Luin Karin Ehrnroothin kirjan
"Isäni oli nuori sotilas".
Jalkaväen kenraalin tytär kirjoittaa kauniisti, havahduttaen ajattelemaan, miten iso merkitys lapselle on vanhempien läsnäololla tai olemattomuudella. Miten paljon lapsen mieleen jää muistikuvia vanhemmista, tunnelmia äänenpainoista, kasvojen ilmeistä, tästä hetkestä jonka merkityksen pohtii vasta vanhempana. Lapsen turvallisuuden tunne syntyy vanhemmilta näkymättömissä, tilanteissa, joissa osa on arjen rutiinia, osa selittämätöntä perimää, hyväksymistä, alistumista. Solgårdenin pihapiiri Turun Kakskerrassa vuodenaikoineen, luonnon ihmeineen, lintuineen ja metsämajoineen avautui oivallisesti myös minun kaltaiselle lukijalle, joka on seurannut Adolf Ehrnroothin edesottamuksia satunnaisesti uutisoinneissa.
Ja sitten olin minä ja Isä.
Tai oikeastaan toisinpäin.
Suosittelen.
Kirjan sivuilta kohtasin joitakin tuttuja yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni. Dejavu, dejavu.
Paljon lämpöä, paljon etäisyyttä.
Paljon kulisseja, paljon originelliä autenttisuutta.
Kauneutta, luontoa, kukkia, esteettisyyttä, taiteita,
musiikkia, kirjoja, yleissivistystä.
Paljon lämpöä, paljon etäisyyttä.
Paljon kulisseja, paljon originelliä autenttisuutta.
Kauneutta, luontoa, kukkia, esteettisyyttä, taiteita,
musiikkia, kirjoja, yleissivistystä.
Ja sitten olin minä ja Isä.
Tai oikeastaan toisinpäin.
Suosittelen.
2 kommenttia:
Kiitos vihjeestä. Tilasin kirjastosta.
Onnellista Jouluaikaa Sinulle, Obeesia!
Lähetä kommentti