Sivullinen askeleita: huhtikuuta 2008

Yhdeksäs vuosikymmen ehti ylittyä, kun ystävämme mökkitien varrelta noudettiin pääsiäispäivänä toisenlaiseen kevääseen. Pieni, luisevaksi kutistunut mummo istui keinutuolissaan vihreäkukkainen mekko yllään, kun veimme hänelle - kukkien rakastajalle - punaisen amarylliksen silmäniloksi. Silloin oli lokakuu. Uuden vuoden puolella koputimme oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Mies tiesi avaimen paikan ja pääsimme sisälle. Kukkamummo istui 'naistenhuoneessa'. Minä autoin hänelle samaisen viheräkukallisen mekon päälleen, talutin keinutuoliin, joka oli hänen elämänpiirinsä 'Avenue'. Siitä näki pihalle ja televisioon, joka oli aina auki. Ihmettelin joskus miksi ei radio vaan televisio, radiostahan tulisi paljon mukavampaa ohjelmaa kuunneltavaksi. Muutama vuosi sitten hän sai silmäänsä uuden mykiön ja näkö palautui toiseen silmään niin, että näkemisen riemusta kai tämä sisukas ja määrätietoinen ihminen halusi katsella kaiken minkä näki. 'Kahvilla kukat kukoistavat', hän sanoi. Juhla Mokka ja Kulta Katriina olivat hänen rehevien kukkiensa salaisuus. Lauantaina on hautajaiset. 1916 syntynyt elämä kätkeytyy muistoihimme. Kukkienrakastajan hautakumpu kasvaa varmasti paljon muutakin kuin koiranputkea!

Kevät solisee, elämä jatkuu.

Aurinko paistaa jo niin kirkkaasti ja korkealta, että havahdun mustiin vaatteisiini kävellessäni kotimatkalla Akateemiseen suruadressin ostoon. Onko liian kirkasta, elämäntäyteistä ja milloin tiedän, että tässä on raja. Tolkku. Tässä ja nyt. Ymmärrys, että nämä viipyilevät koleat illat vaihtuvat äkisti lapsuuden makumuistoon, Vapun tienoilla lipaistuun mansikkajäätelöön - slurps! - ja "Eigenheimer"-perunasta mallinsa saaneisiin valkoisiin pikkukenkiin. Pyöreäkärkiset isän ostamat remmikengät tasakärkisten sijaan. Isoveli kiusasi ja keksi tuon "eigenheimerin". Pottunokka. Rakas veli sittenkin.

'Pehmiöitä kalihtoita', sanoi kymmenen vuotta vanhempi siskoni, Maitiita, karitsoita katsellessaan. Äiti eli vielä silloin.Sisko kirjoitti vuosia vuosia myöhemmin;

"Krassien tuoksu levisi hiljaiselle pihalle. Se hyväili tytön pisamaisia kasvoja, kun hän jatkoi nurmikentän poikki liiterin kyljessä olevan aitan suuntaan. Isä oli ruvennut sanomaan aittaa "förmaakiksi" siitä lähtien kun olivat tänne muuttaneet. Förmaakin ovessa oli mustanharmaa avain. Tyttö tarttui siihen, väänsi ja veti ovea raolleen. Saranat narahtivat, kun hän pujahti sisään. Aitassa näytti hämärältä ja melkein tyhjältä. Liiterin puoleisella seinustalla oli isän ruskeasatulainen polkupyörä ja sen vieressä tyhjillään iso puinen laatikko. Olisiko isä lähtenyt aamulla kävellen kirkolle? Tyttö hengitti viileää puun tuoksua."

.....
"Pihan uloimmalla kulmalla, lähellä navettaa, oli autotalli. Sen tyttö muisti nähneensä aina vain tyhjillään. Paitsi kerran talvella. Lumisen loppiaisaamun hämärissä tallin edustalla parveili mustiin pukeutuneita aikuisia. Ovet oli avattu, ja kaksi hevosta odotti valkoisten arkkujen siirtämistä ruskealla kovalevyllä vuorattujen seinien suojasta rekien kyytiin. Isänsä ja pikkusisarustensa kanssa tyttökin seisoi odottajien joukossa, paleli. Hän katsoi taivasta ja maata, yhä uudestaan taivasta ja maata. Lumisessa hämärässä taivas osui maahan."

Kiitos sisko!!

Minä nukuin pärekorissa suruista ja murheista tietämättömänä, 7 kuukautta aikaisemmin äidin syntymäpäivänä syntynyt.