Kalevaladagen - på sätt och vis

jospa saisi sanoaksens'
jospa jollekki juolahtais
miten viesti Väinämöisen
vietäis nykyviestimihin
väen keskelle kerrottais
kerta toisen jälkihinsä
jänkhälle jätettähisin
miten media miettisihe
audio ajattelisi
digi kaiken diggailisi

lönnrothkin kai lonkaltansa
murreloitsut lurittelis
keräelis kertomukset
sananparret saunojien
kuppa-akkojen aatokset

kalevalan kartanoilla
kylmettyneet kyläpahaset
hiljentyneet hirsiseinät
pirtit pienet ja poloiset
pojat pahnan pohjimmaiset
tyttäret tynnyrin tyvessä

onpa meillä materiaa,
ainetta, ajankulua
onpa kystä kylliksensä
digiviihdettä viehkoa
läppäriä läpisteltäväks'
kännykkätä käpelöitäväks'

mitä tuumais Ilmarinen
seppä Sammon synnyttäjä
rahantahkooja totinen?
mitä Aino ajattelis,
Joukahainen jossittelis
jos ois tätä näkemässä?

Ihmispolon nykypäivää
pääksytysten päivittelis.

Kuvia. Mielikuvia.

Hiirenkorvia helmikuussa.

Jäähöyheniä

Jonnekin.
Talvesta pois.

Kotona otona - rap music

alkaa olla siinä mallis työssä sekä kotona
ettei tiedä kumpi olis hyvä hoitaa 'otona'
jos multa kysyt vasta usta turha on kai anella
duuni painaa päälle, alkaa pomo pian sanella
ei helppoo tietä dallattavaks mullekaan oo annettu
ei kulta ista lusikkaa oo koskaan eteen kannettu
parempi on itte tietää tahtooko vai haluaa
jääkö käteen pelkkä luu vai mitä tässä kaluaa

tärkeintä on elämässä elämisen tuntu
ei raha tulos tehokkuus, ei illuusion huntu
siis miksi tässä märehdin ja hukkaan voimaa tähän
elämä on elämää jos ymmärrät ees vähän

sä oot sä
ja
mie oon mie
mutt suuntana on
onnellisuus,
tasapainon tie
mitä lie

jee
jee

se koettelee
se koettelee

duuni sekä privaatti
ei oo pelkkä piraatti

jee
jee

Ajatusteni tyngät

en haluaisi

irrottautua
lempeästä levosta
unen tuoksusta

en haluaisi
nousta
ja
lähteä

en haluaisi
luopua
mielen metsästä

en haluaisi
että palattuani
ne olisivat kaataneet
puut
jättäneet
ajatusteni tyngät

Fiiliksiä

Tänään suuntaan Hämeeseen, jonne Mies lähti jo varhain aamulla. "Kyllä se ilta tulee tällekin päivälle", sanoi Mies aamukahvia juodessani. Tänä aamuna hänelle oli sallittu vain pari desiä vettä. Tunsin melkein huonoa omaatuntoa kahvintuoksuisessa keittiössä, kun tiedän miten tärkeä osa miehen aamuelämää on pari kupillista kahvia. Tänään siihen ei ollut lupaa. On puolivuotiskontrollin aika kirurgisella päiväosastolla.

Seisoin ovenraossa, kuten usein kun Mies lähtee töihin ennen minua. "Rakastan Sinua", sanoin aamuhämärässä hissin ovella seisovalle Miehelleni. "Niin minäkin sinua, ja paljon," hän vastasi sujahtaessaan kuilun uumeniin. Tiedämme mitä tapahtuu tänään. Tiedämme, että yhdessä kuljemme aamusta iltaan.

Lähden alkuiltapäivän junalla Hämeenlinnaan. Saattaja täytyy olla mukana, sanoivat sairaalan ohjeet. Selkäydinpuudutuksen jälkeen pissa on saatava tulemaan operaation jälkeen ennen kuin voi lähteä. Tulee se.

Minäkin. Kahviossa tapaamme. Ajelemme mökille 30 kilometrin matkan. Käymme kaupassa. Mietimme sitten mitä tarvitsemme. Linnuille pakkasin aamulla leivänkannikat, Mies huolehti talitiaisten ja käpytikan herkun: läskin jääkaapista.

