Artturin päivän aattona

Jostakin pulpahtaa mieleeni isäni toisen nimen nimipäivä, joka on lokakuun viimeinen. Huomenna on Artturin päivä. Ei sitä koskaan juhlittu, miksi olisikaan, ei tosin hänen etunimeäänkään, jota ei löydy nykyisin edes almanakasta. Saatikka internetin hakukoneesta. Sen verran vanhanaikainen - tai paremminkin harvinainen - etunimi, mutta peräpohjolaisittain hieno ja erikoinen; Lenna.

Muistan lapsena hieman häpeilleeni isäni nimeä. Lapset ovat sellaisia, ne häpeilevät turhaan asioita, jotka näin vanhemmiten tuntuvat pelkästään rakkailta, huvittavilta tai vahvasti merkityksellisiltä. Lenna on rahvaanomaisempi, tai puhuttelumuoto Lennartista, jota on annettu nimeksi niin Ruotsissa kuin sen vallan alla olleessa Eestissäkin.

Isän äiti Alma Sofia Heikintr. syntyi 11.6.1891 ja kuoli leskenä 2.9.1947. Isä, poliisikonstaapeli Artturi Tuomaanpoika syntyi 28.2.1889 ja kuoli 12.11.1935. Alma ja Artturi vihittiin molempien ensimmäiseen avioliittoon 22.3.1914. Minkälainen maaliskuun päivä se oli pohjoisessa? Satoiko vai paistoiko?

Alman ja Artturin vanhin poika, isäni, syntyi 6.2.1915 ja kuoli 6.4.1985, pari kuukautta 70-vuotisjuhlien jälkeen, pääsiäisen välilauantaina. Hänen syntyessään oli vielä tsaarinvalta, kuoltuaan olivat presidentit jo vakiinnuttaneet asemansa. Aikaperspektiivä ihmettelen.

Kymmenvuotiaana viiskymppinen on vanhus, parikymppisenä kuuskymppinen on ikäloppu, kolmikymppisenä viiskymppinen tuntuu samalta vuosisadalta, seitsenkymppisestä on kolkyt vuotta sataan - ei siihenkään niin hirveesti oo enää aikaa. No on sentään. Ei pidä liioitella :)

2018, kesäkuun ensimmäinen, on merkittävä päivä.

Näillä näkymin.

Höpinää, ajastaikaa

Ajastaika tietää, että karkausvuodessa on ylimääräinen päivä, eli helmikuussa on 29 päivää. Karkausvuosia käytetään, koska kalenterivuosi on normaalisti 365 päivää, mutta (todellinen) aurinkovuosi on 365.25 päivää pitkä.

Vuosi on karkausvuosi jos ja vain jos

• Vuosiluku on jaollinen neljällä
• mutta ei sadalla
• paitsi jos vuosiluku on jaollinen neljällä sadalla

Mitä väliä?
Oli karkausvuosi tai ei - aikaa ei ole yhtään enempää.
Talviaikaan siirtyminen toi tunnin takaisin.
Mihin se hävisi?
Onks mulla jotain ongelmia ajankäytön suhteen ?
Enk mää muk' hallitte aikka?
Mihinä sitä olis, aikaa äireelle, notta...
Mittee sie höpäjät akkapaha, ilo pintaa vaikk' syän märkänis.
Enkhai mie oo kuulhukhaa, että joka sanhhaan hoo panhhaan.
Sans snääki ny jottai.
Lörinäksi meni tämäkin.
Ajanhaaskuuta kaikki tyynni.

Aika on kahden hetken väli

Parilla päivällä pidennetty viikonloppuloma on kaihoisasti ohi. On maanantai-aamu, tihkusateinen ja pimeä. Pihalla valaisee auringonkeltainen kuusama, joka kantaa vielä lehtiään ja katselee miten koivut sen vieressä ovat riisuneet itsensä lähes paljaiksi. Pehmeä aamutuuli nietostaa varisseet lehdet pyörteisiksi kasoiksi. En haluaisi päästää irti tästä hetkestä.

Työasiat ovat pulpahdelleet ajatuksiini pitkin matkaa. Aivan täydellistä irrottautumista en onnistunut tavoittamaan lomallani. Ruuhkaiset päivät odottavat. Sähköpostiviestit ovat todennäköisesti nietostuneet kasoiksi kuin pihapuiden varisseet lehdet. Mitä muuta siellä työmaalla odottaa? Yritän ajatella päivän kerrallaan, sillä tiedän miltä kalenterini seuraavat kaksi viikkoa näyttää.

