torstaina, marraskuuta 30, 2006

Matkalla



"Olemme toistuvasti sitä mitä
teemme. Näin ollen erinomaisuus
ei ole teko vaan tapa."

- Aristoteles -

Tänään matkustan Pyhtäälle, Stockforsin Patruunantaloon.
Syyskuussa alkaneen valmennuksen viimeiselle intensiivijaksolle.



keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Odotan iltaa

Illalla heittäydyn esikoiseni kanssa muihin maailmoihin.

S - niinkuin Shostakovits
Säveltäjämestari, jonka musiikki on antanut paljon voimia eri elämänvaiheissa. Sykähdyttävin ja unohtumattomin musiikkielämys vuodelta 1991 Finlandiatalon konsertissa, jossa Dmitrin poika Maksim johti isänsä säveltämän "Leningrad sinfonian". Tunnelmaa on vaikea sanoin kuvata. Samoihin aikoihin oli Neuvostoliitto hajonnut ja entisen kotimaansa epävakaasta tilanteesta johtuen Maksim S. oli melkein perunut tulonsa tähän konserttiin. Ajankohta oli dramaattinen, mikä lisäsi tulkinnan intensiteettiä niin, että täpötäysi sali räjähti aplodeihin, tömistelyihin osoittamaan kiitollisuuttaan tunnin kestäneen musiikkinautinnon jälkeen. Tämä 7. sinfonia lävisti minut lähtemättömästi.

tiistaina, marraskuuta 28, 2006

Vakava juttu

TUU TII TU TÖÖTITUU

Olin viime viikolla kaksi päivää koulutuksessa Tuusulanjärven rannalla. Miljöö oli kaunis, rannat täynnä toinen toistaan upeampia kartanoita, joissa entisaikojen taiteilijaelämä on pieninä palasina aistittavissa. Tällä kertaa olimme Gustavelundissa , elokuussa aloitimme Krapihovissa .

Aamusta iltaan pohdimme esimiestyön arkea, vuosi vuodelta vaateliaammaksi ja tärkeämmäksi käyvää ihmisten, päivittäistyön sekä itsensä johtamista. Arvioimme omaa tekemistämme, etsimme "kättä pidempää" esimiestyön tueksi. Keskustelimme avoimesti ja vilkkaasti. Vakavia asioita huumorinripauksilla höystettynä. Antoisaa.

Kylmän viileesti määriteltynä esimiestyö on liiketoimintastrategian viestittämistä ja toteuttamista yhdessä tiimin kanssa. Vuosi vuodelta kasvavat tulostavoitteet yhdistettynä kustannusten kurissapitoon saa meidät juoksemaan entistä kiivaammin. Joskus jopa läkähdyksiin asti. Kvarttaalitalouden lainalaisuudet eivät kunnioita inhimillisyyden arvoja. Henkilöjohtaminen on paljon, paljon enemmän.

Ennen vanhaan tehtiin toimintasuunnitelma ja budjetti vuodeksi kerrallaan ja tilinpäätösjuhlissa todettiin oliko onnistuttu hyvin vai tyydyttävästi. Useimmiten tyydyttävästi, sillä ”kasvunvaraa” piti aina jättää niinkuin lapsuudessa isän kanssa kenkäostoksilla. Siis sen jälkeen kun kaikkien sisarusten kenkäparit oli käyty läpi. Kuopuksen osa ei ollut mairitteleva. Koulukirjatkin periytyivät kuuden sisaruksen lukemisen ja muistiinmerkintöjen jälkeen... sivujen kulmatkin olivat pehmeiksi hiulaantuneita hiirenkorvia. Die Axt, die Bank, die Braut, die Brust... saksankielen feminiiniloru, jota opettaja Hykkyrä karttakeppinsä kanssa juoksutti.

Nykyisinkin tehdään toimintasuunnitelma; kirjataan strategiaa ja tuloksentekoa tukevat toimenpiteet ’action planeihin’, joiden toteutumista ja onnistumista tarkastellaan kvarttaaleittain. "Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua", sanoisi legendaarinen Pekka Tiilikainenkin, jos olisi selostamassa tätä "suunnistuskilpailua".

Kolmen kuukauden välein tulemme rastille (Q1-Q2-Q3-Q4), katsomme kompassia ja tarvittaessa korjaamme kurssia. Kompassineula väristen jatkamme juoksuamme yli kivien ja kantojen kohti seuraavaa etappia. Kaulassamme roikkuu kartta (Rolling Financial Forecast), jota vähän väliä vilkuilemme pysyäksemme oikealla polulla.

