Kaiken se kestää, toivoo, uskoo ja rakastaa

Iho,
syksyllä
sen huomaa kun se on ruskettunut,

keskitalvella
se näyttäytyy kuivana ja kalmankalpeana,

keväällä
sen pintaa kuoritaan auringolle,

kesällä
se on estoton ja kaunis.

Herkkähipiäisyydestä sitä moititaan,
kosketus saa sen hehkumaan,
lyönti vaurioittaa sitä pintaa syvemmältä,
koskemattomuus saa sen kaipaamaan,
sipaisu tai hively voi avata sille taivaan.

Mutta 'olla iholla' vaatii läsnäoloa,
sitä mitä me eniten kaipaamme,
sitä mistä useimmiten jäämme osattomiksi.

Mikä sieni?

'klick'

Tämä kummajainen kasvaa mökkipihassa.
Merkillinen otus, jonka nimeä en tiedä.

kes kene räinen

pohjoinen tuuli
kohmettaa äidiltä kielen

kes kene räinen
lukisi ystävä
kaukana isiensä maassa

bookcrossing piste com

Mies antoi minulle eilen bussista löytämänsä kirjan, joka on painettu DDR:ssä 1987 ja sen on kustantanut Koko Kansan Kirjakerho Oy.

Kirjan ensimmäinen lause on: "Emilia heräsi aamulla nojatuolissa harhaisan yöunen jälkeen".

En lue tätä kirjaa kuin selaillen, mutta toivon, että seuraava kulkija voisi kokea löytämisen ilon lisäksi lukemisen ilon, ja havahtumisen viimeistään kirjan viimeisessä lauseessa; "Mutta minä olen hengissä vielä".

Onnea matkallesi, Kirja!

Työkieli

Kirjoittaminen - miten tahansa - lyhyesti, pitkästi, korttiin, kirjeeseen tai tänne blogiin - on pysähtynyt omaan mahdottomuuteensa. Ajatuksia on, mutta ei sanoja. Ei ole tuntumaa sormenpäissä, syyhyä sydämessä. Intoa, paloa puuttuu.

Olkoon niin.

Viimeisen parin viikon aikana mökkirannan kukkaiskieli on muuttunut "jargoniksi", paljon työllistäväksi työkieleksi. Kolmikirjaimiset lyhenteet projekteista ja prosesseista, nelikirjaimiset organisaatioista, ovat solahtaneet suuhuni ja papereiden kulmiin kuin kevätpuro; hakenut uomansa itsestäänselvästi vaikka väkisin. Organisaatiomuutoksen myötä kesäkuun alusta lähtien työpaikkani on ollut BP&GO:ssa. Tai oikeammin TFP:ssä ja sen alaorganisaatiossa nimeltään SFS. Oikeastaan varsinainen työpaikkani on NFF. Ja tarkemmin ajatellen sen HR:ssä.

Sans snääki ny jottai, sanosisi turkkulaine.

Lomalla paistoi aurinko. Yhtenä iltana pulahdin 23 asteiseen järveen klo 22.15. Ei ollut montaa sellaista aamua että olisin laiturinnokassa aamukahvia nautiskellut. Oli kuitenkin. Muutama. Pyöräiltiin, saunottiin, uitiin, grillattiin, oltiin navetankattotalkoissa esikoisen mökillä.

Ei ole Jumala kieltänyt köyhää suuria haaveilemasta. Luvasta huolimatta en haaveillut. Elin joka hetken, ilman suuria suunnitelmia.

Passiflora ei jaksanut kukkia tänä kesänä, Palava rakkaus hehkui edellisvuotta hehkeämmin, keltaiset matalakasvuiset orvokit ovat lehahtaneet täyteen loistoonsa ja kukkineet toukokuusta lähtien ihan hulluna. Peruna kasvatti puolitoistametrisen varren, kukki kauniisti ja antaa ihania pottuja vielä pitkään. Sipulit, tillit, persiljat ja salaatit ovat ruokkineet meitä runsaina ja maukkaina. Pensasmustikoita on pienissä pensaissa jonkin verran, mutta sinistyvät hitaasti. Harmaamalvikki ja muut heinä-elokuiset kukat eivät oikein tiedä milloin kukkia.

Lintukesä on ollut tavallista hiljaisempi. Ilahduttavaa on ollut katsella laulujoutsenen perhe-elämää, kun kaikki kuusi poikasta ovat yhä kaislikon reunassa ja tuulisella säällä jo hieman haistelevat lentosuuntia. Harmaahaikaralla on pesä lähimännyssä ja ahkerasti se käy aamu- ja iltakalassa elantoa hankkimassa. Selkälokkiperheen isän nimesimme Eetuksi ja viime viikonloppuna se toi koko perheensä näytille mökkirantaan. Kuikka-pariskunnalla on yksi poikanen. Sen haikea huuto iltamyöhäisellä järvellä ei jätä ketään kylmäksi. Tämän kesän erikoisuus oli kartanomehiläisten pesä linnunpöntössä. Eipä ollut kirjosiepolla eikä talitintillä asiaa siihen kesämökkiin!

Ikkuna

Tuulella ei ole ystävää