Vielä viipyilen hetken tässä, muistelen viimepäivien virkistäviä ja levollisia hetkiä. Eilen illalla kävimme Kellomuseon näyttelyssä, jossa huomioitiin talviaikaan siirtyminen tarjoamalla ilmainen mahdollisuus arvioiduttaa vanhojen kellojen alkuperää. Upea näyttely kaikkineen.

"Aika on kahden hetken väli".

Välejä vain tuntuu olevan liian vähän, mietin mielessäni.
Nyt on aika lähteä töihin.

Aamun valossa

Kirjamessusin eilen. Aamupäivä oli ajankohtana hyvä, koska tungosta ei ollut. Kiertelin kiireettä osastolta toiselle, pysähtelin kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja, selailin uutuuksia ja silmäilin divareiden kellastuneita kirjoja, lehtiä. Löysin pari joululahjakirjaa tyttärilleni ja miehelle, joka tulee löytämään nostalgisen ja uniikin yllätyksen joulukuun puolivälissä mökkirannan postilaatikosta.

Oheistapahtumana löin hopeisen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlakolikon tuliaiseksi miehelle, jolla on mielenkiintoinen, sekalainen kokoelma vanhoja rahoja. Rahan arvo on suurempi kun se on itselyöty, kuvittelen. Pujottauduin siis markkinamiesten ansaan. Mitäs sitten, ei tämä elämä niin vakavailmeistä pidä olla. Sitäpaitsi; mitä muuta kuin businestä kirjamessutkaan ovat. Mielenliikkeiden, pohdintojen markkinapaikka.Muistelin viime vuoden käyntiämme messuilla. Silloin oli jäätävän kylmä päivä. Eilen oli pehemätuulinen syyssää. Poikkesin myös ruokamessuilla, josta jäi hieman viimeistelemätön maku suuhun. Sekava ja laimea tunnelma. Peräpohjolaisen isän tyttärenä ostin muoniolaisilta leipäjuustoja ja poron sisäpaistin, jonka valmistan viikonloppuna mökillä. Ensin voita ja hunajaa pannulle ja paistinsyyt "kiinni", sitten uuniin paahtumaan, neuvoi emäntä tiskin takana.

On perjantai-aamu. Kahvi tuoksuu. Kynttilöiden liekit valaisevat. Muistelen lämpimin ajatuksin ystävääni Oulussa, jossa hänet pikaisesti tapasin työpäiväni päätteeksi pari viikkoa sitten. Ajattelen lapsiani. Kuopus matkustaa huomenna merten taakse Montrealiin parin viikon lomalle, esikoiselleni lähetän halauksia ja voimia gradun tekemiseen. Amerikan siskolta tuli sähköpostiviesti. Oli leipomassa taatelikakkua ja suunnittelemassa Thanksgiving-juhlan menyytä. Pumpkinpie ja Butternutsquash-keiton reseptejä voisin minäkin kokeilla. Ehkä saan systerin reseptit 'iimeilinä' joskus.

"Valaise ihminen, heijasta hellyyttä
kuin kuu
häneen joka juuri nyt valoa tarvitsee.
Lapseen
hän on valon ansainnut
ja aikuiseen
kun huolet painavat
ja epätoivo ryskyttää ovea
eikä sydän tahdo enää yrittää.
Ja vanhukseen
kun hän paljastuu
vähitellen luhistuvien muuriensa takaa
ehdottomaan valoon."

Liisa Laukkarinen; Vahva ja avuton, Tammi 1985

Tiedonportaat

Valokuvatorstain haaste; portaat.
Kreikassa, huhtikuussa 2007.
Nämä portaat nousivat ikivanhan puun juurelle.
Elämää nähnyt, vuosisatainen puu sykädytti.

Privaattialue, privat område, private area

Karhunpoika sairastaa,
häntä hellikäämme
lääkkehillä hoidelkaa
Nalleystäväämme
uni paras lääke on
sitä nauttikaamme
Nalleraukan kuntohon
aamuksi jo saamme.