Mökinmuijaa tässä ihmetyttää oikeastaan vain yksi seikka, nimittäin se, miksi karttaan piirretty matka on 15 kuukautta eli 1 kvarttaali yli vuoden? Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden, sanoi jo Ahti K. aikanaan. (Sama mies muuten, joka tilasi respasta teetä huoneeseen 32: ’tuu tii tu töötituu’) .

Kröhöm. Asiaan.

Esimiestyö on ennen muuta ihmisistä välittämistä, läsnäoloa, omien alaisten osaamisen ja persoonallisuuksien tunnistamista. Se on parhaimmillaan onnistumista saada tiiminsä onnistumaan. Ilman että olet aidosti kiinnostunut ihmisistä, et saa orkesteria soimaan halutulla tavalla. Helpommin sanottu kuin tehty. Esimies on kovassa paikassa, eturintamalla, jossa lainalaisuudet eivät toimi aina kuten olisi toivottavaa.

Suomenkielestä ei löydy sopivaa synonyymia sanalle alainen. Saksankielen "mitarbeiter" tai ruotsinkielen "medarbetare" kuvaavat huomattavasti paremmin tämänpäivän tekemisen mallia. Yhdessä olemme enemmän. Alainen on jotenkin alentava, alentuva sen sijaan että 'medarbetare' tukisi joskus myös esimiestyötä. Joskus tuntuu, että esimies on likaämpäri, jonne voi kipata kaiken mahdollisen ylijäämän. Haloo ja hei. Esimieskin on ihminen. Yhdessätekeminen eksyy helposti hierarkian metsään.

Esimies vastaa tiiminsä toiminnasta, henkilöstöstä, päivittäistyön sujumisesta. Sen lisäksi hän osallistuu erilaisiin kehitysprojekteihin asiantuntijan roolissa. Hänellä voi olla perhe, pienet lapset, vanhenevat vanhemmat, sairautta, työttömyyttä tai mitä muuta tragediaa tahansa. Aivan samalla tavalla kuin hänen tiimiläisillään. Silti on jaksettava. Kannustaa, innostaa, huomioida, osata, rakastaa, välittää, huolehtia.

Työstä, tiimiläisistä, perheestä, sukulaisista.

Vakava juttu.

Sivuaskelia



On helppoa olla samaa mieltä,
on helppoa olla mieletön, vaan
enemmän löytää, kun poikkeaa
tieltä ja oikaisee läpi metsikön.

- Juice Leskinen -

Puppua, sano Hoppu




Kulki Puppu huppu päässä
Hoilas Hoppu järki jäässä
Kiire kurkki takaa kulman
mulkaisun vain heitti julman.

"Juokse juokse likka paha
muuten loppuu aika, raha",
ilkkuu Kiire kera Hopun.
Mikä tekis tästä lopun?



susupetalin kommentti ed. postauksessani pysäytti kiireen hetkeksi ja innostutti lisäloruiluun :)

Voi tätä hoppua hoppua hoppua....





"Voi tätä hoppua hoppua hoppua
ei tule loppua... "


En löydä tähän hätään mistään Kirsi Kunnaksen runoa, joka kertoo kiehuvista perunoista. Tiitiäisen satupuu-kirjassa se on, mutta kirjaa ei löydy enää hyllystäni, koska olen antanut sen lapsilleni.

Se olisi sopinut niin hyvin tämän aamun avaukseksi.

Olo on kuin perunalla kiehuvassa vedessä!

maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Sunnuntaikävelyllä



Kävimme eilen Amos Anderssonin museossa lepuuttamassa mieltä ja silmiä.

Yksi monista kauniista oli tämä
Helene Schjerfbeckin Bretagnelaistyttö (1883).


Tämä aamu

kosketan aamun pimeää,
pimeä koskettaa minua, kysymättä
tunkeutuu huoneeseeni

koputteli jo illalla,
mies nukahti minua ennen
tartuin olkapäähän, valutin sormeni käsivartta pitkin
tuntuuko se vielä, kysyin

onko tämä sitä vai tätä vai mitä
mitä mitä mitä

lintuko se oli
lennähti vahingossa ikkunanlasiin

lauantaina, marraskuuta 25, 2006

Juice 1950-2006

Juice on kuollut.
Eilen illalla pläräillessäni vanhoja viestejä, kortteja ja kuvia, osui käteeni kutsukortti Juicen 40-vuotisjuhlaan:

"TULKAA, NY PERKELE, BAILAAMAAN
19.2.1990 KLO 19.00
TAMPERETALOON
mikä täten virallisena kutsuna ilmoitetaan.