Mitä ei ole sitä emme tarvitse. Onhan meillä toisemme. The most important thing. Lämmintä alle ja ylle. Untuvatakki ja kalastajavillapaita. Takkaan tuli. Ja öljylyhtyihin. Tuvassa on lämpöä aina +18. Kovilla pakkasilla pari astetta vähemmän, mutta pian lämpö kipuaa + 23 C:een vaikka hirsiseinän takana olisi - 29 C tai enemmänkin.

Miehen rakentama mökki on tekijänsä oloinen: lämmin, huolehtiva, rakastava ja kotoinen.

Kliivian yllätys

Kaksi vuotta sitten joulunaikaan ostin komeasti kukkivan kliivian, joka nyt parin vuoden levon jälkeen on työntänyt paksujen lehtiensä keskelle pienen kukantyngän. En ole täysin perillä tämän vanhanajan kaunottaren sielunelämästä, mutta ihmettelen miksi kukka avautui ensin, kasvattaako se tästä vasta pitkän vartensa? Olemme hoivanneet Kliiviaamme lämpimillä ajatuksilla ja viileillä ulkoilmakylvyillä pitkälle syksyyn. Nyt se - oikeammin Hän - kiittää meitä näyttämällä hehkeän elinvoimansa synnyttämällä kukkavauvan syliinsä.

Jos minulla nyt olisi pieni tyttö,
voisin antaa hänelle nimeksi Kliivia.

Vuosi lisää

Eilen oli Miehen syntymäpäivä.
20. helmikuuta.

Onnentoivotuksena
halauksia ja krookuksia.

Kevättä.

Jääsydän

"Sydän rakastaa
sydän haluaa
toisen sydämen,
toisen ihmisen...."



Übung macht Meister.
Ja jos ei ihan mestaria,
niin ainakin kisällin.
Miehen ottama parempi otos
huurreikkunan sydämestä, sydämistä.

Piilosydän

piirsin sydämen
huurteiseen ikkunaan

lauha sää sulatti lasin
kadotti jäljen

ikkunan huurtuessa uudelleen
se ilmestyi taas
sydän

piilossa mutta paikallaan




kuvan taiteellinen vaikutelma jää aika alhaiseksi
kun vasta opettelen tätä digikuvausta, mutta
kauneushan on katsojan silmässä
ja tunne, viesti on tärkein

Mielenliikkeitä

Kello on viisi iltapäivällä. 16.00 CET.
Istun työhuoneessani juostuani koko päivän asioiden, ihmisten, ajatusteni perässä. Tummanvioletit ja valkoiset tulppaanit tuoksuttavat huoneen, jonne tänään ehdin vain pienten pyrähdysten verran. Tapahtumien välinen hetki huoneessa on ajatustenvaihtoa varten. Pitäisi ravistella mielestään edellisen tapaamisen tehtävät sillä tavalla taidokkaasti, etteivät kokonaan katoa. Samanaikaisesti yritän tehdä tilaa seuraavaan kalenterimerkintään, kerätä oikeat asiat pöydänkulmalta mukaani, orientoitua uuteen kohtaamiseen. Uniikkeja jokainen vuorollaan.

Vaatekomeron ovipeilissä vilahtaa huiskiintuneen näköinen naama. Sipaisen hiuksiani ja voidetta niistämisestä rohtuneille huulilleni. Tarkistan että pöytäpuhelin on käännetty viereiseen huoneeseen. Kännykkä pöydällä saa soida jos on soidakseen, jäljitän soittajan ja palaan, kun palaan. Luottamukselliset paperit työpöydällä vilkuilevat perääni kuin varmistaen, että vedän oven perässäni lukkoon. Vedän vedän, sehän on refleksinomainen liike.

Aamulla taksi vei toiselle puolelle kaupunkia, tai oikeammin toiseen kaupunkiin, mutta kun ovat niin lähellä toisiaan siirtymää ei juuri huomaa. Katselin jäätyneelle merelle. Ajattelin, että kesällä on toisenlainen näkymä purjeveneineen, saarineen, meriveden kimmellyksineen. Tänään jäällä törröttivät pilkkijöiden 'reimarit'. Ohut lumipeite sai merenselän näyttämään valtavan kokoiselta siniharmaalta grafiikanlehdeltä. Aamusilmille sopivaa katseltavaa.

