tiistaina, toukokuuta 15, 2007

It's all about people

"Pidä sydämestä huolta", sanoin miehelle, joka lähti eilen aamulla mökille. Sanomatta mitään hymynsä kertoi että "pidän, pidän". Hissin ovella sanoin rakastavani. Ja paljon. "Niin minäkin Sinua. Ja paljon", sanoi mies, josta näkyi vain pää ovenraosta. Taksi tuli ja lähti kuljettamaan minua toisaalle. Länsiväylän meri molemminpuolin siltaa kimmelsi aamuauringossa. Tosikkomainen kuski nojasi rattiin, puikkelehti rutinoituneesti aamuliikenteessä. Luottavaisena antauduin ajatuksilleni.

Miten ihanaa ja arvokasta on ymmärtää tämä elämisen, lähtemisen ohikiitävä hetki. Juuri nyt, juuri Sinun kanssa merkityksellistä. Ihmisen pitää elää aika vanhaksi - ja riittääkö sekään - että älyää elämänsä onnen, arjen ilon. Yhdessäolemisen voiman.

Ilo kätkee taakseen surua, elettyä elämää, mennyttä, joka kulkee mukana, mutta joka samalla auttaa hahmottamaan nykyisyyttä ja tulevaa. Näin on hyvä juuri nyt. Kiitollisuuden aiheita on paljon. Ei ole itsestäänselvyyksiä, on vain hetkiä jotka on otettava, älyttävä.

Niinkuin mökkirannan varhainen aamuyö: valoa kajastava taivaanranta, vaalenevat tähtikuviot, kuunsirpin kulkurimainen habitus, lintujen liverrykset, yölaulut, joihin ei väsy. Hetki ennen auringonnousua kun kaikki on mahdollista.

Mies huolehti kukista, asetteli niille keltaisen pesuvadin terassin lattialle ja villalanka-kastelun muutaman päivän mittaiselle "self service"-hoidolle. Uuden-Guinean Liisa pääsee vielä kylpylävieraiden joukkoon aamulla, kun lähden töihin ja sieltä suoraan mökille. Loistometodi tuo villalanka, tällä kertaa oranssinvärinen. Kukat juovat langan välityksellä ja pitävät lehtensä vehreinä ja elinvoimaisina. Saapa nähdä miten Uuden-Guinean juoppoliisa selviää juottoletkun päässä? Tunnetusti repsahdettuaankin se pörhistäytyy eloisaksi kun vain saa vettä!! Lopputuleman näemme sunnuntaina, mökiltä palattuamme.

Tänään oli työpäivä vähän yli seitsemästä AM vähän yli seitsemään PM. Liian pitkä, mutta monilta osin antoisa. Oman tiimini viikkopalaverissa kerroin, että voisin surutta luopua sähköpostistani, joka on kammottavin työväline mitä tiedän. Ennen vanhaan asiat hoituivat postiin laitettujen kirjeiden myötä. Asioiden toimitusaika oli monin verroin enemmän kuin postin perillemenoaika. Toisin kuin nykyään. 'Iimeilin' lähettäjän oletus on että saa vastauksen heti, vähintäänkin saman päivän aikana. Olin eilisen päivän muualla kuin omassa työhuoneessani. Tänä aamuna 'outlookissa' oli 84 viestiä, joista kolmisenkymmentä lukukuittausta. Aapuuuvvaaa! Ja halooo!
Luin taannoin eräästä Helsingin Yliopiston professorista, joka oli lopettanut (lue: kieltäytynyt) sähköpostin käytön kokonaan. Em. syistä. Haluaisin liittyä samaan joukkoon.

Hidas, hidas - nopea, nopea - hidas...
Tango Argentina.

6 kommenttia:

sinipelto kirjoitti...

"Ihmisen pitää elää aika vanhaksi - ja riittääkö sekään - että älyää elämänsä onnen, arjen ilon. Yhdessäolemisen voiman."

Miten oikeassa oletkaan! Tätä samaa olen ajatellut monesti viime aikoina. Miksiköhän näin on? Ehkäpä nuorempana ei vaan ole tarvetta pitää arjen onnenhetkistä kiinni, niitähän kun nuorella on oletettavasti tulevaisuus pullollaan! :)

Anonyymi kirjoitti...

Olisiko niin, että nuorena etsitään onnea, vanhana pidetään siitä kiinni;)

*

Ikikysymys: minne työelämässä on niin kiire? Itseäni vaivasi työvuosina ainainen riittämättömyyden tunne. Puursin kuin Suomen hevonen ja silti otin (vapaaehtoisesti) työt viikonlopuksi mukaan, mökillekin. Monta aamuruskoa vietin erämaajärven rannalla katse "papereissa". Luonto yritti herätellä kauneudellaan, ja minä hyljeksin sen kutsua. (Mies motkotti moisesta, mutten luonteelleni voinut kuin antaa periksi: jos "luonteeni" käski ahertamaan, tottelin.)

Sähköpostikatko työympyröissä on hyvä idea! Ei tarvitsisi vastata jokaikiseen pyyntöön jne. saman päivän aikana. Jonotammehan esim. terveydenhoidossa tutkimustuloksia eikä mieleen juolahda, että vastaus annetaan ennen kuin valmista on ;O)

Tangoruusuista helatorstaita. Hetkien hurmaa.

Salka kirjoitti...

Pisaroita lehdykäisten reunamilla, kuin kyyneleitä. Ilon vai surun:)

Kun luen plokeista ihmisten työtarinoita olen tyytyväinen siitä että saan toistaiseksi olla poissa siitä hullunmyllystä. Ei minusta olisi siihen, ainakaan vielä...

Rakastaa puolisoaan, ja paljon, on tärkeintä maailmassa. Mikään ei mene sen edelle. Ihanaa että sinulla on mies joka ilmaisee tunteensa suoraan!

Elää hetkessä, oppia arvostamaan kutakin hetkeä sellaisenaan ilman menneisyyden tahi tulevaisuuden vetämistä samaan syssyyn, siinäpä taito jota minunkin pitää vielä opetella!

Jos ilon tavoittaa ja antaa sen virrata tulee päivistä täyteläisempiä(voiko noin sanoa:))ja elämästä nauttii aivan erilailla kuin murjottaessa.

Tuo kukkien "vesijuottolaite" on meilläkin käytössä kesäaikana, altakasteluruukkujen lisäksi, kun mennään sukuloimaan useammaksi päiväksi.

Salka kirjoitti...

Rakastamiseen lisäys: lapset. Yhtä tärkeää!

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti, suoraan ytimeen. Parisuhteen arvon olet kovien kokemusten kautta kirkastanut ja osaat tarttua hetkeen.

Tietokone on todella mullistanut työkulttuurin ja pistänyt ajankäytön uusiksi. Ihmettelen, että joillakin on kuitenkin vielä aikaa levitellä kaikenlaisia vitsikkäitä mies-/naishuumorijuttuja tai kuvallisia mietelausekokoelmia oikean työpostin joukkoon.

sivuaskel kirjoitti...

Kiitos ajatuksistanne,
Sinipelto,
Paju,
Salka ja
Arru!

Elämänonnea oli helatrostailomalla mökillä: pääskyset ovat tulleet ja kuhankeittäjäkin! Luonto mykistää.