JUICE LESKINEN
Ohjelmasta vastaa Grand Slam Open (Radio 957)"

Ja kortin toiselle puolelle oli painettu: ISO SALI AITIO B , PAIKKA 9.

Konsertin jälkeen menimme Vaudevilleen, jossa päivänsankarin kunniaksi nostettiin maljat:
sairaalan muovinen annostelukippo, jossa oli yksi B-vitamiinitabletti!

Anni Domini.
Lahjakas Boheemi, oman tiensä kulkija on poissa.

perjantaina, marraskuuta 24, 2006

Lapset ovat puiden lehtiä



"ÄI-TI, SÄ OOT II-HA-NA. ÄLÄ OS-TA ENÄÄ KARKKII. MÄ HALUUN LAIHTUU", 8-vuotiaan kuopukseni viesti keittiönpöydällä.

"Äiti, Sua tahdon kiittää, ruoka on hyvää ja sitä riittää," 10-vuotias esikoiseni kirjoitti itsetekemäänsä äitienpäiväkorttiin. Kortti oli punainen talo, kaksi ikkunaa luukkuineen, kukat ikkunanlaudoilla.

Kuopus riimitteli 11-vuotiaana:

"Sulla nimipäivä on,
ei kukaan ole onneton.
Sua suolapähkinöistä
ja suklaasta kiitän,
myös kukat mukaan liitän.
On tililläni 255 markkaa.
Olen laskenut ne tarkkaan.
Niillä ostan jotain kivaa sulle.
Isot pusuonnittelut äiti-muorikalle"

Lapset ovat puiden lehtiä.
Hiirenkorvat puhkeavat, kasvavat, kunnes tuuli riepottaa ne irti. Silmut säilyvät oksistossa, vuodenajat minussa ja lasteni elämässä.

Mr. Kaamos

On synkimmistä synkin marraskuun ilta.
Egoltaan vaatimaton peräkammarin poika miettii elettyä ja elämätöntä elämäänsä.
Postissa asiointi viime viikolla oli antanut siivet ajatuksille. "Hanki elämä", oli postineiti kehottanut. Se oli jäänyt mieleen pyörimään.

Aikamiespoika kuljeksii tuvan ja eteisen väliä haahuillen, ajatuksissaan. Lähteäkö vai jäädä? Minne? Yksinkö?

Hän seisahtuu mietteissään eteisen peilin edessä, ohimennen vilkaisee, oikea kylki puolivinosti peiliin päin. Ajankulukseen jää siihen, ikään kuin peililtä kysyäkseen: lähteäkö vai jäädä? Minne. Yksinkö?

Hän vetää vatsaa sisäänpäin, sukii niskahiuksiaan, asettelee käsiä ristiotteeseen viistosti vartalon yli, muikistelee peilikuvalleen, kohentelee miehistä ryhtiään.

Jokin tuttu häivähdys värähdyttää aikamiespojan mieltä.
Näkeekö hän väärin...katsooko peilistä tosiaankin legendaarinen Bond. James Bond. Hmm hmm - mies myhäilee.

"Nimeni on Kaamos. Aamos Kaamos",
mörähtää aikamiespoika niin uskottavasti kuin mahdollista. Mielleyhtymä lipsahtaa Aamoksen huulille kuin varkain. Hahmo on haluttu, tuttu. Siinä ei ole mitään epäselvää. Nyt. Tässä ja nyt. Peilin edessä. Haaveiden täyttymys. Ja silti - kaukana tästä kotitöllistä. Hetken Sankari. James Bond. Ilmielävänä. Samanlaisin valtein varustettuna. Pienten puolella? Hyväntekijä? Robin Hood?

Ei ei. Ei Robin vaan James.
Egoltaan pienikokoinen peräkammarinpoika Elämänsä Roolissa:

Nimeni on Kaamos. Aamos Kaamos.

"Lähtisinkö länteen vai lähtisinkö itään...
eihän täällä näekään enää oikein mitään.
Vai tutkisinko huvikseni sukuani suurta?
Kiinnostais jos Andersson ois samaa sukujuurta."

Anderssonin Amos ei taida olla sukua
mutt' kukapa nyt siitäkään pitäis enää lukua.
Aamokselle riittää kun nimi on vain enne
pasta, pitsa, ravioli, makaroni, penne.

Maailma. Se muuttuu, Aamoskin pohtii,
kun hetken mielijohteesta hän Bondiksi tohtii.
Aikamiespoikakin nyt unohtaa ajan,
perustaisko sittenkin sen JamesBond-pajan?

