Forssellia

Olen lukenut
Kyllikki Forssellin "Suurella näyttämöllä".
Hienostunut, elegantti, huumorintajuinen.
Teksti soljuu, elävöityy, vie mukanaan.
Tykkäsin.


Diiva
kahdella ässällä ja ällällä.
Nimeni on Forssell.
Kyllikki Forssell.

Kaali haisee, ystävä ilahduttaa

Empien alkaa tämä tiistai. Sininen. Viikonpäivilläni on värit. Varhain aamulla, huonosti nukutun yön jälkeen olen tyytyväinen, että kello on jo 6 ja voin keittää kahvit. Mies herää. Istuu sängynreunalla ja hahmottaa maailmaa. Nousee, kävelee kuin hidastetussa filmissä. Ihme mies. Aina hyväntuulisena.

Ennen seitsemää olen pilkkonut kaalin. Kun mies on jo mennyt menojaan alkavat kaali, sipulit ja porkkanat kihistä valurautapadassa. Kuuntelen ja ymmärrän. Lämpö tekee hyvää heillekin. Neste irtoaa, jauheliha kypsyy. Kovapäiset riisit pehmenevät, muhevoituvat. Lihaliemi vahvistaa aromit, valko- ja mustapippuri, siirappi, meirami.. ripaus, tujaus, hyppysellinen... Huomaan näinä päivinä todella nauttivani puuhastelusta keittiössä. Kaalipata on kummallinen ruoka. Samanaikaisesti se sekä tuoksuu että haisee ja vanhetessaan sen maku vain paranee.

Minulle merkityksellinen ihminen, ystävä Oulusta, tuli käymään. Raikkaasta pakkastuulesta tänne kaalinlemuun. Pikainen visiitti, hetki keittiönpöydän ääressä sisälsi paljon muistoja, vaikka emme niistä puhuneetkaan. Olen onnellinen ja kiitollinen, että melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen sain löytää tämän ystävyyden uudelleen. Viimekesäinen ilta on kuvamuistoinakin tallessa.



Käyn kävelylenkillä. Viimainen tuuli nipistelee poskipäitä. Poikkean kirjastoon, paluumatkalla myös kirjakauppoihin, joihin unohdun pitkäksi toviksi. Jatkan lenkkiäni vielä rantaan, hengitän merituulta syvään, melkein ahmien. Kotiovella ummehtunut kaalinhaju tulvahtaa vastaan. Avaan ikkunat, laitan läpivedon huusholliin. Moitin mustaa pataa ja kiikutan sen terassille. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. Siellä saat haista ihan rauhassa, mutisen.

Tänään on keskiviikko. Nukuin pitkät, melkein häiriintymättömät unet iltayhdeksästä aamuviiteen. Hipsuttelin keittiöön miestä herättämättä, keitin kahvit ja nautiskelin eilen ostamastani kirjasta. Onko parempaa päivän aloitusta?

"Mikä on minun vuodenaikani - kevät
kesä vai syksy:
kun lumi peittää ruohon
jää aikaa mietiskellä."

***
"Talviaamuina
sininen valo leijuu
hankien yllä,
saappaanjäljissä pimeys
puikkinut pellon yli."

***
"Kun metsässä soi
monissa kerroksissa
ja taukoamatta,
tajuaa kuinka valmis
keskeneräinenkin on."

Arto Lappi, Oravan portaat, Mitallisia runoja (Sammakko)

Lumenvaloa

"Asun pienessä talossa erillään taivaan ja maan välissä.

Aamulla kun päivä on kumartunut puoleen avaan oven
haen puita ja tarkistan
että maisema on siinä.
Joskus harvoin, päivän häivytettyä jo jälkensä,
vien tuhkan ulos, levitän se harkiten tulevaan puutarhaan
ja tarkistan että taivas on siinä.
Yöt istun lähellä lampun kehää, talven ainoaa valoa,
kuutamon siivua, heijastusta.
Ja ajatukset vikuroivat, kaihtavat uutta, puoltavat takaisin
vanhaan. Talvi kuluu."

Talven ainoa valo, Das einzige Licht des Winters
Liisa Laukkarinen

Kuutamoyö

"Täysikuu, sä ihme suurin olet öisen taivahan.

Täysikuu, kun avaruuden puet loistoon hopean...."

