tiistaina, maaliskuuta 04, 2008

Nietostunut kevät

Lumi on satanut ja nietostanut mieleni kevään. Juuri kun olin iloinnut lyhentyneestä talvesta (en siis ilmastonmuutoksesta, terveiset Dodolle), se satoi lumen. Det snöade. Se leijaili. Se pyrytti. Se tuiskusi. Se.

Fennomaani sanoo satoi, paistoi, pyrytti, tuiskutti. Onhan se paljon fiksumpaa kuin että det gör tämän kaiken.

Aamulla taapertelin bussipysäkille klo 7.00. Pyrytti. Oli pyryttänyt jo yön pimeimmät hetket, lunta oli vähän mutta tarpeeksi. Lyhyt matka melkein sisätilojen kautta bussiterminaaliin. Terminaaliin?! Sanalla on surullinen kaiku. Laskeuduin liukuportaat, asetuin lasioven taakse odottamaan bussia, joka minun mielestäni tulee aina kun tarpeeksi kauan odottaa. Pk-seudulla ei tarvitse odottaa kuin 10-15 minuuttia maksimissaan. Ei se ole mikään aika. Minulla on aikaa. Tässä kohtaa on oltava, sano.

Huomaan seuraavani ovenpielessä ihmisten liikehdintää ja ärsyyntyväni naurettavan pienistä asioista. Mikä minua vaivaa? Katkonainen yö? Eilisen päivän 'mission impossible", ikä vai mikä? Kurkottelen lasiseinän takaa tulevia busseja, harmittelen arkkitehtia, joka on suunnitellut odotustilan lasiseinät niin, että ruutujen välinen rautalista katkaisee näköetäisyyden.

Mustaan takkiin ja housuihin pukeutunut nainen seisoo ikkunaan likistyneenä. Asetun hänen taakse. Nainen kääntyilee katsomaan minua 'että mitäs siihen tulit - liian lähelle'. 'Minä seison tässä ja odotan minun bussia.' En siirry, sillä tästä kohdasta näen oman bussini tulon parhaiten. Mustiinpukeutunut ponihäntäinen nainen siirtyy viisi askelta eteenpäin. Mollottaa minua aika ajoin enkä ole tietävinään hänen olemassaolostaan vaikka tiedostan kaiken. 'Mollottaa kuin lehmä uutta veräjää', sanottiin Oulun liepeillä lapsuudessa. Se oli jotenkin moukkamaista ja tunkeilevaa, tyhmä tuijottaminen.

Busseja tulee ja menee. Ovi lonksuu. Kuka minnekin menossa. Kiinalaisen näköinen pikkupoika repäisee kahvasta ja jymäyttää oven perässään kuulokkeet korvillaan. Tärkeän näköinen täti-ihminen, viimeisen päälle meikattu, föönattu, 'burberry- bättre folk' sujahtelee liukuportaisiin. Onko mulla asennevika? Haloo? Minä joka peräänkuulutan asennetta, joustavuutta, hyväksymistä, ihmisten erilaisuutta - havainnoin tässä aamupyryssä syyttä suotta kanssakulkijoitani. Varmasti ihania ihmisiä. Mutta ärsyttäviä tänä aamuna. Piste.

Vaaleatukkainen mies vaihtaa pitkänlinjan bussista lyhyempään. Lonksauttaa oven perässään lämpimään odotustilaan ja ahtautuu reviirilleni olkapäätäni hipaisten. Haloo! Eikö muka ole tilaa muualla, kiristelen hampaitani. Mies, arviolta nelikymppinen, seisoo sinnikkäästi vasemman olkapääni lähituntumassa ja seuraa tulevia busseja. Hemmetin hemmetti.

Minun bussi tulee. Näkyy jo kaukaa, toisen bussin takaa, se se on. Det är min bussen, javisst! Haa! Lonksautan oven ulospäin auki, juoksuaskelin tavoitan bussin etuoven, vilautan matkakorttiani laitteelle, vilkaisen tummaihoista kuljettajaa ja sanon ohimennen huomenta, könyän keskisillan takaiseen etupenkkiin laukkuineni. Ja matka jatkuu. Olenko itsekäs? Olenko tosiaan tämmöinen bullshit? Ärsyttää. Väsyttää. Tunnen oloni riittämättömäksi.

Vaaletukkainen mies, joka ahtautui reviirilleni odotustilassa, tuli samaan bussiin. Istuutui etuosan toiselle penkkiriville, kasvot takaosaa kohden. Hän lainaa ilmaislehteä käytävän toiselta puolelta ja hymyilee valloittavasti. Tunnen oloni entistä tukalammaksi. Ihmiset. Ihmiset. He tekevät elämästäni elämisen arvoisen. Kukaan ei pärjää tässä mahdottomassa maailmassa yksin. Kokoilen laukkujani. Minä väärässä. Muut oikeassa.
Nurin oikein nurin.
Se on vasta resori.

5 kommenttia:

utukka kirjoitti...

Hei, ihmisiä tulee ja menee miljoonittain aina. Kuka jaksaa hymyillä kaikille! Ja jos yrittää, ne ajattelee, että mitä toikin tossa, en mä jaksa hymyillä takasin. Ollaan kukin menossa jonnekin. ei tää ole seurustelutilaisuus. Tarttee säästää pari hymyä työpaikalle ja loput kotiin.

Anonyymi kirjoitti...

Olet kyllä stressiloman tarpeessa ;-) Tuollaiselta minustakin tuntui, kun pitkän työpäivän jälkeen seisoin marketin jonossa ja oli kauhea kiire, että ehdin hakemaan lapset päiväkodista. Muistan, että suorastaan irvistelin, vai oliko se vain kramppi leukaperissä, jotka olivat kestohymyilleet koko työpäivän.

Anonyymi kirjoitti...

Ihmisen reviiri... sellaisia me ollaan, totuttu elämään metsissä ja paikoissa, joissa on tilaa. Ärsyttäähän se kun tullaan liian liki.

Anonyymi kirjoitti...

Päivän oivallus loppurunostasi:
Tarvitaan nuo molemmat puolet, ennen kuin ihminen oppii venymään tarvittaessa.

sivuaskel kirjoitti...

Utuinen, niin se on että välillä (onneksi harvoin) tulee näitä aamuja kun itsensä kanssa kiukuttelee :)

Obeesia, ehkä nurjamielisyyteni johtui liian täysistä päivistä kun jo aamulla pää on niin täys työasioita ettei sinne mahdu edes mustarastaan lurituksia. Pian on Pääsiäisloma!

THP, kyllä mökkirannan hiljaisuus ja koskemattomuus viehättää. Siellä on tilaa elämälle, ajatuksille, hengittämiselle. Työni puolesta päiväni ovat täynnä ihmiskontakteja ja ehkä joskus liikaa kun näköjään alkaa yli pursuta.

MM, mainiosti tavoitit tuon loppulauseen :)