Perjantai-aamun ajatuksia

Heräsin klo 5 osaamatta jatkaa unia. Nautin tästä varhaisen aamun hetkestä ja ylellisen tuntuisesta lomapäivästä. Se tuntuu lahjalta juuri nyt, vaikka itsehän olen sen työlläni ansainnut. Ansaittuja vuosilomapäiviä on tälle vuodelle vielä 10 käyttämättä. Pimenevässä syksyssä pelkkä tieto antaa väljyyden tunteen.

Nelipäiväinen työviikkoni oli touhukas ja monella tavalla positiivinen, vaikka tuntimäärältään reilusti yli ns. virallisen. Työni on innostavaa, monipuolista, haasteellista ja usein palkitsevaa. Ainoa mutta on ajan riittämättömyys. Pitäisi revetä niin moneksi, olla samaan aikaan monessa paikassa, saada aikaa keskittyä suunnitteluun, asioiden hallintaan, pitkäjänteiseen kehittämiseen. Kvarttaali-ajattelu ei sovi 'ihmisenkokoiseen' työelämään. Syke on hektinen, infoähkyyn ei ole pillereitä, päivittäin keskustelen Herra Paradoksin kanssa.

"Mikä meihin fiksuihin ihmisiin on mennyt", kyselee tieliikenteen tietoisku televisiossa. Tiet ovat täynnä kaahareita, oikealta ohittajia, riskinottajia, "hermokimppuja". "Vauhtia ja vaarallisia tilanteita", huikkaa esimies usein, kasvoillaan hymyilevä virne, ja jatkaa; "tsemppiä meille!" Jostakin syystä se lohduttaa kummasti. Vaikka ei se mitään selitä, auta. Jokainen tsemppailee kuitenkin omissa haasteissaan. Mutta silti. Arvostan yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen fiilistä. Se ei ole merkityksetöntä. Samassa veneessä, samaan suuntaan. Tiukan paikan tullen inhimillisyyttäkin löytyy.

Eilinen päivä toi merkittävästi uutta 'bisnestä' taloon. Positiivinen uutinen, joka kerrottiin henkilöstölle kuohuviinin kera ala-aulassa. Itse olin ollut mukana projektissa muutama aika aiemmin. Aamupäivällä pidimme tiedotustilaisuuden yhteistyökumppanin henkilöstölle. Olen ollut mukana muutaman kerran liikkeenluovutuksissa aiemminkin. Yksilötason kokemuksia mietin bussissa, aamulla töihin mennessäni. Ihmiset. Ihmiset. Miten he kokevat kaiken tämän, mietin. Voin vaikuttaa paljon siihen, että siirtyminen uuteen organisaatioon sujuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Pääsin työpöytäni ääreen vasta 16.00. Kävin läpi sähköpostejani, työpöydällä pinossa olevia papereita. Päivitin kalenterimerkintöjä ja huomasin, että maanantaina alkava lokakuu on melkein myyty. Palavereita, palavereita, palavereita. Projekteja, projekteja, projekteja. Yksittäisiä kohtaamisia. Muutama matka Tukholmaan, Ouluun.

Keltalippuinen työpöytäni jäi odottamaan emäntäänsä, kun nykäisin lukkoon työhuoneeni oven klo 19.15. Mies odotti pihassa. Rakas Ihmiseni.

Ajelimme sekalaisin miettein kotiin, "ydinaseettomalle vyöhykkeellemme", keitimme kahvit.

Tänään on minulla lomapäivä. Lähdemme hyvissä ajoin mökille. Huomenna on 92-vuotiaaksi eläneen Elsan hautajaiset. Kukkavihko on tilattu, kortti kirjoitettu. Pitkä, luova elämä on päättynyt.

Kirjoittajan näkymä

Mitä näkyy verhontakaisesta ikkunastani kun kirjoitan blogiani?

Pieni metsikkö...

... ja parvekkeen seinällä hymyilevä Mr Face,
jonka ostin Saint Ouenin (metro Port Clignancourt) kirpputorilta Pariisista vuonna 1990.

Norsu

Varhain aamulla katselen pimeälle taivaalle.
Elefantin näköinen ohut pilvenhattara seilaa minua kohti.
Se liikkuu nopeasti.
Ehdin ajatella, että siinäkö se nyt on,
työhuolieni norsu, pahaa enteillen.