Peräkammarissa kyllä on tilaa sekä tyhjää
mutt' kuka hullu tyhjästäkään iloksensa nyhjää?
Olisko se sittenkään paremmin kuin vois
jos Aamoksella laveampaa elämä ois?

Pieksämäen asemalla Juice laulun teki
alkuun oli sävellys kuin raskas kivireki.
Miksen sitten minä, Aamoskin jo mietti,
narsismihan suurin onkin ihmismielen vietti.

Aamos Kaamos muistaa pian pimeässä illassa,
kun äitimuorin kanssa oltiin kerran suolla hillassa.
Kotoisampaa jäädä on kuin olis lähteä
Parempi on seurata vain koivua ja tähteä!




keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Roll roll roll

ruuhkavuodet - 30-40
ruuhkavuodet - 40-50
ruuhkavuodet - 50-68
ruuhkavuodet - 68-75?

lakiesitys eläkeiän nostamisesta ?

jos tätämenoa jatkuu niin työpaikan käytäviä on levennettävä

rollaattorikaistat kehiin!

The rolling stones gather no moss!

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Harmony Sisters

Seitsemän sisarusta, kolme isotyttöä - veli - kolme pikkutyttöä. Niin meitä kutsuttiin, ikäjärjestyksen mukaan. Vanhimman ja nuorimman välissä on kymmenen vuotta.

Lapsuuden perhe oli suloinen sekoitus Kiljusen herrasväkeä, Minna Canthin "Papin perhettä" ja olipa siinä ripaus Tsehovin "Kolmesta sisaruksestakin". Sen seitsemänsortin sakki, en paremmin sano. Pappilamiljöö kasvuympäristönä ohjasi sisarusten elämää hyvässä ja pahassa. Se oli pahimmillaan elämää isän mustan lierihatun varjossa, parhaimmillaan sosiaalisesti monipuolista ja antoisaa elämään oppimista erilaisten ihmisten ja ilmiöiden keskellä.

Mistä on sortin sakki tehty? No, ei ainakaan kanelista ja sokerista.

Kyllä tämä sakki on sekoitus peräpohjolaista periksiantamattomuutta ja pohjois-karjalaista elämänvaloisuutta. Temperamenttia ja huumorintajua on periytynyt varmasti molemmilta vanhemmilta. Samoin rakkaus taiteisiin, kirjallisuuteen tai arkipäivän estetiikkaan.

”Älkhää kläpit heitelkhö niitä hellanrenkhaita jokheen”, ärisi Iines-täti Tornionjokivarressa kun isoveli kokeili puuhellan renkailla ”leivänheittoa” joenrannassa. Ja ”eikhän kläpit menhä nurkhan taa kärhhäämään”, jatkoi Iines pilliklubi suupielessään. Matkat isän kanssa hänen syntymäseuduilleen Ylläksen kupeeseen olivat aina iloisia. Isällä riitti hauskoja tarinoita ja itseironisia muisteluksia sukulaisia tavatessaan. ”Enkhai mie ole kuullukhaan että joka sanhaan hoo panhaan”.

Kasvoimme yhdessä ja erikseen. Sisarusparvesta ei löydy kahta samanlaista persoonaa. Jokaisella on ollut omannäköisensä äiditön selviytymistarina lapsuudesta aikuisuuteen. Tyttölauman keskellä kasvanut veljeni tuo mieleen Gallen-Kallelan "Poika ja varis"- maalauksen. Mietteliäs polvihousupoika, variksen pysähdyttämänä ihmettelemässä pihapiirin elämää. Yksin.

Lapsuudessa suuret juhlapyhät, erityisesti joulut, olivat yhdessäolon ja yhteisen tekemisen aikaa. Jokaisella oli oma vastuualueensa jouluvalmisteluissa. Minun tehtävänä oli pestä seitsemän huoneen ovet ja mustan pianon luiset koskettimet, jotka oli neuvottu puhdistamaan maidolla! Myös hopeiden kiillotus kuului minun ja amerikansiskoni repertuaariin. Joulukoristeluihin osallistuivat kaikki. Joulusta jouluun lennähtivät silkkipaperienkelit ikkunaan ja rakastettavan vanha ja viisas joulutonttu pääsi arvoiseensa paikkaan. Itsetehtyjen piparkakkujen, marmeladien ja kynttilöiden tuoksu leijaili huushollissa hyvää enteilevästi jo hyvissä ajoin ennen jouluaattoa!