Kuljettaja oli tunkkainen, auto miestä myöten. Kansakoulukadun mutkissa havahduin hänen äkillisiin kommentteihin ruuhkasta. Minulla ei ollut hengenhätää. Olin varannut aikaa. Neuvoin tietä kysyvälle. Hakaniemen kautta, bussi 17:n reittiä, Porthaninkatua ylös ja vasemmalle, sitten mutkan kautta suoraan ja oikealle . Katselin ikkunasta helsinkiläistä aamuelämää. Monenlaista "poolopaitaa", mietin.

"Liikennemerkin jälkeen n. 50 metriä", sanoin. "Jahas, tässä varmaan", arveli kuski ja pysähdytti ajokkinsa. Tarjosin kortin..."varmistaa katetta", totesi taksimies jotakin sanoakseen koneen piipitystä odotellessaan. Kate löytyi. Mistä lie satellliitista sekin piippaus osui juuri tähän taksiin. Kuittasin kyydin. Kone ronksutteli tositetta. "Tarvinneeko tähän matkaa laittaa", väisteli mies. Ei tarvitse, sanoin ja keräsin helmani, laukkuni, taksikuitin. "Hyvää päivänjatkoa", hän toivotteli kun olin jo ulkona. Kiitos samoin, huikkasin ovenraosta ja hengitin syvään leutoa talvi-ilmaa.

Hissi vei neljänteen. Avasin oven, jonka takana odotti "pitkästä aikaa sinuakin näkee"-halauksia, hymyjä. Nostalginen aamupalaveri vuosientakaisessa työpaikassani. Kauniit taulut, taide-esineet muistuttivat ajasta, jolloin maailmaparantaja-ystäväni kanssa sisustimme uutta työtilaa itsemme ja kollegoidemme iloksi. Havahdun, että siitä on tasan kymmenen vuotta.

Kymmenen vuotta. Sen verran oli äidin kuolemasta kun isäni vihittiin uuden vaimon kanssa. Samana toukokuisena päivänä minä täytin kymmenen vuotta.

Kymmenen vuotta on siitä kun lapset muuttivat pois kotoa ja minä muutin pieneen poikamiestyttö-huusholliin. Elämänopettelua sekin ajanjakso. Onnellista, vireää, joskin työteliästä aikaa. Kymmenen vuotta sitten lainasin kuopukseni kännykkää kun lähdin Rudi-huiskuhännän kanssa maalle! Koiranpoika, leikkisä mutta jääräpäinen welsh corgi pembroke, oli silloin 7-vuotias. Nyt Hän huiskauttaa ketunhäntäänsä pilvenreunalta.

Kymmenen vuotta sitten elettiin fuusioiden ja organisaatiomuutosten jälkimaininkeja. Muutaman kerran on pyörähtänyt senkin jälkeen. Fingelska työkielenä on lisääntynyt. Kolmikirjaiminen kieli on vakiinnuttanut paikkansa.

Palasin palaverista työpaikalleni. Sähköposti oli suoltanut illan ja aamun välissä 31 viestiä, keltalippurivistö muistutti tämän työpäivän prioriteetit. Käväisin lounaalla, mummonlihapullia kermakastikkeessa, myös take away-versiona. Lounasseuralaiset olivat lomatunnelmissa. Rukalle, Pariisin Disneylandiin, mökille, Itävaltaan Alpeille... Hiihtolomaviikko on hyvää aikaa olla töissä kun suurin osa lomailee. Minäkin kaksi päivää to-pe.

Sähäkkä iltapäivä jatkui puhelinkokouksella, norjalaisen kollegan edestakaisella konsultoinnilla, 'ovenrakoihmisten' kysymyksillä, esitysmateriaalien tekemisellä, kannanotoilla sinne tänne ja tuonne. Kolme varttia kuuntelin ja kannustin vakavailmeistä ja huolientäyttämää työntekijää. "Arvostan, että sain tulla puhumaan", hän sanoi lähtiessään. Niin minäkin, että tulit, sanoin ja tartuin häntä olkapäästä. Asioilla on tapana järjestyä.

