Pitkään aikaan en ole kirjoittanut mitään muuta kuin muistioita, powerpointteja, excel-taulukoita. Varhaisten aamujen keittiöpöytäviestit Rakkaalleni ovat enemmän kuin valkoinen lappu pöydällä. Ne ovat intiimiä, henkilökohtaista viestintää, ja ne sisältävät omaksi muodostuneen "tagini" - kaksi sydäntä limittäin. Osa minua, allekirjoitustani.
Olisiko nyt aika kirjoittaa
blogspot.comiin?On tapahtunut paljon. Vuodet eivät ole veljeksiä. Eivät sisaruksia. Vielä vähemmän kumminkaimoja. Ne ovat inhimillisen elämän estradeja ilman kuiskaajaa huomaamattomassa puolikuukopissa. Ne ovat osa kasvua, minua ja sinua, meitä ja heitä. Parhaimmat näytelmät ovat todentuntuisia; ei keimailua, ei teatraalista keekoilua, ei verbaliikan manööverejä. Ei ne ole mitään jos niillä ei ole viestiä, sydämellä ajateltua, koskettavaa.
Tunteiden, tunnelmien, tapahtumien kirjo omassa ja lastemme elämässä on koskettanut minua. Surun jälkeinen haikeus, kuopuksen sireenintuoksuinen ilo, joulukynttilöiden ilotulitukseksi roihahtaneet liekit esikoisen elämässä. Rakkaus ja läsnäoleva läheisyys. Elämä on koskettanut minua.
En unohda koskaan tammikuista perjantai-aamua työhuoneessani, joka hetkessä täyttyi valosta ja auringosta. Pehmä tuuli hipaisi, pilvi ohitti auringon, lämpö ja valo levisivät iholle. Syksyllä syntyvä lapseni lapsi kuin lumen alta pilkistävä helmililja tai krookus.
Sinivuokon silmät ja puolukan posket.
Hiirenkorvan kaikkikuuleva vihreys, tuoksu ja tuoreus.