Tuuli ennätti hajoittaa sen
ennenkuin se tavoitti minut.

Tämä turhamainen norsu ei ole huolia nähnytkään.

Vähän päivässä, paljon viikossa

Heräsin yöllä painajaiseen. Olin korkeassa pilvenpiirtäjässä. Meitä oli sekalainen joukko ihmisiä, suuria ja pieniä. Esikoiseni oli unessa pieni tyttö. Katselimme ulos ja äkisti pamahti rakennuksen ympärillä - valkoisia ilmapalloja röykkiöittäin. Säikähdimme ja ihmettelimme mitä oli tapahtumassa, WTC-tragedian kuvat silmissäni.

Lapseni avasi oven mennäkseen katsomaan ilmapalloja. Näin hänen putoavan valkoisessa mekossaan, kädet levällään alas. Kauhistuin ajatusta, kun tajusin, että hän ei voi selvitä hengissä. Joukossa oli myös elokuvaohjaaja Markku Pölönen (mistä ihmeestä hänkin tähän sotkeentui?), joka lähti hissillä alas katsomaan mitä tapahtui ja hakemaan tyttöäni takaisin ylös. Seisoin kromatun hissinoven edessä odottamassa. Sieltä he tulivat, molemmat. Tyttöni silmät olivat muurautuneet umpeen, pienissä luisevissa käsissä oli asfaltista tarttunutta mustaa, mutta muuten hän oli ihan kunnossa ja iloinen. Tähän heräsin. Oli pakko nousta sängystä. Kului tovi, että sain realiteetit hallintaan.

*****************

Aamu valkeni 6.30. Mietin yöllistä untani. Keitin vahvaa kahvia. Luin Hesarin. Kävin suihkussa ja pesin hiukset. Lähdin töihin 8.15. Odottelin bussia 'tuulitunnelissa' kymmenen minuuttia. Astuin bussiin suihkunraikkaana, ystävällinen kuljettaja sanoi huomenta, mutta bussissa oli vahva ja vastenmielinen hien haju. Vastapäätä käytävän toisella puolella, istui nainen, bussin ainoa matkustaja, valtavat kapsäkit mukanaan. Muistin perjantai-iltaisen kotiinpaluun, kun viereeni istahti vanhahko rouva, joka tuoksui desinfioidulle 'vesiklosetille'. Mietin pitkään mikä tämä haju on. Ehkä hän oli sipaissut parhaat päivänsä nähneestä eau de cologne-pullosta reippaan annoksen. Mene tiedä.

Katselin bussin ikkunasta luontoa. Lumimarjapensaissa oli jo talven väri, osa vaahteroiden latvoista oli tulessa, huikean kauniita. Marja-aronia päätepysäkillä oli tulipuna-vihreä mustine marjoineen. Nappikukkakin vielä sinnitteli keltaisissaan. Ja omakotitalojen aitauksissa hehkui yksittäisiä ruusunkukkia. Ajattelin infokarttaa; olet tässä. Kesän ja syksyn taitekohdassa.

Istuin ja katselin monenkirjavaa, ohisoljuvaa maisemaa. Huomasin kaipaavani Miestä, joka palaa tänään mökiltä. Mietin maailmamenoa. Sitä, että en nykyisin jaksa kuunnella radiota, en katsella edes uutisia televisiosta (muuta katsomisen arvoista sieltä ei tulekaan), lehtien lukeminenkin on vain selailua. En ole aikoihin kyennyt kirjoittamaan, kirjojen lukemisesta puhumattakaan. Elämä on kapeutunut työasioihin pelkästään. Ainainen huoli tekemättömistä töistä, riittämättömyydestä olla sitä mitä pitäisi. Yhden työpäivän tunnit eivät riitä.

"Vähän päivässä, paljon viikossa", sanoi tänään paikallinen pomoni mummonsa sanoneen. Kaksi esimiestä. Toinen Tanskassa, toinen täällä.

Minuahan on siunattu kaksinverroin.
Ei minulta mitään puutu.

Parasta mitä tiedän on hiljaisuus.

Saako olla muuta?

"Ethän turmele sitä mitä sinulla on,

haluamalla sitä mitä ei ole; ja muista,
että mitä sinulla nyt on, oli kerran niiden
asioiden joukossa, joista vain uneksit."