Kello on viisi iltapäivällä. 16.00 CET.
Muutama asia vielä, kiireisimmät iimeilit ja sitten kotiin.
Uppouduin tekemisiin. Kello oli seitsemän, kun sammutin työhuoneen valot, hyvästelin tuoksuvat tulppaanit.

Vaiheikas, työteliäs mutta antoisa päivä.

Asioilla on tapana järjestyä.

Kaipaus

kaulasta ylöspäin
liisteriä
kaulasta alaspäin
liisteriä

olisipa seinä jota tapetoida

kaulasta ylöspäin
ehtimättömiä töitä
kaulasta alaspäin
kaipaus

olisipa
valkeita lakanoita
kevättuulessa

olisipa
edes niiden tuoksu

Torstai on toivoa täynnä

Tästä päivästä lähtien näköalat kirkastuvat, 

epäonnistumisen mielenvireeseen kadonnut 

huumorintaju palaa. Päätän lopettaa valittamisen. 

-Leonard Bernstein

ps. kuvahan on samea, siis epäonnistunut,
mutta jokin vanhahtava tunnelma
viehättää minun silmiä

Mistä tunnet sä Ystävän?

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna meren se selvittää
Kuka viereesi jää
Ja jos silloin kun myrsky soi
Vain sun kumppanis vaikeroi
Vene lähimpään rantaan vie
Jääköön pois mikä lie

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Anna tunturin selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on kaukana kaikki muu
Ja kun päättyvät pitkospuut
Kuka rinnallas ruikuttaa
Takaisin mennä saa

Mistä tunnet sä ystävän
Onko oikea sulle hän
Ajat ankeimmat selvittää
Kuka viereesi jää
Kun on sinulla vaikeaa
Ja kun tarvitset auttajaa
Silloin ystävyys punnitaan
Menee muut menojaan

Siitä tunnet sä ystävän
Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois

Vladimir Visotsky, suom. Juha Vainio

Arki soljuu, soljuaa

Ääneni on kadoksissa. Flunssa sen vei. Olen kähissyt ja pihissyt sen minkä olen pystynyt. Puhelimessa puhuminen on hankalinta. Joutuu selittämään äänenkäyttöään. Parasta olisi olla ihan hiljaa, mutta se ei ole kovin helppoa työssäni.

Alkuvuosi kaikkineen on mennyt kaikenlaisten vaivojen vallassa. Ensin yli kuukauden kestänyt lihastulehdus kipulääkkeineen, ortopedeineen, fysikaalisineen. Hoidot jatkuvat yhä. Sitten tämä flunssa. Jo viikon on kehossani asustanut virus, johon lupasin tänään kokeilla esimieheni neuvoa: kuumaa sipulimaitoa. Vanhan kansan rohtoja. Yökyök, mutta uskon että auttaa. Ääni olisi tarpeen taas huomenna, kun kalenteri on täynnä asiakastapaamisia.

Palasin töistä bussilla, kuten aina. Bussimatkat ovat luxusta, jos vain ymmärtää nauttia niistä. Minulla on vain 15 minuutin matka, hieman lyhyt karistaakseen kaikki työasiat mielestään, mutta sen verran pitkä, että jonkin verran ehdin uppoutua omiin ajatuksiini.

Havahduin takanani istuvan naisen puheeseen:

"No, vihdoinkin vastasit. Jaa, olit jo herännyt. Ai mitä, pirteänä?! Olen just bussissa... laita se pesukoneen vesihana kiinni...niin, ja lähde sitten ajoissa äläkä jätä autoa siihen parkkiin, parkkisakkoja ei kannata ottaa...ne sakottaa heti. Menisit bussilla niinkuin minäkin. Niin, ensin junalla ja sitten bussilla ja kymppiratikalla pääset siihen palaveriin. No, nyt täytyy lopettaa...jään seuraavalla pysäkillä."

Oliko nainen ns. ylihuolehtiva emotyyppi? Mitä asiaa naisella oli? Pesukoneen vesihanako? Ei minulla tule edes mieleen. Pitäisikö?

Hän siis jonotti usean pysäkinvälin että puhelimeen joku vastaisi. Mikä oli niin tärkeää, että kannatti soitattaa kännykkää? Vesihana, päättelin.

Tuli mieleeni Silumiinin ajatukset bussissa ja aamuiset kommenttini:

Ihmisen mieli on ihana paikka.

