Aiheiltaan vapaita riimillisiä runoja

Olisinpa ballerina soittorasian;
tyllihelmatutu sekä tossut tanssijan.
Kannen jos sä avaisit, niin nukke löytyis' sieltä
pas de deux vain plimplottelis', herkistäisi mieltä.

Olisipa taskussani pieni runorasia,
josta löytyis' riimeilleni sointuvuus ja asia.
Poljento ja rytmi sieltä hyppäis' ulos itsestään,
ajatusten siiventyngät kasvaisivat lentämään.

Vähän niinkuin Juicellakin "Pieksämäen Blues"
riutui ensin, löytyi sitten ulottuvuus uus.
Lopultakin vähemmän on paljon enemmän.
Kasvaisinpa, muistaisinpa aina tärkeimmän.



Ei oo Jumala kieltänyt köyhää suuria haaveilemasta.

Sano.

Pinkki perhonen

Tuntosarvet puuttuvat.
Ajatuksiltani siivet.

Sivuaskel - ei mistään kotoisin

Sivuaskel on poikkeama polulta, se ei vie minnekään, mutta antaa mahdollisuuden nähdä uudesta kulmasta taipaleen, jota on kulkemassa. Sivuaskel syntyi bloginimekseni maaliskuussa 2006. Kirjoittaminen on minulle sivuaskel, erityisesti blogikirjoittaminen. Voin ottaa sivuaskelen tai olla ottamatta. Useammin kuin on mahdollista tekisi mieli.

Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka jolla olen.

Sivuaskel assosioituu helposti sivujuonteeseen, mutta sitä se ei minulle ole. Otan sivuaskeleen vaistonvaraisesti, tunnesyistä, hetkestä kiinni napaten. Tosin kirjoittamisen halu on joskus isompi kuin kyky ja mihin aika antaa myöten. Suurin ongelmani on keskittyneen ajan puute. Havahdun usein miettimässä asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Kun sellaista aikaa ei tule, aiheet katoavat muististani. Sivuaskeleen merkitys on minulle tärkeä kuin tarkkaan määritellyn tanssiaskeleen; sen oikea-aikaisuus ja suunta. Tästä hetkestä eteenpäin.

Tuuli sadetta lietsoo.

Otsikkoajatuksen valintaan liittyy vanha muisto parinkymmenen vuoden takaa. "Tuuli sadetta lietsoo, musta kylki kummallakin" - ei sovi sinällään ajatuspariksi, mutta sisältää 'inside'-fiiliksen. 'Tuuli sadetta lietsoo' merkitsee minulle kauniita sanoja, tunnelmaa, totuutta. Kun tuuli havahduttaa puita, sade tuoksuu jo ilmassa. Lietsominen on suomalainen sana, huikean hieno ilmaus pian tapahtuvalle. Lietsominen on houkuttelua, joskus hyvään, toisinaan pahaan. Tuuli lietsomassa sadetta: viattomasti, vahvasti, estelemättömästi.

Paju pyysi kertomaan mikä on Sivuaskelen tarina, mistä nimi on syntynyt.

I not

Suomalaisen Aino.
Naisklassikko.


Valokuvatorstain 59.haaste: aiheena Klassikko

Lapsi, lapset

Falirakin lapset

Äitiä ei voi valita. Ei isääkään. Lapsi syntyy maailmaan. Hänen omaansa. Lapsuudenkokemukset ohjaavat, mutta eivät sanele. Lapsena eletty ja koettu ei selitä loppuelämää. Valinnat teemme itse.

Ei ole helppo olla äiti. Pitäisikö edes? Äitiys on kultareunainen pilvi, jos niikseen haluamme, mutta jos arkijärkeä käyttää hän on ihminen, omaa elämäänsä elävä ja omaa persoonallisuuttaan kummasteleva, kehittävä otus, jonka sydän kestää hänen elämänsä ajan. Ihminen kuolee kun sydän lakkaa jumputtamasta. Sen pituinen se.

Mutta äitinä oleminen on ihanaa, nähdä miten pienestä pulleroisesta kasvaa vaihe vaiheelta omiaan ajatteleva Ihminen. Vaihe vaiheelta. Niitä on monia, monenlaisia. Muistan kuopukseni joskus viisitoistavuotiaana sanoneen, että "äiti, mä en haluu koskaan kasvaa aikuiseksi." Olin silloin 37-vuotias. Huolestuin - turhaan. Hän on kasvanut aikuiseksi. Monen mutkan kautta. Jokaisella on tiensä.

Esikoinen on haaveillut monesta. Useimmiten on ollut paremmin muualla kuin tässä. Elämä on valintoja. Ja vaikka haluaisi valita toisin, aina se ei ole mahdollista. Mitä missä milloin? Osa on löytynyt, osa kadoksissa. Punaisen tuvan miljöössä hän näyttää voivan paremmin, suorastaan elämästään nauttien.

Ei ole helppo olla lapsi. Pitäisikö edes? Lapsuus on annettu elämänpiiri. Siitä ponnistaminen johonkin omaan, määrittelemättömään, on juuri niin uniikkia kuin vain mikään luomaton, kuviteltu on.