Iltaan asti piti kulkea, että tuonkin ymmärsin. Tai että oli aikaa ajatella.

Kävelin pysäkille, hyvinkin kyllästyneenä, ajatuksin ahdettuna, jopa epätoivoisena. 110 tuli. En muista kirjainta. Sillä ei ollut väliä. Tiesin, että bussi vie oikeaan tunneliin. Erikoista kyllä, mutta on kolme vaihtoehtoa: 110 A,110 T tai 110. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt miksi nuo kirjaimet. Menen ja tulen. Tee on Lauttasaaren kautta, A - mitä se tarkoittaa?. Leppävaaraanhan se soljuaa - joka aamu - Kampista Lauttasaaren kautta. Concordian liikennöimä kulkuväline. Connex, nykyinen Veolia Transport, Hebuli, Helsingin Bussiliikenne, Westendin Linja, Åbergin Linja, ja... Jokerit...sinisiä uusia busseja rivissä. Jokainen vuorollaan, miten niitä kulkeekin niin usein. Bussit kolisevat, automaattivaihteet kurnuttavat, kellot kilkattavat. Mustapintaiset miehet, äidinkieltäni murtavat ystävälliset lähinaapurit, koppalakkiset, muistojen elävöittämät chauffeurit.

Ymmärsin - tai tulin ajatelleeksi - mitä haluan. Haluanko? Hieman irrationaalinen olo - kieltämättä. Hiukset sojossa, äkillinen päätös lähteä juuri nyt - töistä kotiin. Perjantai-ilta. Tekemättömät työt. Riittämätön olo. Yksikönjohtaja ja ison tiimirykelmän pomo änkeytyivät huoneeseeni. Näkivät väsymykseni, muka vastaanottavaisen mieleni. Keltalippuun merkintä. Kotiin. Kotiin. Pois tästä hullunmyllystä. Ulos. Happea. Loppuuko tämä viikko ikinä?

Huomenna töihin. Materiaalien valmistus, pöydän siivous. Ordnung muss sein! Järjestys olla pitää. Vaikka huonompikin.

Mies ajeli mökille. Esikoinen mummonmökille. Minä puikkelehdin tänne. Kukin tahoilleen.

Rakkaus ei lopu.
Sitä riittää.
Jokaiselle.

Kivet

Välimeren huuhtomat...

kivet...

kadunrakentajan materiaalina.

Aiheiltaan vapaita riimillisiä runoja

Olisinpa ballerina soittorasian;
tyllihelmatutu sekä tossut tanssijan.
Kannen jos sä avaisit, niin nukke löytyis' sieltä
pas de deux vain plimplottelis', herkistäisi mieltä.

Olisipa taskussani pieni runorasia,
josta löytyis' riimeilleni sointuvuus ja asia.
Poljento ja rytmi sieltä hyppäis' ulos itsestään,
ajatusten siiventyngät kasvaisivat lentämään.

Vähän niinkuin Juicellakin "Pieksämäen Blues"
riutui ensin, löytyi sitten ulottuvuus uus.
Lopultakin vähemmän on paljon enemmän.
Kasvaisinpa, muistaisinpa aina tärkeimmän.



Ei oo Jumala kieltänyt köyhää suuria haaveilemasta.

Sano.

Pinkki perhonen

Tuntosarvet puuttuvat.
Ajatuksiltani siivet.

Sivuaskel - ei mistään kotoisin

Sivuaskel on poikkeama polulta, se ei vie minnekään, mutta antaa mahdollisuuden nähdä uudesta kulmasta taipaleen, jota on kulkemassa. Sivuaskel syntyi bloginimekseni maaliskuussa 2006. Kirjoittaminen on minulle sivuaskel, erityisesti blogikirjoittaminen. Voin ottaa sivuaskelen tai olla ottamatta. Useammin kuin on mahdollista tekisi mieli.

Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka jolla olen.

Sivuaskel assosioituu helposti sivujuonteeseen, mutta sitä se ei minulle ole. Otan sivuaskeleen vaistonvaraisesti, tunnesyistä, hetkestä kiinni napaten. Tosin kirjoittamisen halu on joskus isompi kuin kyky ja mihin aika antaa myöten. Suurin ongelmani on keskittyneen ajan puute. Havahdun usein miettimässä asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Kun sellaista aikaa ei tule, aiheet katoavat muististani. Sivuaskeleen merkitys on minulle tärkeä kuin tarkkaan määritellyn tanssiaskeleen; sen oikea-aikaisuus ja suunta. Tästä hetkestä eteenpäin.