Siellä voi ajatuksia liu'uttaa, jäsentää, pyörittää ja

kieputtaa, zoomatakin.

Tai heittää jokunen yli laidan, pois mielestään.

Olisipa joskus kiva kurkistaa vierustoverin

tai edessäistuvan mieleen,
kuin kirjan sivuun,
jonka lauseet lopulta jäävät arvoitukseksi,
koska päätelmät ovat subjektiivisia.

Narsisseja ja ruusuja

Mies toi tänään maljakollisen narsisseja.

Ja toisen maljakollisen ruusuja.

RAKASTAN.

Pakkasukon narinaa

Perjantai-aamuna aikaisin oli varattu hiustenlaitto Kruununhaassa. Mies lähti samalla ovenavauksella Hämeeseen. Puolivuotiskontrolli käynnistyy labrakokeilla. Ajeli sieltä mökille lintusten eväspussit mukanaan: kuivuneita leipiä, pähkinöitä, auringonkukansiemeniä, talipalloja ja läskiä. Kovat pakkaset pörhistyttävät pikkulinnut pulleiksi. Ei siis ruoka, jota kylminä päivinä kuluu kyllä enemmän.

Kipakantuntuinen pakkasaamu jähmetti. Minun tuurilla bussit menivät juuri nenän edestä. Liisankadulle päästyäni jäädyin lisää, varpaita myöten, kun odottelin liikenneruuhkaan juuttunutta tukanleikkaajaa. Epäilin jo että olen väärään aikaan väärässä paikassa. Soitin ja varmistin ajan: Tuusulantiellä oli liukkaudesta johtuen kolareita. "Mene siihen viereiseen kahvilaan lämmittelemään, haen sinut siitä kun pääsen perille", ihana hiusspesialistini ehdotti. Meninkin. Kuppi kuumaa kahvia sulatteli enimmät jäähileet kehostani.

Vartin kuluttua pääsin kampaajantuoliin ja sain höyryävän kuumaa mustaherukkamehua kupillisen! Onko parempaa palvelua missään! Hyvinleikattujen hiuksien lisäksi sujautti kampaajani vielä tukkaharjan lahjaksi, pahoitteluna myöhästymiselle. Kiitos!

Mietin illalla lähteäkö mökille vai huilatako kaupungissa. Olo on ollut tukkoinen nuhasta ja kurkkukivusta johtuen jo melkein viikon. Mutta kaipasin miestä, takkatulen ritinää, tuvan lämmintä syliä. Pikaisen päätöksen tehtyäni havahduin ehtiväni klo 19.06 junaan, johon just ja just ennätin. IC 181, vaunu 4, ikkuna 13, lueskelin koordinaatteja matkalipustani.

Muistot menneiltä vuosilta tulvahtivat mieleen. Rautatieasema oli muutaman vuoden ajan osa "kotiani", sen eteinen, jonka kautta tulin ja menin. Niistä vuosista voisin kirjoittaa monenlaisia matkakertomuksia... kun olisi aikaa. Hm hm.

Aikataulun mukaisesti 20.09 olin Hämeenlinnassa. Lähes kolmenkymmenen asteen pakkanen ei hyydyttänyt junaa- ihme kyllä.

Pakkasukko narisi miinus 29-asteisena mökkirannassa. Koskemattoman lumen hiljaisuus. Pakahduttavan kaunis luonto. Tähtien täyttämä taivas. Ja ihana mies, joka oli lämmittänyt uuninkyljessä minua varten villapaidat ja housut. Vajaa pari tuntia sitten tungeksin Helsingin rautatieasemalla ja nyt istuin kaiken ulottumattomissa.

Kaukana kavala maailma.

Piikkarit

Mustat
mokkanahkaiset
sisä- ja ulkosyrjältä avonaisesti muotoillut
kapeakärkiset
piikkarit.

"Kengät voi riisua eteiseen".

Kiitos ei.

Sukkasillaan
on olo
kuin
parfymoidulla
lihapullalla.

Pankki josta ei saa rahaa

Kirjoitin pari viikkoa sitten Otosta, joka hotkaisi pankkikorttini. Puolentoista viikon jälkeen sain sen postissa kotiini, mutta tunnusluvun saaminen kestää vielä. Huhhuh. Luulisi nykyajan tekniikalla tämänkin sujuvan jouhevammin mutta ei.