Nukuin puolikymmenestä aamukuuteen. Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Vaivaan kuin vaivaan. Tällä kertaa se on auttanut minua virkoamaan infoähkystä. Työasioiden kasaantumisesta ja niiden röyhkeästä tunkeutumisesta yksityisalueelleni. (Onhan siinä kyltti, privaatti-alue. Eikö ne osaa lukea, höh.)

On torstai, lokakuun 25. päivä. Mihin nämä päivät, kuukaudet katoavat, kun niistä ei juuri muuta muista kuin työasioita. Olenko elänyt? Olenko rakastanut? Olenko ymmärtänyt, että tämä päivä voi olla viimeiseni. Olenko hoitanut elämääni niinkuin puutarhaa? Kitkenyt rikkaruohoja, tehnyt tilaa kasvulle, kastellut, ravinnut, möyhinyt multaa? Olenko istuttanut omenapuun siinä toivossa, että näen sen kukkivan, synnyttävän punaposkisia omenoita? Olenko uskonut tulevaisuuteen? Olenko elänyt? Siis ajatellut, tuntenut, nauttinut, kokenut? Sillä tavalla niinkuin tunnet laskeutuessasi lentokoneen portaita talvikaamoksen keskeltä etelän aurinkoon, valo ja lämpö lävistävät sinut hetkessä. Läpäisevät ihon, mielen kerrokset.

Olen rakastanut, olen tuntenut, mutta omenapuuta en ole istuttanut ja puutarhan hoito on jäänyt vähemmälle.

Mies lähti töihin. Pitkä päivä edessä. Valitteli vasenta jalkaansa, sitä, joka on oireillut pohkeesta jo jonkin aikaa. Huolestun ja sanon, että nyt lääkäriin, poika.
Mukava kun sanot minua pojaksi, hän tuumaa hymyillen. Elämäni onni on tässä. Ei missään muualla.

Galna Dagar

Pää surraa kuin iso musta kärpänen lapsuuden kyläpaikassa, jossa vaivoin sain nieltyä itsekirnutulla ja hellepäivän notkistamalla voilla päällystetyn makkaravoileivän. Musta mulkosilmäkärpänen oli pujottautunut parinsentinpaksuisen makkaraviipaleen ja voin väliin. Glumps glumps soljui keltainen voi ja sipulinen makkara pitkin nieluani lämpimän, vastalypsetyn maidon kyydittämänä. Pakkopakkopakko ja niiaus päälle. Tiukat sivuletit kiristivät ohimoita, mutta pikku-Sirrin hymy oli herkässä. Kiitos riittää, sanoin tädille, joka kysyi ottaisinko toisen voileivän. Isäkö oli opettanut käytöstapoja? Niinkuin senkin, että liemiruokaa ei saa ryystää lusikan pitkältä syrjältä, vaan se täytyy viedä kohtisuoraan suuhun. Ei äiti ainakaan, koska äiti oli kuollut seitsemän kuukautta syntymäni jälkeen. Elämä opettaa.

Olen lomalla. Oikeastaan tästä keskiviikosta muotoutui etätyöpäivä eilisillan hässäkästä johtuen. Aamuseitsemästä iltayhdeksään ei riittänyt. Pitkiä päiviä on liikaa. Läjähdin miehen valmistamaan iltakahvipöytään ja purskahdin itkuun. Ihana salaatinlehdillä, kananmunaviipaleilla ja sillillä päällystetty herkkuleipä odotti mustan kahvin kanssa. Olin uupunut ja epätoivoinen. Ydinaseeton vyöhyke - koti - tuntui paratiisilta. Kierrokset hidastuivat, vaihdoin yöpaidan päälleni ja kömmin sänkyyn. Kroohh.

Heräsin 4.30. Tikkana ylös ja kahvin keittoon. Yritin toimiskella hiljaa miestä herättämättä. Ajattelin käydä aamun varhaisina tunteina tekemässä sen mikä illan hässäkän vuoksi jäi tekemättä. Heräsi se sitten. Vei minut töihin. Sytytin huoneeni valon, tietokoneen ja hoidin pari asiaa, siivosin työpöytää. Kun muut tulivat töihin, kävelin heitä vastaan. Lähdin lomalle. Ke-to-pe. Tein kotikoneella pari presentaatiota seuraavan viikon tarpeisiin ja suljin toosan.