Kuva mökkirannan kuutamosta 24.11.2007

Valoa pimeyteen

Aika leikkuri

Asetan aikapötkön leipäleikkuriin, jota minulla ei ole.

Asettelen paksuussäätimen mahdollisimman ohueksi,
sillä liian paksut viipaleet vievät leivästä maun.
Ohuet, lähes läpinäkyvät hetket maistuvat paremmille.

Selaan kesäkukkia kuvatiedostossa.
Se hetki kun kuvasin on nyt tässä, pysähtyneenä silmieni edessä.
Kukat eivät ole kuihtuneet, niiden värit ovat säilyneet.
Nuput ovat aukeamaisillaan. Tapahtumisen liike ei ole pysähtynyt.
Voin elää samat hetket moneen kertaan niin halutessani.
Aikakäsityksen luonne riippuu asioista jotka olemme raamittaneet kellotauluun.
Kuva on otettu sekunnilleen. Sekunti meni jo, mutta hetki säilyy.

Ajansiivutus tapahtuu minusta riippumatta.
Kalentereita ja kelloja on sielläkin missä ei pitäisi.
Ihme että kännykällä voi vielä soittaa puheluitakin.

"Minun mielestäni suurimpia virheitämme, heti ihmisenä olemisen jälkeen, on aikakäsityksemme luonne. Meillä on kaiken maailman kapistukset, kellot ja kalenterit, jotka siivuttavat ajan kuin makkaran, ja me nimeämme siivut aivan kuin omistaisimme ne eivätkä ne voisi koskaan muuttua - "kello 11.00, 11. marraskuuta 1918" - vaikka todellisuudessa ne saattavat hajota kappaleiksi ja vieriä tiehensä aivan yhtä helposti kuin elohopeapisarat."

(Kurt Vonnegut: Maaton mies, Tammi 2007 - suomennos Erkki Jukarainen)

Burgundin pata

Uunissa muhivan Burgundinpadan tuoksu leviää huusholliin. Ajatukset kypsyvät hitaassa lämmössä. Mehevöityvät. Sipuleiden, porkkanoiden, herkkusienien suhde Bourgogneen lienee yhtä satunnainen kuin tämän päivän ruokavalintani. Vai onko sittenkään? Teki vain mieli tehdä tuoksuvaa ruokaa, pilkkoa vihanneksia, haistella tuoreen valkosipulikynnen aromit, tuntea miten terävä veitsi vaivattomasti viiltää murean paistin kauniiksi kuutioiksi, jotka sulkeutuvat ruskistuen pekonisilpun pannulle jättämässä tuoksussa.

Teki vain mieli. Kuoria multaporkkanoita, sipuleita ja nähdä niiden lempeän hyväilevä yhteenkuuluvuus. Samaa pataa. Teki vain mieli hypistellä kuivuneita, oliivinvihreitä laakerinlehtiä sormepäissäni, kuunnella pippurimyllyn aikaansaavaa rouhinaa, napsautella herkkusienien valkeat lakit, lorautella punaviiniä, tujauttaa vasikanfondia, jota sattui olemaan jääkaapissa. Tihenevässä timjamintuoksussa on taikaa. Tuoksusta päätellen valitsin oikein.

Käsillä ja sydämellä tekeminen tuntuu hyvältä. En ole aikoihin ehtinyt - ollut kiinnostunutkaan - kokkaamisesta. Kauan sitten jatkuvasti touhuilin, joko lapsille ruokaa, leipää, pullia, kakkuja, karjalanpiirakoita tai ystäville juhlamenyitä. Kakkuja kylmäsavuporosta, lohesta, kinkusta, Irish Cream-torttua, tuulihattuja, voitaikinalla kuorrutettuja äyriäiskeittoja saviruukuissa, kahvijäädykettä, rieskarullia, puolukka-hyydykettä.... Pienet tyttäreni kirjoittivat ja kuvittivat tarkasti mietittyjä menu-listoja kestitettävien lautasten viereen, ajatuksella ja sydämellä. Jokaiselle oman näköisensä. Ruoka-annosten nimet mietittiin... mm. "Tuulta hattuihin" oli tuulihattutaikinasta tehdyt vadelma-kermavaahtotäytteiset suupalat kahvin kera vahvan ja moni-ilmeisen alku-ja pääruuan jälkeen. Oi niitä aikoja ihania. Pienten tyttärieni muotinäytös kuului illan ohjelmaan; oli uimapuku- ja juhlapukukierrokset, vapaa-ajan asut esiteltiin ja viimeisimmät "kasari"-trendit, tottakai.