Jouluaamuna heräsimme vitkastellen varhaiseen joulukirkkoon, jonka lehterin takimmaiseen penkkiin puoliunisina sullouduimme. Isän joulusaarnan aikana kirkossa oli vain kuusenkynttilöiden valo. Ihana hämärä ja hieman hytisyttävä viileys sai meidät usein käpertymään silmät lupsahdellen omiin unisiin tunnelmiimme. Osasimme tietysti isän saarnat vanhasta muistista, joten unihorteessakin oli helppo seurata milloin jouluevankeliumissa tulisi loppuaamen ja valot sytytettäisiin. Silloin viimeistään oli kovalla lehterinpenkillä papinpentujenkin ryhdistäydyttävä.

Kirkkokuoron värähtäessä vibraatoineen veisaamaan, unisinkin hieraisi silmiään. Tämä kuoro, paikallinen Harmony Sisters, ei jättänyt ketään kylmäksi! Kanttorista puhumattakaan. Hän oli pieni, erikoisesti puolikumarassa hipsutteleva hyypiömäinen mies, jota melkein kävi sääliksi, koska isän ankara täsmällisyys sieti huonosti minkäänlaista epävarmuutta tai poikkeamaa.

****************
Samana päivänä kun täytin 10 vuotta, isä meni kymmenen vuoden leskeyden jälkeen naimisiin. Uuden ruustinnan mukana seitsemänsortin sakki kasvoi neljällä pojalla. Parhaassa ja pahimmassa kasvuiässä sopeutuminen uudenlaiseen elämänvaiheeseen on oman tarinansa väärti!


maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Juuret ja siivet

On vain kaksi kestävää perintöä,
jotka kannattaa antaa lapsilleen:
juuret ja siivet.

– Hodding Carter -

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Rakkaus

M Scott Peck määrittelee rakkauden näin:

"The will to extend one's self for the purpose of nurturing one's own or another's spiritual growth"

"Tahto (ei halu) ylittää itsensä (epämukavuusalue, rohkeus, kova työ) oman tai toisen henkisen kasvun (kypsyminen) edistämiseksi".

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Musta valkoinen on


musta
valkoinen
on

viattomuus
tahrattomuus
mahdollisuus

musta
valkoinen
on
valkoinen
eikä
musta

mustavalkoisen
musta
on
valkoinen

musta
viattomuus
on
tahraton
mahdollisuus

musta
tuntuu
valkoinen
vain hipaisee


Runotorstain 25. haaste

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

AAMUN AJATUS



"Hiiteen kaikki mielen mustuus, me suoritamme
itsemme tästä retkestä kuin enkelit. Asiat
käyvät hyvin, peijakkaan hyvin, eikä yhtään
syytä päätä kallistella."

- Aleksis Kivi -



(Positiivareiden Ajatusten aamiainen:)

Taxissa

Matkustin eilen taxilla työpaikalta erääseen valmennusfirmaan. Nahkatakkinen jässikänoloinen kaveri tuli kohteliaasti aukaisemaan takaoven (sitä tapahtuu taxeissa enää harvoin). Osoite oli kaverin tiedossa jo tilattaessa, joten mitään kyselemättä hän lähti ajelemaan toivottuun suuntaan. Hiljaisuutta kesti parisataa metriä.

"On kaksi vaihtoehtoa reitille", sanoi ja räpsäytti vilkun vasemmalle. Ajattelin olisiko minun pitänyt valita reitti kahdesta vaihtoehdosta, joita hän ei kertonut. Oltiin moottoritien rampilla ja matka jatkui. Lyhytniskainen, rotevaharteinen kaveri korjasi ajo-asentoaan takakenoon, naputteli ratinselkämystä ja vilkuili peilistä takapenkille.

"Jaa, että valmennusfirmaan...mitä ne siellä oikein kouluttaa?" Kaikenlaista, mumisin muistion lukemiseen uppoutuneena ja haluttomana osallistua keskusteluun. "Onkohan niistäkään valmennuksista mitään hyötyä?" viritteli jässikkä keskusteluntynkää.

"Rahaa tekevät puhumalla joutavia......kelle ne niitä koulutuksia.... varmaan johtajille, jotka eivät osaa päättää", jatkoi yksinpuheluaan. Niinpä kai, niin, totesin lakonisesti takapenkiltä.

"Ootko muuten koskaan ajanut maakaasua käyttävällä autolla?" Enpä ainakaan tiedosta ajaneeni, nostin katsetta moottoritien lumisiin reunustoihin. "Vaihdoin viime vuonna 'diiselit' bensaan ja maakaasuun, on 55% halvempaa menovettä.... vaikka nythän ne on vähän halventuneet, mutta sittenkin tykkään että parempi tää näin on", selitti kuski.