Kun rahaa ei saa seinästä, ajoitin tiistaina töistäpaluun niin että ehtisin pankkiin rahaa hakemaan. Tarkemmin kelloa katsomatta astelin pankkiin, jonka ovet olivat auki ja asiakkaitakin näytti jonottavan tuoleissaan. Etsin vuoronumero-koneita pankkisalin molemmista päistä - turhaan. Kysyin asiakkaattomalta rouvalta mistä voin ottaa vuoronumeron.

- Mihin palveluihin olisitte jonottamassa? kysyi rouva.
- Kassapalveluihin, kun pitäisi saada rahaa. Automaatti imaisi muutama viikko sitten korttini tuohon vastapäiseen seinään, selitin.
- Voi, kun kassapalveluita saa vain 16.30 asti, tokaisi rouva.
- No mistäs minä sen olisin tiennyt, kun niin harvoin joutuu pankissa asioimaan, nyrpistelin.
- Nii-in, eipä sitä tosiaan osaa tietää jos harvakseltaan pankissa asioi, jatkoi rouva sen enempää pahoittelematta ja laski katseensa papereihinsa jatkaakseen työtään.

Tunsin itseni idiootiksi. Seison pankissa, josta ei saa käteistä rahaa vaikka pankki on auki. Tämähän tuntuu kyykyttämiseltä. Pääni sisällä harmistus ja kiukku paisuivat kuin pullataikina astellessani kipakasti ulos pankista pakkaseen.

No, oma vikahan tämä, että törkin väärää tunnuslukua Otolle, joka lopulta kyllästyi ja hotkaisi kortin. Mutta että sen palautuminen kestää viikkoja, tunnusluvun saaminen toisen mokoman.

Onneksi minulla on mies. Muuten olisin täysin pulassa.
Tällä hetkellä pärjään kyllä, kun sain viime viikolla kortin, jolla voin tehdä ostoksia, mutta käteistä en edelleenkään saa nyhdettyä seinistä. Tunnusluvut ovat varmasti jo matkalla postiin....

Luulenpa, että vihdoin hankin minulle usein tyrkytetyn Mastercard Goldin.

O tempora, o mores - oi aikoja oi tapoja.

Maitopurkkirunous

Mies juo punaista maitoa.
Sitä Valion täysmaitoa, helmjölkiä.
Minä en, mutta olen iloinen
voidessani lueskella maitopurkin kyljestä
Bo Carpelanin runoja!

Nyt puolillaan olevan purkin kyljessä
on muisto kouluvuosilta:

"Juon koulussa maitoa.
Kaikkialla
kaikuvat äänet.
Ulkona
sataa valkoista lunta.
Maito ja lumi
lohduttavat
kuin olisi
kotona."

Täysmaidossa on taikaa. Kiitos Carpelanin.

Pöpperössä

Eilen oli tiistai.
Työpäivä oli täyteläinen, mutta pää ei toiminut toivotulla tavalla. Lähdin kotiin klo 17 viluisena, kurkku niin kipeänä, että jokainen nielaisu oli liikaa. Nuha tirskahteli pääkopasta ja epämääräinen särky juohi jäsenissä.

Kääriydyin kahteen villapaitaan ja lämpimiin housuihin, vedin harmaat villasukat jalkoihin ja pujahdin sorsien höyhenillä täytetyn punaisen täkin alle. Laitoin vielä lämpötyynyn hartioiden alle. Toppauksista huolimatta vilunväreet tutisuttivat läpi kehon.

Otin viereeni Haavetaren vinkittämän kirjan , jonka ostin alennusmyynnistä ja jota olen lueskellut tarina tarinalta. Kiehtova kirja. Saaristolaisnaisten elämänkohtaloita, ilojen ja surujen muistoja ankarissa oloissa Suomenlahdelta Jäämerelle. Puhutteleva, pysähdyttävä.

En saanut kirjaa edes avatuksi kun autuas lämpö vei kyselemättä unenhämärään. Antauduin. Voimattomana vajosin syvemmälle ja syvemmälle. Yöllä heräsin klo 2, mutta jatkoin unia aamuviiteen.

Nyt pää on kuin kivisäkki.
Jospa se siitä kevenisi kun pian sujahdan pakkasaamuun ja töihin.