Mukavia muistoja synnyttää Burgundin pata. Niinkuin kuopukseni leirikoulumatkaa varten kerätyt markat ja pennoset joskus paljon ennen euroa. Ranskanope järjesti luokanvalvojana koko "spektaakkelin": luokkaretki Marseillen rannoille houkutti oppilaat touhuamaan. Burgundinpataa silloinkin tarjoiltiin koulun juhlasalissa, jonne olivat tulleet kummit ja mummit, äidit ja isät sunnuntailounaalle.

Tänään, torstai on toivoa täynnä. Olen puuhastellut pieniä asioita, unta tuntuu yhä riittävän yönkin jälkeen. Sairaslomalla - kuulostaa hankalalta. Eilinen viesti lääkäriltä ehdotti vielä jatkoa 29.11. asti, jolloin meillä on tapaaminen. Verenpaine on laskenut, sydän oikkuilee. En osaa sanoa menenkö töihin maanantaina. Paljon on töitä odottamassa siellä. Nyt olen kaukana kaikesta. Työstä, menneestä elämästä pienten lasten äitinä. On vain torstai, iltapäivä Burgundinpatoineen ja muistoineen. Huomenna tiedän enemmän. Jos ja kun.
Kuopus toi merentakaiselta matkaltaan tuliaisena öljylyhdyn, kanadalaista käsityötä. Se valaisee, lepattaen lennättää ajatuksia. "Chaudron" - niin siinä lukee - Atelier Bernard Chaudron.

Latauksen aikana muut toiminnot ovat virransäästäjinä.

Keskeneräinen

Valokuvatorstain 68. haasteen aiheena "keskeneräinen".

Lämpöenergiaa

Harmaanvalkoinen viima hytisyttää. Tummat silmänalustat peilaavat huonovointisen habitukseni. Omakuvan. Olen väsynyt. En työn sisältöön, mutta sen ylitsevuotavaan määrään. Pitkiin työpäiviin. Liian kovissa lukemissa sahaaviin verenpainelukemiin.

Harmillisinta onkin, että samanaikaisesti kun olen henkisesti innostunut, olenkin fyysisesti väsynyt. Paljon mukavia, haasteellisia, innostavia ja positiivisia asioita on tapahtunut, tapahtumassa.

Milloin saan pukea sen punaisen mekon , josta kirjoitin?

Nyt olen pois töistä. Kahlasin sähköpostini varhain aamulla ennen lääkäriin menoa. Irrationaalinen olo hetken. Ja sitten kävelen bussipysäkille ja yritän askel askeleelta hyväksyä tämän. Harmittaa laittaa omia töitä muiden huoleksi. Tiedän että en ole korvaamaton. Ei kukaan meistä. Ja silti tuntuu että ei olisi aikaa sairastamiselle, itsestä huolehtimiselle.

Määränpäänä on virkeys.

Uuninkylki odottaa. Lämpenee hiljalleen kun lykkään halkoja sen kitaan. Elämän yksinkertaisuus moninkertaistaa hetkessä generaattorin voiman. Energiaa. Polttamalla puita uuninpesässä syntyy energiaa, joka muuttuu lämmöksi.

Kukapa ilman sitä tästä elämästä selviäisi.
Ilman lämpöä.
Ei kukaan.

Mummonmökissä

Olen täällä. Esikoiseni mummonmökissä. Tupa on lämmin lattioita myöten. Hiiret rapistelevat seinissä, mutta pamautan kämmenselällä seinään ja rapina hiljenee. Kiusa se on pienikin kiusa. Ei ne tänne tupaan pääse. Insinöörin suunnittelema mahdottomuus. Uskon. Haluan uskoa, sillä inhoan hiiriä, vaikka suomenkielen sanana ja jopa mielikuvana "metsähiiri" on kaunis, kotoinen.

Kuistilla on ovi siivouskomeroon. Sen enempää ajattelematta hain sieltä 'harjaa ja kihveliä', mutta näin vain hiiren pompahtavan jostakin jonnekin. Yäääkk! - Kaunis sana; metsähiiri. Kylmähän niilläkin ja pimeä. Miksi inhoan niin syvästi? Muistuu mieleeni lapsuudenpappilan keittiö. Isosiskoni hoiti silloin huushollia ja silmissäni on näky kun sisko jahtaa hiirtä, joka hätääntyneenä tai voitonriemuisena - mene tiedä - juoksentelee pitkin keittiönpöytiä. Leikkuulaudan kohdalla systeri kolauttaa laudan pöydän reunaa vasten. Veri tirskahtaa. Hiiri jatkaa kulkuaan. Yäääkk, yääkk ja yäääkk!!