"Tietäis ny tuokin mitä tahtoo, oikeeta vai vasenta", jurmutti mies edessä ajavalle Golfille ja teki äkkiliikkeen vasemmalle kaistalle. Merkitykselliset ohittajan vilkaisut sivuikkunasta. "Sinne jäi golffaaja empimään", sanoi.

"Olin muuten kerran keikalla Venäjällä, piti hakee yks rekka pois. Aseistetut turvamiehet oli mukana, hyvä niin, aseita tarvittiinkin", jatkoi mies kylmän viileesti. "Paikallinen miliisi oli lahjottu, piti saada Karjalan puolelta virka-apua.... saatiinkin.... kyllä ne ryssät on vaan semmosia, ...kele...pitäis kaikki karkottaa täältä ja muutkin ...tana... vai mitä mieltä siellä takapenkillä ollaan?"

"Nii, ajetaanko Lauttasaaren kautta vai taxirampista suoraan oikeelle, pääseehän sitä siitäkin...no helevetti, siihenkö rakoon piti ängetä tuonkin bemaristin...no körötellään tässä perässä, ei kai niin kiirettä kellään....nopee autohan se...mainoksissa ainakin, sano".

"Tässä jossainhan sen pitäis olla, oli ainakin viimeksi... eikös se tässä jossakin?" Joo, tuosta huoltoaseman takaa oikeelle, siinä on kääntöpaikka, neuvoin loppumetrejä.

"Rouvalla taitaa olla muut mielessä, kun ei paljoa juttuseuraa ollut", tokaisi kuski ja vetäisi firman luottokortin maksulaitteen läpi.

"Muut mielessä... vaikka niinhän ne sanoo että vaikeneminen on kultaa ja kuuntelemisen taitoa ei keskimäärin ole ihmisillä yhtään liikaa", filosofoi mies.

Niin se on, kiitos ja hyvää päivänjatkoa, toivotimme toisillemme.


sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Linkeli




Rita kyseli onko profiilikuvani lintu vai enkeli vai linkeli?

Enkeli se on.
Minun mielestäni yksi kauneimmista ja puhuttelevimmista taideteoksista mitä koskaan olen nähnyt. Vuosia sitten seisoin mykistyneenä ja kauan tämän valtavan veistoksen juurella Louvressa.

Enkeli lehahti minuun ja on kulkenut mukanani siitä lähtien.
Yksi yhteinen piirre lienee päättömyys.

'Nike' ja historia löytyvät täältä.

Kännykkämummo

pieni punatakkinen mummo käveli iltahämärässä pihalla,
kännykkä soi...soi..soi
seurasin mummoa, joka katseli ensin ympärilleen
hitaasti hoksasi että käsveskassahan se pirisee,
tai eihän se pirissyt, lapsenlapsi varmaan oli valinnut mummolle trendikkään soittoäänen, sinnikkäästi se soi... soi... soi

pihalyhdyn alla vähässä valossa
sormenpainalluksen päässä ihminen, joka muisti
halusi kuulla kuulumiset

Liput liehuvat

siniristiliput hulmuavat
kauppiaiden keksinnölle

ei silti etteikö tasapuolisesti ole hyvä liputtaa molemmille
toukokuussa ja marraskuussa

muuten olen sitä mieltä
että joka päivä pitäisi lippujen liehua


molemmille, tasapuolisesti
ovat sen väärtejä
lähestulkoon ei aina



perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Isä

Isä on kummallinen otus. Erityisesti jos ei ole ollut äitiä. Niinkuin minulla. Tai olihan minulla äiti - tottakai. Mutta hänelle oli suotu elämää vain 7 kuukautta syntymäni jälkeen.

Minun vanhempani on isä. Tai oli.

Isä oli persoona. Puikulaperunoiden ja roosanoiden ystävä. Lapin mies.
Peräpohjalaisen tuima, mutta huumorintajuinen ihminen. Syntynyt pari vuotta ennen Suomen itsenäisyyttä. Valmistunut papiksi talvisodan syttymisvuonna. Kuullut parkaisuni elämälle nelikymppisenä. Tavannut äitini Ebeneserin portaikossa fiikuksen lehtiä pyyhkimässä. Karjalan neito viehätti ja viehättyi.

Isä.

Kirjallisuuden ystävä. Tarinoiden kertoja. Armoitettu seuramies.

Isä.

Otti minut, ekaluokkalaisen, kainaloonsa ja tutki uunituoretta Aapista kanssani. Otti minut, tokaluokkalaisen, kainaloonsa, ja lohdutti kun en päässyt joulujuhlan näytelmään prinsessaksi.