Tuuli sadetta lietsoo.

Otsikkoajatuksen valintaan liittyy vanha muisto parinkymmenen vuoden takaa. "Tuuli sadetta lietsoo, musta kylki kummallakin" - ei sovi sinällään ajatuspariksi, mutta sisältää 'inside'-fiiliksen. 'Tuuli sadetta lietsoo' merkitsee minulle kauniita sanoja, tunnelmaa, totuutta. Kun tuuli havahduttaa puita, sade tuoksuu jo ilmassa. Lietsominen on suomalainen sana, huikean hieno ilmaus pian tapahtuvalle. Lietsominen on houkuttelua, joskus hyvään, toisinaan pahaan. Tuuli lietsomassa sadetta: viattomasti, vahvasti, estelemättömästi.

Paju pyysi kertomaan mikä on Sivuaskelen tarina, mistä nimi on syntynyt.

I not

Suomalaisen Aino.
Naisklassikko.


Valokuvatorstain 59.haaste: aiheena Klassikko

Lapsi, lapset

Falirakin lapset

Äitiä ei voi valita. Ei isääkään. Lapsi syntyy maailmaan. Hänen omaansa. Lapsuudenkokemukset ohjaavat, mutta eivät sanele. Lapsena eletty ja koettu ei selitä loppuelämää. Valinnat teemme itse.

Ei ole helppo olla äiti. Pitäisikö edes? Äitiys on kultareunainen pilvi, jos niikseen haluamme, mutta jos arkijärkeä käyttää hän on ihminen, omaa elämäänsä elävä ja omaa persoonallisuuttaan kummasteleva, kehittävä otus, jonka sydän kestää hänen elämänsä ajan. Ihminen kuolee kun sydän lakkaa jumputtamasta. Sen pituinen se.

Mutta äitinä oleminen on ihanaa, nähdä miten pienestä pulleroisesta kasvaa vaihe vaiheelta omiaan ajatteleva Ihminen. Vaihe vaiheelta. Niitä on monia, monenlaisia. Muistan kuopukseni joskus viisitoistavuotiaana sanoneen, että "äiti, mä en haluu koskaan kasvaa aikuiseksi." Olin silloin 37-vuotias. Huolestuin - turhaan. Hän on kasvanut aikuiseksi. Monen mutkan kautta. Jokaisella on tiensä.

Esikoinen on haaveillut monesta. Useimmiten on ollut paremmin muualla kuin tässä. Elämä on valintoja. Ja vaikka haluaisi valita toisin, aina se ei ole mahdollista. Mitä missä milloin? Osa on löytynyt, osa kadoksissa. Punaisen tuvan miljöössä hän näyttää voivan paremmin, suorastaan elämästään nauttien.

Ei ole helppo olla lapsi. Pitäisikö edes? Lapsuus on annettu elämänpiiri. Siitä ponnistaminen johonkin omaan, määrittelemättömään, on juuri niin uniikkia kuin vain mikään luomaton, kuviteltu on.

Se tulee myötä, kulkee varjona, kultaa pilvien reunat, muistelee.
Lapsi on Elämän lahja, lainaksi annettu. Mitä muuta ikinä haluaisimmekaan.

Kun olen 85, esikoiseni on 65, kuopus vasta 63.
Äiti ja tyttäret. Rakastavat. Yhä.

Tunnelmointia

Perjantai-iltana Mies yllätti järjestämällä rapukestit kahdelle kynttilänvalossa! Iloisin mielin popsimme kahteenpekkaan reilun satsin punaisia saksiniekkoja. Lipaston laatikosta löytyi lauluvihkokin, josta lauloimme monenlaista luritusta kyytipojaksi.

Lauantai-iltana tunnelmoimme esikoisen luona, jossa vanhojen omenapuiden oksilta tuikuttivat pimenevään iltaan pienet kynttilälyhdyt, sisällä tuvassa muurinkylki luovutti lämpöään ja herkullinen illallinen maistui makoisalta.
Kiitos tytöt, omat ja vieraat!

