Asetan sormeni läppärille, sillä ajatus soljuu vasta kun tunnen sormenpäissäni mustat koskettimet. Assosiaatio vie lapsuudenaikaiseen Ouluun, Salmgrenin tädin luokse, jonka oven takana seisoin usein jännittyneenä Aaronin pianovihko kainalossa. Plimp plomp, painoin ovikelloa varovasti. Plimp plomp, toisenkin kerran. Harmaahiuksinen täti avasi oven. Hänelle ominainen kevyt parfyymin tuoksu -
Eau de Cologne, kenties - saatteli minut hämärästä eteisestä olohuoneeseen, jossa oli piano.
Soittotunneilla käynnit olivat minulle hieman pakkopullaa, helposti kurkkuun takertuvaa - ei vähiten siksi, että kotiläksyt olivat usein huterasti harjoiteltuja. Rouva Salmgren oli vaativa opettaja ja ehkä ruotsinkielisyydestään johtuen myös jotenkin vähäsanainen. Hän korjaili käsieni asentoa 'så här, så här'. Katselin hänen reuman tai vanhuuden kyhmyräistämiä kämmenselkiään ja ihailin pitkien, hoikkien sormien päissä kiilteleviä, hennon vaaleanpunaisella lakattuja kynsiään.
Isä oli ostanut minulle Pianoaapisen, mutta harmittelen vieläkin sen olinpaikkaa, kun en muista mihin se(kin) on joutunut. Muutimme isosta vanhasta pappilasta isosiskoni lakkiaisten jälkeen, sellaiseen aikaan, ettei meitä nuorimpia perheen historia juuri kiinnostanut. Pois pois, omaan elämään oli kiire ja ajatuksen suunta. Äidin kuolemasta oli silloin, 1972, 17 vuotta.
Muistan, että muutto kaupunkiasuntoon oli henkisesti rankka. Ainoa lohtuni oli, että 'enää kaksi vuotta'. Ei tullut mieleen monikaan asia, joka olisi kannattanut säilyttää lapsuudenkodin tavaroista. Puiset nukkien kerrossängyt, pihalla olleen ison leikkimökin varustus kaikkineen, vintille säilötyt muistot, mitä kaikkea. Sieltä vain 'vinnin' ikkunasta tavarat pihalle, josta kyläläiset kävivät ne tyytyväisinä hakemassa. Pappilan perintöä, jäämistöä. Mieletön muistojen kasa. Ymmärrän isän ajatuksen; kaupunkiasuntoon ei mahdu puoliakaan. Pääasia että tavaroista pääsi eroon.
Mustien koskettimien äänet oktaavilla oli opittava. Intiaanitanssin rytmi muistutti puolitoista vuotta vanhemmasta amerikansiskosta, joka oli minua paljon parempi pianonpimputtaja.
Sibeliuksen sävelet soljuivat jotenkin vaivattomasti ja pehmeästi kun siskoni, Pampa Pimputtaja, istahti pianon ääreen.
Mustat koskettimet koskettivat. Jättivät minut lopulta ihan kylmäksi. Paitsi kuuntelemiselle. Pianomusiikki ei jätä minua koskaan.