Isä.

Etäinen, rakas ja turvallinen.
Kummallinen Otus.

Hompsantuu

"Ulos itsestäänselvyyksistä"-blogin kirjoittaja kommentoi kommenttiani: "kiitos, hompsantuu" .

Osuvasti sanottu. Sellainen olen - aika ajoin - Hompsantuu. Kaikkine hömpsötys-teksteineni, lorutuksineni.

Blogikirjoittaminen on viime aikoina ollut 'pääntyhjennystä'.

Hompsantuuta.

Työpäivät ovat täysiä ja pitkiä. Tarve kirjoittaa pysyy vakiona. Aika vaihtelee. Kaksikymmentäneljä tuntia (24 h) sitä on vuorokaudessa eikä se riitä. Siis mihin? Elämiseen, kirjoittamiseen,omien ajatusten kuuntelemiseen.

Työ vie ajan ja ajatukset. Innostava ja kiinnostava työ. Mutta silti.

Minulla on oma elämä.
Varasin liput minulle ja esikoiselleni 29.11. Leningrad-sinfonian nostalgisiin tunnelmiin.

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Hidas hidas nopeanopea hidas











hidas
hidas
nopeanopea
hidas

midas
midas

....mennyt sellaiseksi, sano

missä on varas?
ottakaa varas kiinni!

maailma on mennyt sellaiseksi, sano

jos minulta ajan viettekin
ette sieluani

tiistaina, marraskuuta 07, 2006

Mikä kukka olisin jos olisin



En halua olla ruusu, kaunis ja piikikäs.
En halua olla hyasintti, parfymoitu päänsärky
En halua olla onnenbambu, teennäinen jäykkis
En halua olla puna-apila, kolmilehtisiä on liikaa
En halua olla päivänkakkara, en tykkää empimisestä; rakastaa, ei rakasta
En halua olla pietaryrtti, nappikukka ilman terälehtiä

Haluan tai en, olen rönsylilja .

Tai ehkä olenkin kokonainen puutarha - kuten ihmissielut useimmiten.

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Herranjestas sentään

Mistä kummasta tuokin otsikon sanonta on lähtöisin?
En löydä mitään kiinnekohtaa. Jostakin se vain pulpahti mieleen. Tai oikeastaan omista aatoksistani, nyt kun kello on pian seitsemän pm, niinkuin lontoolaiset aikamääreen ilmaisevat. Suomenkielessä ei ole aaämmää eikä peeämmää. On kello seitsemän ja yhdeksäntoista. Peräkammarin poikakin tietää onko aamu- vai iltahartauden aika. Ei siinä 'ämmiä' tarvita - siinäkään.

"Herranjestas minkälainen poika oli hän, on hyvä ettei Eemeleitä ole enemmän"...kirjoitti Astrid Lindgren, rakastettava satutäti.
Onko 'herranjestas sentään' på svenska "herregud endå" ? Kanske inte.

(Sävel "Lörpötys")

Hölö-hölö-hölö
olo ihan mölö
ilta yöksi kun muuttuu

pälä-pälä-pälä
älä koskaan, älä
rupee toisille suuttuu

hölö-pälä-kälä
tää on pelkkä sälä
johon helposti juuttuu

liru-laru-loru
pian tulee poru
jos ei soitakaan luuttuu

***********************
ukulele, mandoliini
cembalo ja huilu
huuliharppu, harmonikka
kulttuurien kuilu

Mistä ny tuulee?
No, korvien välist', tuulitunnelist'.

perjantaina, marraskuuta 03, 2006

Hirvipaistin, hajuveden ja kirjojen tuoksua

Pakkasukon kylmäkone hurisee tasaisesti. Tekee jäitä varastoon. Aurinko on tyynnyttänyt tuulen. Syksy on sulkenut ovet ja ikkunaluukut. Sopeutuminen talveen ja pimeään on vain kynnyksen ylitys uuteen tilaan. Lumen valossa mieli rauhoittuu.

Perjantai on minun sanaväreissä punainen, vaikka joskus mietin että paremminkin sen pitäisi olla vihreä kuin naatti, sen verran työteliäitä nämä viikot ovat. Tänään oli hyvä ja iloinen työpäivä, vaikka se alkoikin surkealla palaverilla yhteistyötä myyvän yrityksen kanssa. 'Myyntitykiltä' oli unohtunut 'tykki' kotiin. Myöhästyneenä, valmistautumattomana, haukotuttavan pitkäveteisenä ja asiakastaan kuuntelemattomana hän teki vaikutuksen: kiitos ja näkemiin. Monenlaista 'poolopaitaa' maa päällään kantaa, en paremmin sano.