Heittäydyin punaisen untuvapeiton alle ja avasin elinkeinoelämän keskusliiton Prima-lehden, sattumalta sivulta 73, jossa ilmoitus työhyvinvointiseminaarista otsikolla "Työhyvinvointi tuottavuuden perustana". Jopas sattui. Nukahdin alta aikayksikön.

Tätä kutsutaan stressiksi.
Mutta kyllä se helpottaa.
Huomenna menen kirjamessuille.
Perjantaina ehkä mökille.
Tänään en enää tee mitään.

Laulujoutsenperhe 21.10.2007

Niin pieniksi kasvoimme
äskettäin
olit vaahteran lehdellä
vierelläin
niin väljästi mahduimme
sekunnin rakoon
kuin aika ois antaunut
onnemme jakoon
ei silmäni kanna
ilon laidasta laitaan
kuin pieniksi joskus
tulla taitaan!

Aaro Hellaakoski

olisipa, tulisipa

olisipa olisipa
aikaa enemmän
tulisipa tulisipa
luokse ystävän

vaikka pienen rahtusenkin
aikaa soisit mulle
olisipa olisipa
syli kaivatulle

Maanantai , lokakuun puoliväli

Pimeys kietoo pihat ja puut, käperryttää alkuasentoon.
Mielen tila on tarkkarajaisempi.
Ajatukset tulevat lähemmäksi.
Sinä minua.

Olen siis olemassa.

On lauantai, 13. lokakuuta 2007.

Olen nauttinut pelkästä olemisesta. Olen lepuuttanut sielua ja ruumista. Olen nukkunut punaisen untuvapeiton alla kolmen tunnin päiväunet. Olen keittänyt kahvin ja vironnut uuteen päivään.

Aurinko on paistanut siniseltä taivaalta aamusta iltaan. Syksyinen tuuli on pyyhältänyt yli maiseman, tunkeutunut takkini läpi, hytisyttänyt väsynyttä kulkijaa. Kynttilänliekit lepattavat pimeässä illassa. Ajatukset ovat lyhyitä, katkonaisia.

Minulla ei ole ollut agendaa. Olen tehnyt mitä on huvittanut. Lukenut, selaillut kesäisiä kuvia. Kuunnellut hiljaisuutta. Mies lähti mökille. Minäkin melkein, kunnes päätin, että jään kaupunkiin. Tuntuu siltä, että enemmän lepoa kun ei matkusta mihinkään. Kuopus rakastettunsa kanssa tuli käymään. Onnellinen kohtaaminen, pieni suuri läsnäolon hetki. Olivat olleet veneilemässä ystävien kanssa. Hhhrrrr.

Uni tuntuu hyvältä. Nukahdan Kodin Kuvalehti kasvoillani jo yhdentoista aikaan. Herään 1.30.

Sunnuntai, 14. lokakuuta 2007.
Aamu on jo valjennut kun havahdun hereille. Kello on 8.15. Keitän kahvit, luen Hesarin. Ihmettelen hyvänolon tunnetta joka syntyy pienistä asioista. Aikoihin en ole ehtinyt pysähtyä kaupunkikodin miljöössä. Oma aika tuntuu luxukselta. Puuhastelen hiljaisuudessa. Omaan tahtiin.

Mies lähettää tekstiviestin mökiltä: "Karhuvaari kömpii sumppipannun kimppuun". Viestin kello on 9.02. Hymyilen. Rakastan. Tunnistan tilanteen. Soitan mökkirantaan. Mies toteaa, että olo on kuin olisi pyörinyt viikon "ruukinmyllyssä" ja nyt ravistelee sementtilaastia silmiltään. Alkaa vähä vähältä nähdä betonimyllyn ulkopuolista elämää.

Cogito ergo sum.

Arkiaamu

tyynyssä littaantunut tukkani pukee aamunaamaa
unen jäykistämä kroppani sanoo ei ja joo

yskii propelit käyntiin
ja rullaa kiitoradan päähän

cabin group please seat for take off

nollasta sataan kiihdytän itseni taivaan tuuliin
irti maasta, keskelle arkea

kahvi tuoksuu, pelakuut kukkivat
hämärä sade piiskaa ikkunoita
ilta on kaukana

Aivot narikkaan

Hengissä ollaan. Tulin juuri Tukholmasta työmatkalta. Hyppäsin taksista ja kävelin kiireesti ohi keltaisen aavemaailman. Ajattelin että meidän firmassa on ihan ikiomat "Hullut Päivät" - vieläpä nonstop - niin, että eipä tulisi mieleenkään poiketa väentungokseen hermojani raastaamaan. Torstai on toivoa täynnä. Silmät kiinni kun toivoo, niin toive toteutuu. Mutta se tähti lensi jo.