Hiiristä viis, paratiisi tämä on. Hiljaisuutta. Kynttilöiden valoa. Kellon naksutus keittiön seinällä. Verenpaine ei vain halua hiljentyä. Huomenna sydänfilmiin. Katotaan sitte mitä tuleman pitää.

Elämää.
Sitä toivon.
Jaksamista.
Terveyttä.
Onnellisuutta.

Onko liikaa pyydetty, toivottu?

Muistojen puisto

(klick)

Vahvasta valosta viileään varjoon.

Lumisade saatteli hämärän

(klick)

Hiljainen päivä täynnä surua ja ihmetystä. Kynttilöiden liekit ikkunanlaudoilla lepattavat elämää, surua, haparoivaa lohtua, myötätuntoa ja osanottoa. Sanattomana istun keinutuolissa ja kirjoitan.

Aamun kajo ei ole vaihtunut päivänvaloksi. Iltapäivän hämärä laskeutui lumisateen saattelemana. Märkää, raskasta lunta.

Istutin valkosipulit odottamaan kevättä, viherrystä, kasvua. Lumen alle peittelin mustaan multaan isot, muhkeat oman maan kynnet. Kannoin lumiset, mutta vihreät yrttiruukut kuistille, haravoin lehtiä viinirypäleiden juurille talvipeitoksi.

Olen kuunnellut hiljaisuutta, jakanut tämän päivän murheen.

Yöllä on satanut lumiräntää sen verran, että piha on vihreävalkoinen. Olen kaukana kaikesta, muualla missä pitäisi. Tai onko se niin? Ehkä olen aivan oikeassa paikassa. Lepäämässä. Hoitamassa pysyvästi kohonnutta verenpainettani. Unohtamassa työasioiden jonot.

Lähdin tänne, esikoiseni tupaan, joka on hieman lähempänä asutusta kuin mökkiranta. Täällä on myös nettiyhteys, jos haluaa kontaktin etäämmälle. Parasta on hiljaisuus, seinällä tikittävän kellon verkkainen naksutus. Kynttilät ikkunanlaudoilla saavat olon tuntumaan melkein pyhältä. Tuvan uunissa hehkuu punainen hiillos. Muurinkylki on suloisen lämmin.

Herään hitaasti maistellen. Olen tässä, aikataulut muualla.

"sana jota ei saa kuulla"

ei sanoja ilman tulta
parempi sana päivässä
kuin kymmenen oksalla

se on salaisuus
se on salaisuus
se
sana
jota ei saa kuulla

Annan pikkusormen

Olipa ihana untuvainen uni, kun vaihdoimme kesäpeitot talvipeittoihin. Miehen äiti, muoriksi kutsuttu, oli halunnut laittaa ne meille joulupakettiin edellisenä jouluna kun sitten kesäkuun alussa nukahti pois. Illalla nukkumaan mennessäni lähetin muorille kiitokset, jotka kirkastähtisen taivaankannen läpi varmasti löysivät perille.

Aamu ei ole vielä valjennut. Hieman sekavin tuntein herättelen itseäni alkavaan viikkoon. Verenpaine ei ota laskeakseen. Olo on hutera, vaikka yhtä painajaista lukuunottamatta nukuin harvinaisen ehyen, hyväunisen yön. Viikko-ohjelma on sellainen että vain torstaina olen varsinaisesti työpöydän ääressä. Tänään Pitäjänmäellä sovitut tapaamiset, huomenna koulutuksessa, keskiviikkona Tukholmassa, torstaina oman pöydän takana, perjantaina Oulussa. Jossain välissä jokaiseen päivään on valmistauduttava. Tyhjin käsin, tyhjin päin on turha mennä minnekään.

En ole ehtinyt, jaksanut lukea, en juuri kirjoittaa. Viime aikoina työ on vienyt koko käden. Onnistuisinkohan seuraavalla viikolla antamaan vain pikkusormen? Peukaloputin, Suomensotin, Lonkermannin ja Kultarallin pitäisin itselläni.