Ihmisten murheitakin kuuntelin. Päivän viimeinen, pitkä puhelu tuli eräältä esimieheltä, jonka kanssa pohdimme miten etenemme moniongelmaisen työntekijän ohjauksessa. Tavoitteena on auttaa henkilöä työkykyiseksi, mutta ei se onnistu ellei henkilö itse ole yhteistyöhaluinen ja itsestään vastuuta ottava. Kun asiat pitkistyvät, niillä on tapana mutkistua. Toivotimme toisillemme virkistävää viikonloppua ja sovimme, että jatkamme tilanteen selvittämistä maanantaina.

Kotimatkalla bussissa puhuin kuopukseni kanssa joka oli innoissaan uudesta työpaikasta. Elämä kantaa, mietin. Kotipihalle päästyäni mies vislasi ikkunasta ja vilkutti iloisena. Vastasin vilkutukseen ja huutelin, että "eihän tässä vielä vanha olekaan kun miehet perään viheltävät" :) Mies. Rakas ku mikä.

Keittiössä oli tuoreen kahvin tuoksu ja kaksi päällystettyä ruisleipää valmiina odottamassa. Kynttilöiden valossa pulputimme päällimmäiset päivän kuulumiset ja lähdimme kauppaan: minä Akateemiseen kirjoja nuuhkimaan, mies hirvipaistin ostoon.

Palasimme omia aikojamme, koska kirjakaupassa minulta usein katoaa ajantaju. Kaksi kirjaa ostinkin. Hannu Raittilan "Kirjailijaelämää", joka takakansitekstin mukaan "näyttää omintakeisella tavalla kirjailijan työstä sen puolen, joka harvoin pääsee kansien väliin. Syvimmältä luonteeltaan se on teos, joka on samaan aikaan niin suunnitteilla, työn alla kuin valmiina. Tässä, lukemista varten."

Toinen ostokseni oli "Living in Japan", kaunis kuvateos lahjaksi ystävälle. Ennen lahjan antamista ehdin nauttia kirjasta itsekin hetken. Laitoin sen puiseen kirjatelineeseen silmien iloksi. Sivua kääntämällä kirja on kuin vaihtuva näyttely.

Kirjakaupasta Stockan parfyymiosaston kautta kotiin, jossa mies oli heittänyt pannulle sipulit ja pekonisuikaleet kevyeen freesaukseen... huikean kaunis ja hienonpunainen hirvipaisti odotti vuoroaan. Nopeasti kuumassa pannussa ensin toinen puoli ja sitten - tadadaa - heittoliikkeellä kuin omeletin mies käänsi paistin pannussa! Sitten paistopussiin liemineen ja uuniin paistumaan. Tuoksu tätä kirjoittaessa on huumaava. Paisti on nyt otettu uunista, hierottu pintaan suolaa, viispippuria ja kääräisty parin laakerinlehden koristamana folioon muhimaan.

Halausten kera perjantai-illalta ei voi enempää toivoa.
Olen onnellinen.

Valmiit

elämät valmiina lähtöön

sairaalan kylmiössä odottavat

koiranputkien alle ihmiset

torstaina, marraskuuta 02, 2006

....ytimiin ja luihin asti

Yöviima pyörittää viiden asteen pakkasta
Unohdettua räsynukkea
Minä unohdun sivu sivulta syvemmälle, mielen metsään
Merkitysten takaa merkitysten taakse

Menin nukkumaan eilen klo 21.00. Heräsin 23.55. Nukahdin. Heräsin 00.53. Nukahdin. Heräsin 2.16. Nukahdin. Heräsin 3.40. Nukahdin. Heräsin 4.47. En enää nukahtanut. Mustan aamukahvin siivittämänä hiivin olohuoneeseen lukemaan kirjamessutuliaistani, Mirkka Rekolan runoja.

Kuuntelen nurkissa ujeltavaa tuulta.
Kuopukseni, silloin 4 vee, lausui päiväkodin juhlassa jännityksestä hameenhelmoja runonrytmiin rullaten:

"Tuuuuleeee navaaakasti, ytimiiiiin ja luuiihin asti"....

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Nousukiitoon

Matka valoa kohti on alkanut.

Vain kolme täysikuuta ja sitten on päivää enemmän kuin yötä.

Cabin group, fasten your seatbelts, please, Hans Besättning säger.

Ai ruåttalaine kapu täsä konees?

"Toivoma kaigil hubasa ilmasroikkuma".