Lintukodossa

Viime viikkoina häntä on heiluttanut koiraa.
Työssä on organisaatiomuutos,
muhkea sellainen.
Kaiken innostukseni keskellä olen
korviani myöten keltaliputettu
erilaisilla asioilla,
suurilla ja pienillä.

Uutta tuulta hattuihin.
Se ei voi tehdä kuin hyvää.

Muutos on joskus
astumista epämukavuusalueelle.
Kasvun paikka, jota
ei ole valmiiksi lannoitettu.

Lintukoto

- niin suloista kuin onkin -
ei ole aina sitä miltä näyttää.

Lintukodosta puuttuvat oikeat ikkunat.

Jääsilmu

Hiirenkorvat horroksessa.



Näkyy tuossa olevan myös silmä ja kuono,
katselemassa, haistelemassa kevättä.

Terveiset mökiltä

Kevään valoa mökkirannassa.
030207

Muu maa mustikka

Mustikankukkia
02.02.07

Ei oo heleppoo

Mustikat kukkivat keittiön pöydällä.
02.02.07

Mutta digikamerasta ei löydy oikeita säätöjä.
Nikon, Coolpix S10.
No, höh.

Aamun ajatus

Rohkeus on sitä,
että uskaltaa
nousta seisomaan ja puhua;
rohkeus on myös sitä,
että uskaltaa
istua ja kuunnella.

(Positiivarit)

Fast or slow?

Muutamissa blogeissa on keskusteltu mikä on hyvää kirjallisuutta, lukemisen laatua.

Hyvää tai huonoa. Roskaa tai laatua.
Kuka lukunautinnon määrittää ellei lukija itse?

Menemättä syvällisempään analyysiin, koska olen yksilökokemuksen kannattaja, kirjoitan muistiin mielleyhtymän, joka nyt, aamuisessa kuunvalossa tulee ajatuksiini:

Roskakirjallisuus ja roskaruoka.
Laatukirjallisuus ja gourmet?
Fastfood or slowfood?
Kuka määrittää ellei syöjä tai lukija itse?

Onko niin, että maailmamenon pinnallistumisen ja rahan ahneuteen perustuvan tehokkuusvaatimusten lisääntymisen myötä ihmiset laumoittuvat? Uskovat medioiden suoltamiin "totuuksiin" ja laumoittuvat huomaamattaan? Ajanpuuteko juoksuttaa kansaa pikaruokaloihin?

Miksi tuotetaan pikaruokaa? Suuri yleisö näyttää nauttivan hampurilaisista, ranskanperunoista, makkarahodareista, saarioistenpizzoista ja muista valmiseineksistä. Miksi ihmiset ihannoivat laihuutta ja nuoruutta? Olemmeko tyhmiä vai ajattelemattomia?

Niin paljon on pahaa maailmassa: makkara- ja tupakkatehtaat. Ihmiset ajetaan nurkkaan ylilihavuuden tai tupakoinnin vuoksi. Pekka Puskan sojottava sormi ei saa tätä maailmaa paremmaksi. Syöpää tuntuu olevan joka toisella nykyään. Tupakoi tai ei. Ylilihavuuteen haetaan ratkaisua kuumeisesti.

Mutta maailmalla saavat sodat jatkua ja ihmisten tappaminen miinoilla tai pyssyillä on luvallista, jopa suotavaa. Ilmastonmuutoksesta hyristään kuin ompeluseurassa, mutta amerikanpresidentti sortuu neukkumaiseen johtamiseen kieltämällä tutkijoita tuomasta päivän valoon asioita jotka olisivat 'maailmanherruudelle' haitaksi.

Niin paljon on hyvää pahassa maailmassa: jokaisella on sielunelämä, päänsisäinen arvomaailma, tunteet ja järki. Toisilla enemmän toisilla vähemmän. Mutta on.

Ahneimmatkaan markkinavoimat eivät pääse henkisen pääomani osingoille. Oman pääoman tuotto on sisäsyntyistä ja vain minusta itsestäni riippuu, paljonko korkoa korolle kertyy. Minulle vähäkin on paljon. Jollekin toiselle mikään ei ole riittävästi.

Luen mitä luen, ajattelen mitä ajattelen. Sehän on minun asiani.