Kävimme mökillä. Nollakeli oli madaltanut hankia silminnähden. Lempeä ilma hyytävien pakkasviikonloppujen jälkeen tuntui hyvältä. Nuoskalumi innostutti höpsöttelemään
lumiakan pihavahdiksi. Talonvahdiksi lumiakka on epäluotettava, sillä koskaan ei tiedä milloin se päättää kadota maisemasta. Sen verran tuulten vietävissä, akkapaha.
Mutta "Mökkipiruun" voi luottaa kuin hirsiseinään, jonka kyljestä se on syntynyt ja jonka kyljessä se kyhnyttää koko pitkän elämänsä. Se tietää tärkeän tehtävänsä. Sen tuijottava katse pysäyttää ja vänkyräinen, mutta tarkkavainuinen nenä nuuhkii kyllä kulkurit jo kaukaa:
Olimme sen verran väsähtäneitä rankan työviikon jälkeen, että olemisen sietämätön keveys tuntui kehossa parhaalta. Sää suosi ulkoilemaan ja kävelimme isonselän puolelle venerantaan. Pilviharmaata maisemaa valaisi lumi, silmille pehmeänä. Kevät kurkisteli jo auratun tien uumenista. Roudan alta pilkisteli vihreitä ruohotupsuja, jotka olivat unohtuneet sinne unelmoimaan paremmista ajoista.
Palasimme tupaan ja "gourmeilimme" iltaruuaksi kaukaa uinutta kalaa. Tämä "
herra Pangasius" Vietnamista oli meille tuttu ennestään. Yksinkertaisin keinoin paistoimme puolitetut fileet pannulla ja nautimme eksoottisen pitkämatkalaisen suomalaisittain tilli-kananmuna-kermakastikkeella. Kulttuurien kohtaaminen oli sopuisaa ja maukasta.
Pihalinnut ruokailivat omia sapuskoitaan. Ne viihtyvät pitenevissä illoissa ja kevääntuoksu on saanut jo selvästi uutta vipellystä niiden pyrstösulkiin ja kujeilevaa kujerrusta laulunsäkeisiin.
Kun minä olen viisikymmentäkaksi,