"Peukaloputti saaviin putosi,
Suomensotti sen pelasti.
Lonkermanni sen kehtoon peitti,
Kultaralli sen tuuditti.
Pikkurilli tahtia löi
ja kaikella tavalla metelöi."

Onni on

(klick)

Ei mull' oo sanoja juuri,

mutt' onni on ja tuuri.

Sydän.

Rakkaus suuri.

Olo ja tila

Olen väsynyt olemaan vahva. Olen väsynyt tähän viikkoja kestäneeseen kierteeseen. Olen väsynyt liikaan työmäärään. Olen väsynyt vaikertamaan vaivojani. Olen väsynyt itseeni. Omaan oloon. Henkiseen tilaan, jota ei ole.

On vain työtä. Sen määrittämää aikaa. Paperipinoja. Vastaamattomia puheluja. Lukemattomia sähköposteja. Pitkämielisiä, ymmärtäväisiä ja huumorintajuisia ovenrakoihmisiä. Palavereita. Sovittuja tapaamisia. Asioiden selvittelyjä. Kyllä kyllä ja joo joo. Järjestelmien toimimattomuutta. Kalenterointia. Mustaa automaattikahvia. Puhelinpalavereita, local and nordic. Presentaatioiden väsäämistä. Unohtuneita asioita. Muistioiden kirjoittamista. Keltalippujen rivistöä. Konsultointia. Murheiden kuuntelua. Pohtimista ja pähkimistä. Tekemättömiä projekteja. Tilastoja. Raportointia. Varmistamista. Valmistautumista. Kysymyksiä. Omien toimeksiantojen peräämistä. Muiden antamien toimeksiantojen prosessointia. Yhteistyökumppaneiden paapomista. Soitan aamulla. Soitan huomenna. Soitan hetken päästä. Kyllä kyllä ja joo joo. Teen minkä lupaan.

Mikä minut työntää tähän 'latistuksen mankeliin'?
Tulin kotiin klo 15.45. Olo oli sellainen, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Kaiken tämän verenpaineväsymyksen päälle tuli flunssa, oikosenaan tippuva nenä, kylmänväristykset. Kuumeileva olo. Sitä on liikkeellä. (On siinäkin lause, suomenkielen kukkanen oikein.)

(Omakuva)

Tänään on kaikkea liikaa. Tietämätön, tahtomaton mieli. Kahden vaiheilla ei ole helppo olla. Perjantaisin useimmiten suuntaamme mökille, mutta tänään jäin kaupunkiin. Mies ajeli lintuja ruokkimaan, postia avaamaan.

Mökkirannassa on pimeää ja tuulista, mutta takassa on tuli. Oven aukaisun takana leveästi ilmaa jota hengittää. Siellä on kaikkea mitä ihminen tarvitsee. Miksi minä olen täällä? Toisaalla. Molempi parempi. Ja kuka sen tietää. Miestä on ikävä, koska rakastan häntä. Ihmistä isolla Iillä!

Haluaisin pukea päälleni kirkkaanpunaisen mekon. Haluaisin voida virkeästi. Haluaisin innostua. Sujauttaa jalkaani punaiset piikkarit ja kipsuttaa (en sipsuttaa!) pitkin käytäviä kuin uudestisyntyneenä. Tahdon! Haluan! Hymyillä, elää, innostua, energisoitua!

Sellainen olen.
Olin jo pikkuisena, kertoi äidin sisko.
Aamunvirkku.
Kutitin äitini siskojen varpaita pinnasängyn raoista.
En ymmärtänyt, että äiti oli kuollut
ja hänen iso- ja pikkusiskonsa olisivat vielä mieluusti nukkuneet.
Minua hoitivat.
Miten kauniisti tehty.

Merkintä almanakassa

Kylmä ja kovatuulinen yö.
Kuu ja tähdet aamutaivaalla.
Pyörteinen myrskyntapainen suhisee pihapuissa.
Olen väsynyt. Verenpaine on reilusti yli normaalin.
Vain otettu lääke auttaa, Paavo, lukee bussin seinässä.
Musta 'Juicepanta' kiertää pääni ympäri.
Tietäisinpä mikä olisi parasta juuri nyt.
Molempi huonompi kahden maailman välissä.

Lumisadetta luvattu viikonlopuksi.
Peittäisipä alleen kaiken moskan,
sulaisipa pian ja paljastaisipa sinivuokot.