perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Olo ja tila

Olen väsynyt olemaan vahva. Olen väsynyt tähän viikkoja kestäneeseen kierteeseen. Olen väsynyt liikaan työmäärään. Olen väsynyt vaikertamaan vaivojani. Olen väsynyt itseeni. Omaan oloon. Henkiseen tilaan, jota ei ole.

On vain työtä. Sen määrittämää aikaa. Paperipinoja. Vastaamattomia puheluja. Lukemattomia sähköposteja. Pitkämielisiä, ymmärtäväisiä ja huumorintajuisia ovenrakoihmisiä. Palavereita. Sovittuja tapaamisia. Asioiden selvittelyjä. Kyllä kyllä ja joo joo. Järjestelmien toimimattomuutta. Kalenterointia. Mustaa automaattikahvia. Puhelinpalavereita, local and nordic. Presentaatioiden väsäämistä. Unohtuneita asioita. Muistioiden kirjoittamista. Keltalippujen rivistöä. Konsultointia. Murheiden kuuntelua. Pohtimista ja pähkimistä. Tekemättömiä projekteja. Tilastoja. Raportointia. Varmistamista. Valmistautumista. Kysymyksiä. Omien toimeksiantojen peräämistä. Muiden antamien toimeksiantojen prosessointia. Yhteistyökumppaneiden paapomista. Soitan aamulla. Soitan huomenna. Soitan hetken päästä. Kyllä kyllä ja joo joo. Teen minkä lupaan.

Mikä minut työntää tähän 'latistuksen mankeliin'?
Tulin kotiin klo 15.45. Olo oli sellainen, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Kaiken tämän verenpaineväsymyksen päälle tuli flunssa, oikosenaan tippuva nenä, kylmänväristykset. Kuumeileva olo. Sitä on liikkeellä. (On siinäkin lause, suomenkielen kukkanen oikein.)

(Omakuva)

Tänään on kaikkea liikaa. Tietämätön, tahtomaton mieli. Kahden vaiheilla ei ole helppo olla. Perjantaisin useimmiten suuntaamme mökille, mutta tänään jäin kaupunkiin. Mies ajeli lintuja ruokkimaan, postia avaamaan.

Mökkirannassa on pimeää ja tuulista, mutta takassa on tuli. Oven aukaisun takana leveästi ilmaa jota hengittää. Siellä on kaikkea mitä ihminen tarvitsee. Miksi minä olen täällä? Toisaalla. Molempi parempi. Ja kuka sen tietää. Miestä on ikävä, koska rakastan häntä. Ihmistä isolla Iillä!

Haluaisin pukea päälleni kirkkaanpunaisen mekon. Haluaisin voida virkeästi. Haluaisin innostua. Sujauttaa jalkaani punaiset piikkarit ja kipsuttaa (en sipsuttaa!) pitkin käytäviä kuin uudestisyntyneenä. Tahdon! Haluan! Hymyillä, elää, innostua, energisoitua!

Sellainen olen.
Olin jo pikkuisena, kertoi äidin sisko.
Aamunvirkku.
Kutitin äitini siskojen varpaita pinnasängyn raoista.
En ymmärtänyt, että äiti oli kuollut
ja hänen iso- ja pikkusiskonsa olisivat vielä mieluusti nukkuneet.
Minua hoitivat.
Miten kauniisti tehty.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

tell me all about this...

ehkä sinun pitäisi pukea ne punaiset kengät ja lähteä perässä mökillä. jäädä viikoksi potemaan flunssaa. joskus pitää vaan kiskoa itsensä irti ja joka tapauksessa olennaista on ruokkia lintuja,

alkmene

Anonyymi kirjoitti...

"Burn out". Flunssa. Olet luonut itsellesi kuvan, että olet vahva. Ja niinhän oletkin. Mutta joskus on aika lakata piiskaamasta itseään, ja olla vain se, miltä tuntuu. Ehkä juuri nyt sängyssä, kirja kädessä. Toivottelen uupumuksen poistumista, mutta sitä ennen itse-hemmottelua!

sivuaskel kirjoitti...

Alkmene, "...ja joka tapauksessa olennaista on ruokkia lintuja.." Kiitos anonyymi-alkmene!

Kiitos Sikuri, läheltä liippaa "purnautti". Niin, mitä lie se vahvuus...mutta aika vahva on oltava jos meinaa jaksaa kirskutella myllynrattaissa:)