Jostakin lennähtää mieleeni vanha virsi, lapsena seurapenkissä laulettu : "Taas päivä ajan virtahan taas iäks uppoaa"...

Muistelin eilen Oulussa tapaamaani Ystävää, jolle ajatuksissani kirjoitin kirjettä Ahvenanmaan yläpuolella, pehmeiden pumpulipilvien sisällä.

Lentokoneessa katselin ruudusta, että maanopeus on 860 km tunnissa. Siltä se on tuntunutkin koko alkuviikon. Pää pyörällä istahdan Miehen kattamaan iltakahvipöytään. Olen onnellinen tajutessani taas kerran mikä tässä elämässä on tärkeintä, rakkainta.

"Olisiko sulla hetki aikaa", kysyn itseltäni niinkuin ihmiset työhuoneeni ovenraossa usein.

Illaksi kotiin.

Takana loistava tulevaisuus

Tulevaisuus tunnelin päässä.
Valo joka sieltä näkyy
ei ole vastaantuleva juna.
Hope so.

Kotiasioita

Mies osti orkidean.

Minä ostin kurpitsan.

4.6.07 ostettu K-kaupan leikkoruusu
on juurtunut elämään ja
tehnyt pitkän varren ja siihen kiiltävät lehdet.

Elämän voimaan ei voi muuta kuin uskoa!

"Kun vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin päivistäni tänään taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta;
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa."

Omar Khaijam

Elsa, 92
oli
kirjoittaja
kansanperinteen kerääjä
lasten ystävä
kukkien rakastaja
työteliäs ja juureva,
hämäläinen Nainen.
Ihminen isolla Iillä.

Melankolinen kursiivi

tämä on etukenossa
kurkotteleva tekstilaji

kursiiviksi nimetty

missä on melankolia
sama se millä tyylillä
sisältö ratkaisee

ulkokohtainen
lähestymistapa
vakavaan aiheeseen

melankolia
mikä sana

epäuskottava
pelkästään
kirjoitettuna

ei minulla
mitään suhdetta
aiheeseen

eino santanen ei tykkää
mutta ehkä ymmärtää

Kaaoksenpoikanen

Työviikko singahti käyntiin vauhdikkaasti. Perjantain lomapäivä hajosi kuin pilvenhattara tuuliselle taivaalle. Pieni kaaoksenpoikanen oli pesiytynyt työhuoneeseeni. Hätistelyistä huolimatta se sujahteli nurkasta nurkkaan, piileksi pöydän alla, räpläsi telakkakonettani aina kun silmä vältti, kirjoitteli keltalippuja ja sekoitti keskeneräisten töiden pinoja. Istui olkapäälläni ja takoi nyrkeillään ohimoitani.

Allokoidaan, priorisoidaan, keskitytään olennaiseen.

Aikataulut ovat avaruudesta, ääntänopeammasta maailmasta. On asioita ykkösprioriteetilla ja on asioita ykkösprioriteetilla. Ja sitten on asioita jotka ovat ykkösprioriteetilla. The most important things. Niitä riittää kuin rukkasia helppoheikillä. Ja kauppa käy. On myyjän markkinat.

Iloinen tekemisen meininki.

Sateen Jumalatar, Ester, heilutteli iloisena helmojaan, kun lähdin töistä 18.15. Pari työpaperia laukunpohjalla odotti tekijäänsä, lukijaansa. Muutama työasia vielä oman koneen ääressä. Hetken vilkuilimme telkkarista vajaakuntoisten työnhausta kertovaa dokumenttia ja Härkää sarvista-keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin Marian sairaalan työvoimapulaa, sairaanhoitajan arkea. Pieni pätkä uutisia ja sitten poks lojolleen ja silmät kiinni. Uni ei odotuttanut.

Se tuli kuin sade.

Ma ja sa.

Mä ja sä.
Mie ja sie.
Mnää ja snää.
Mää ja sää.
Myö.