Maanantai , lokakuun puoliväli

Pimeys kietoo pihat ja puut, käperryttää alkuasentoon.
Mielen tila on tarkkarajaisempi.
Ajatukset tulevat lähemmäksi.
Sinä minua.

Olen siis olemassa.

On lauantai, 13. lokakuuta 2007.

Olen nauttinut pelkästä olemisesta. Olen lepuuttanut sielua ja ruumista. Olen nukkunut punaisen untuvapeiton alla kolmen tunnin päiväunet. Olen keittänyt kahvin ja vironnut uuteen päivään.

Aurinko on paistanut siniseltä taivaalta aamusta iltaan. Syksyinen tuuli on pyyhältänyt yli maiseman, tunkeutunut takkini läpi, hytisyttänyt väsynyttä kulkijaa. Kynttilänliekit lepattavat pimeässä illassa. Ajatukset ovat lyhyitä, katkonaisia.

Minulla ei ole ollut agendaa. Olen tehnyt mitä on huvittanut. Lukenut, selaillut kesäisiä kuvia. Kuunnellut hiljaisuutta. Mies lähti mökille. Minäkin melkein, kunnes päätin, että jään kaupunkiin. Tuntuu siltä, että enemmän lepoa kun ei matkusta mihinkään. Kuopus rakastettunsa kanssa tuli käymään. Onnellinen kohtaaminen, pieni suuri läsnäolon hetki. Olivat olleet veneilemässä ystävien kanssa. Hhhrrrr.

Uni tuntuu hyvältä. Nukahdan Kodin Kuvalehti kasvoillani jo yhdentoista aikaan. Herään 1.30.

Sunnuntai, 14. lokakuuta 2007.
Aamu on jo valjennut kun havahdun hereille. Kello on 8.15. Keitän kahvit, luen Hesarin. Ihmettelen hyvänolon tunnetta joka syntyy pienistä asioista. Aikoihin en ole ehtinyt pysähtyä kaupunkikodin miljöössä. Oma aika tuntuu luxukselta. Puuhastelen hiljaisuudessa. Omaan tahtiin.

Mies lähettää tekstiviestin mökiltä: "Karhuvaari kömpii sumppipannun kimppuun". Viestin kello on 9.02. Hymyilen. Rakastan. Tunnistan tilanteen. Soitan mökkirantaan. Mies toteaa, että olo on kuin olisi pyörinyt viikon "ruukinmyllyssä" ja nyt ravistelee sementtilaastia silmiltään. Alkaa vähä vähältä nähdä betonimyllyn ulkopuolista elämää.

Cogito ergo sum.

Arkiaamu

tyynyssä littaantunut tukkani pukee aamunaamaa
unen jäykistämä kroppani sanoo ei ja joo

yskii propelit käyntiin
ja rullaa kiitoradan päähän

cabin group please seat for take off

nollasta sataan kiihdytän itseni taivaan tuuliin
irti maasta, keskelle arkea

kahvi tuoksuu, pelakuut kukkivat
hämärä sade piiskaa ikkunoita
ilta on kaukana

Aivot narikkaan

Hengissä ollaan. Tulin juuri Tukholmasta työmatkalta. Hyppäsin taksista ja kävelin kiireesti ohi keltaisen aavemaailman. Ajattelin että meidän firmassa on ihan ikiomat "Hullut Päivät" - vieläpä nonstop - niin, että eipä tulisi mieleenkään poiketa väentungokseen hermojani raastaamaan. Torstai on toivoa täynnä. Silmät kiinni kun toivoo, niin toive toteutuu. Mutta se tähti lensi jo.

Jostakin lennähtää mieleeni vanha virsi, lapsena seurapenkissä laulettu : "Taas päivä ajan virtahan taas iäks uppoaa"...

Muistelin eilen Oulussa tapaamaani Ystävää, jolle ajatuksissani kirjoitin kirjettä Ahvenanmaan yläpuolella, pehmeiden pumpulipilvien sisällä.

Lentokoneessa katselin ruudusta, että maanopeus on 860 km tunnissa. Siltä se on tuntunutkin koko alkuviikon. Pää pyörällä istahdan Miehen kattamaan iltakahvipöytään. Olen onnellinen tajutessani taas kerran mikä tässä elämässä on tärkeintä, rakkainta.

"Olisiko sulla hetki aikaa", kysyn itseltäni niinkuin ihmiset työhuoneeni ovenraossa usein.

Illaksi kotiin.

Takana loistava tulevaisuus

Tulevaisuus tunnelin päässä.
Valo joka sieltä näkyy
ei ole vastaantuleva juna.
Hope so.

Kotiasioita

Mies osti orkidean.

Minä ostin kurpitsan.

4.6.07 ostettu K-kaupan leikkoruusu
on juurtunut elämään ja
tehnyt pitkän varren ja siihen kiiltävät lehdet.

Elämän voimaan ei voi muuta kuin uskoa!

"Kun vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin päivistäni tänään taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta;
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa."

Omar Khaijam

Elsa, 92
oli
kirjoittaja
kansanperinteen kerääjä
lasten ystävä
kukkien rakastaja
työteliäs ja juureva,
hämäläinen Nainen.
Ihminen isolla Iillä.

Melankolinen kursiivi

tämä on etukenossa
kurkotteleva tekstilaji

kursiiviksi nimetty

missä on melankolia
sama se millä tyylillä
sisältö ratkaisee

ulkokohtainen
lähestymistapa
vakavaan aiheeseen

melankolia
mikä sana

epäuskottava
pelkästään
kirjoitettuna

ei minulla
mitään suhdetta
aiheeseen

eino santanen ei tykkää
mutta ehkä ymmärtää

Kaaoksenpoikanen

Työviikko singahti käyntiin vauhdikkaasti. Perjantain lomapäivä hajosi kuin pilvenhattara tuuliselle taivaalle. Pieni kaaoksenpoikanen oli pesiytynyt työhuoneeseeni. Hätistelyistä huolimatta se sujahteli nurkasta nurkkaan, piileksi pöydän alla, räpläsi telakkakonettani aina kun silmä vältti, kirjoitteli keltalippuja ja sekoitti keskeneräisten töiden pinoja. Istui olkapäälläni ja takoi nyrkeillään ohimoitani.

Allokoidaan, priorisoidaan, keskitytään olennaiseen.

Aikataulut ovat avaruudesta, ääntänopeammasta maailmasta. On asioita ykkösprioriteetilla ja on asioita ykkösprioriteetilla. Ja sitten on asioita jotka ovat ykkösprioriteetilla. The most important things. Niitä riittää kuin rukkasia helppoheikillä. Ja kauppa käy. On myyjän markkinat.

Iloinen tekemisen meininki.

Sateen Jumalatar, Ester, heilutteli iloisena helmojaan, kun lähdin töistä 18.15. Pari työpaperia laukunpohjalla odotti tekijäänsä, lukijaansa. Muutama työasia vielä oman koneen ääressä. Hetken vilkuilimme telkkarista vajaakuntoisten työnhausta kertovaa dokumenttia ja Härkää sarvista-keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin Marian sairaalan työvoimapulaa, sairaanhoitajan arkea. Pieni pätkä uutisia ja sitten poks lojolleen ja silmät kiinni. Uni ei odotuttanut.

Se tuli kuin sade.

Ma ja sa.

Mä ja sä.
Mie ja sie.
Mnää ja snää.
Mää ja sää.
Myö.