Olen kulkenut auraamatonta polkua. Olen pysähdellyt vähän väliä vilkuilemaan taakseni, jossa askelteni painaumat näkyvät tuoreina. Matala, vähä valo keskipäivällä, kasvavan kuun kumotus yöllä ovat valaisseet epäröivää askellustani eteenpäin. Koskematon ja hiljainen on metsä, puut ympärilläni minua viisaampia.
Matkaani ovat valaisseet kynttilät. Kukat ja kynttilät. Mustaraamisten lyhtyjen lämpimät, ajatuksella sytytetyt liekit. Jouluhyasinttien turvallinen tuoksu, valkoisten liljojen, ruusujen, neilikoiden lohdutus, avautuvien amaryllisten ja sinisten iiristen - muistojen kukkien - selittämättömyys siitä miksi juuri ne minua puhuttelevat.
Jalkojeni alla metsänpohja, hyvä ja pehmeä astella. Kävelen edellä, mutta ketään ei kulje perässäni. Jokainen tekee oman polkunsa. Niin on kuljettava, että matka etenisi. Jossakin mäenharjanteella askeleet kohtaavat, yhdistyvät tallatuksi ympyräksi. Silmästä silmään olemme yksin yhdessä, mutta nämä kohtaamiset, polkujen yhtymiset - ilman niitä olisi raskas kulkea.
7 kommenttia:
Kaunis kirjoitus jälleen kerran, viisas.
Tuima tuon jo sanoikin.
Onneksi polut yhdistyvät.
Tunnelmaa, vähäistä valoa, kukkien tuoksua.
Minulta kysykaa ikavan nimea,
jonakin paivana sanon sen
suurella aanella, se kasvaa minussa
viela
maa monien askelten alla
paljastuu poluksi; varvut ja sammal
kuolevat, vierella puut pysyvat
ja polun yli juurien voima.
Helina Siikala: Pysahdytaan, anna katesi
Kiitos ajatuksistanne,
Tuima,
Susupetal,
THP ja
Paula!
Hurjan kauniita kirjoituksia sulla :)
Kiitos, Merja - myös käynnistäsi täällä! Hyvän Uuden Vuoden toivotuksia Sinulle!
Lähetä kommentti