Perjantai, 070907

Nukuin syvät ja pitkät unet, iltayhdeksästä aamuviiteen. Heräsin ennen kelloa, kaksi vaille viisi. Muutama rivi tänne räpsäyttää kehon hereille, ajattelen.

Ikkunan takana on hämärää, kahvi tuoksuu, mökkipihasta tuodut edellisen viikonlopun kehäkukat alkavat muistuttaa emäntäänsä. Auringonkeltaisen ja oranssinhehkuisen kimpun aukeamattomat nuput nuokkuvat, kukkineet terälehdet hapsottavat repaleisina huiskuina. Persiljankukat kimpun täydennyksenä varistavat keltaista siitepölyään.

Innostava ja vauhdikas työviikko viimeistä päivää vaille täysi. Kalenterissa on sovittuja tapaamisia, ihmisten kohtaamisia, aamukahdeksasta iltapäivään. Sitten mökille, mökeille, sillä esikoinen järjestää tupaantuliaiset punaisessa mummonmökissään, joka on matkan varrella. Muistoja ja nostalgiaa ystävien ja hyvän ruuan kera on luvassa. Ei hullumpaa tämä elämä, vaikka kirjoittaminen ei suju edelleenkään.

Annetut ässät

Stop syksy!
Saapas suudella silloin, selittää simpukka.
Suru sukeltaa, silittää sade.


S-niinku Susupetal :)

Työmatkalla

Tuntiviisari oli tikittänyt neljätoista kertaa kuusikymmentä minuuttia, kun palasin työmatkalta Tukholmasta. Tapasin uuden esimieheni ja joukon pohjoismaisia kollegoita. Vaikka päivä oli pitkä, tunsin oloni virkeäksi ja virkistyneeksi. Kaikkineen reissu oli onnistunut, lukuun ottamatta menomatkalla sattunutta onnettomuutta.

Arlanda Express oli täpötäysi töihin matkaajia, kun se äkisti huudatti äänitorveaan ja jysäytti jarrut pohjaan. Juna pysähtyi muutaman kymmenen metrin päähän laiturista. Pitkän tovin jälkeen shokissa ollut junankuljettaja kuulutti henkilökunnan paikalle. Tiedotettiin, että oli tapahtunut onnettomuus. Poliiseja ja ambulanssia odotettiin. Keltaisiin liiveihin pukeutunut henkilökunta käveli junassa edestakaisin ja vastaili matkustajien kysymyksiin. Tunnelma oli rauhallinen. Poliisi kiersi vaunuissa kyselemessä silminnäkijöitä. Ei löytynyt yhtään.

Läppärit ja aamulehdet sylissään ihmiset olivat uppoutuneet ajatuksiinsa sivuilleen vilkuilematta. Tuskin kaikki edes tiedostivat, mikä oli junanpysähdyksen syy. Ei se ollut mikään tekninen syy, vaan ihminen oli joko horjahtanut laiturilta tai hypännyt tietoisesti junan alle. Jälkimmäinen oli todennäköisempi, arvelivat jotkut kanssamatkustajat, jotka seurasivat pelastustoimia ikkunoista.

Istuimme ensimmäisessä vaunussa ja kollegani sanoi tunteneensa tömähdyksen jalkojensa alla. Tuntui pahalta ajatella tapahtunutta. Kiire pysähtyy, aamupalaverit saavat odottaa, isoiksi luulemamme murheet kutistuvat hetkessä näkymättömiksi.

Tunnin verran juna oli pysähdyksissä, kunnes se nytkähti liikkeelle. Kuljettaja vaihtui toiseen mieheen. Määränpäässä työmatkalaiset purkautuivat junasta niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, ajattelin.

Kotimäkeä alas kävellessäni nostin katseeni ja näin Miehen vilkuttamassa terassilla. Hämärässä illassa huutelin rakastavani häntä. 'Niin minäkin sinua', leijui hymyn saattelemana keveästi alas ja osui kohdalleni. Ympyrä sulkeutui.



Kärsimyskukkani hehkuu. Nuppuja on parikymmentä ja auenneita kukkia tällä kertaa kolme. Neiti Passiflora on elämänsä kunnossa.

Syksy heräsi kesän sylistä.