Se tulee myötä, kulkee varjona, kultaa pilvien reunat, muistelee.
Lapsi on Elämän lahja, lainaksi annettu. Mitä muuta ikinä haluaisimmekaan.

Kun olen 85, esikoiseni on 65, kuopus vasta 63.
Äiti ja tyttäret. Rakastavat. Yhä.

Tunnelmointia

Perjantai-iltana Mies yllätti järjestämällä rapukestit kahdelle kynttilänvalossa! Iloisin mielin popsimme kahteenpekkaan reilun satsin punaisia saksiniekkoja. Lipaston laatikosta löytyi lauluvihkokin, josta lauloimme monenlaista luritusta kyytipojaksi.

Lauantai-iltana tunnelmoimme esikoisen luona, jossa vanhojen omenapuiden oksilta tuikuttivat pimenevään iltaan pienet kynttilälyhdyt, sisällä tuvassa muurinkylki luovutti lämpöään ja herkullinen illallinen maistui makoisalta.
Kiitos tytöt, omat ja vieraat!

Perjantai, 070907

Nukuin syvät ja pitkät unet, iltayhdeksästä aamuviiteen. Heräsin ennen kelloa, kaksi vaille viisi. Muutama rivi tänne räpsäyttää kehon hereille, ajattelen.

Ikkunan takana on hämärää, kahvi tuoksuu, mökkipihasta tuodut edellisen viikonlopun kehäkukat alkavat muistuttaa emäntäänsä. Auringonkeltaisen ja oranssinhehkuisen kimpun aukeamattomat nuput nuokkuvat, kukkineet terälehdet hapsottavat repaleisina huiskuina. Persiljankukat kimpun täydennyksenä varistavat keltaista siitepölyään.

Innostava ja vauhdikas työviikko viimeistä päivää vaille täysi. Kalenterissa on sovittuja tapaamisia, ihmisten kohtaamisia, aamukahdeksasta iltapäivään. Sitten mökille, mökeille, sillä esikoinen järjestää tupaantuliaiset punaisessa mummonmökissään, joka on matkan varrella. Muistoja ja nostalgiaa ystävien ja hyvän ruuan kera on luvassa. Ei hullumpaa tämä elämä, vaikka kirjoittaminen ei suju edelleenkään.

Annetut ässät

Stop syksy!
Saapas suudella silloin, selittää simpukka.
Suru sukeltaa, silittää sade.


S-niinku Susupetal :)

Työmatkalla

Tuntiviisari oli tikittänyt neljätoista kertaa kuusikymmentä minuuttia, kun palasin työmatkalta Tukholmasta. Tapasin uuden esimieheni ja joukon pohjoismaisia kollegoita. Vaikka päivä oli pitkä, tunsin oloni virkeäksi ja virkistyneeksi. Kaikkineen reissu oli onnistunut, lukuun ottamatta menomatkalla sattunutta onnettomuutta.

Arlanda Express oli täpötäysi töihin matkaajia, kun se äkisti huudatti äänitorveaan ja jysäytti jarrut pohjaan. Juna pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän laiturista. Pitkän tovin jälkeen shokissa ollut junankuljettaja kuulutti henkilökunnan paikalle. Tiedotettiin, että oli tapahtunut onnettomuus. Poliiseja ja ambulanssia odotettiin. Keltaisiin liiveihin pukeutunut henkilökunta käveli junassa edestakaisin ja vastaili matkustajien kysymyksiin. Tunnelma oli rauhallinen. Poliisi kiersi vaunuissa kyselemessä silminnäkijöitä. Ei löytynyt yhtään.

Läppärit ja aamulehdet sylissään ihmiset olivat uppoutuneet ajatuksiinsa sivuilleen vilkuilematta. Tuskin kaikki edes tiedostivat, mikä oli junanpysähdyksen syy. Ei se ollut mikään tekninen syy, vaan ihminen oli joko horjahtanut laiturilta tai hypännyt tietoisesti junan alle. Jälkimmäinen oli todennäköisempi, arvelivat jotkut kanssamatkustajat, jotka seurasivat pelastustoimia ikkunoista.

Istuimme ensimmäisessä vaunussa ja kollegani sanoi tunteneensa tömähdyksen jalkojensa alla. Tuntui pahalta ajatella tapahtunutta. Kiire pysähtyy, aamupalaverit saavat odottaa, isoiksi luulemamme murheet kutistuvat hetkessä näkymättömiksi.

Tunnin verran juna oli pysähdyksissä, kunnes se nytkähti liikkeelle. Kuljettaja vaihtui toiseen mieheen. Määränpäässä työmatkalaiset purkautuivat junasta niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, ajattelin.

Kotimäkeä alas kävellessäni nostin katseeni ja näin Miehen vilkuttamassa terassilla. Hämärässä illassa huutelin rakastavani häntä. 'Niin minäkin sinua', leijui hymyn saattelemana keveästi alas ja osui kohdalleni. Ympyrä sulkeutui.



Kärsimyskukkani hehkuu. Nuppuja on parikymmentä ja auenneita kukkia tällä kertaa kolme. Neiti Passiflora on elämänsä kunnossa.

Syksy heräsi kesän sylistä.