Karhunpoika sairastaa,
häntä hellikäämme
lääkkehillä hoidelkaa
Nalleystäväämme
uni paras lääke on
sitä nauttikaamme
Nalleraukan kuntohon
aamuksi jo saamme.
häntä hellikäämme
lääkkehillä hoidelkaa
Nalleystäväämme
uni paras lääke on
sitä nauttikaamme
Nalleraukan kuntohon
aamuksi jo saamme.
Nukuin puolikymmenestä aamukuuteen. Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Vaivaan kuin vaivaan. Tällä kertaa se on auttanut minua virkoamaan infoähkystä. Työasioiden kasaantumisesta ja niiden röyhkeästä tunkeutumisesta yksityisalueelleni. (Onhan siinä kyltti, privaatti-alue. Eikö ne osaa lukea, höh.)
On torstai, lokakuun 25. päivä. Mihin nämä päivät, kuukaudet katoavat, kun niistä ei juuri muuta muista kuin työasioita. Olenko elänyt? Olenko rakastanut? Olenko ymmärtänyt, että tämä päivä voi olla viimeiseni. Olenko hoitanut elämääni niinkuin puutarhaa? Kitkenyt rikkaruohoja, tehnyt tilaa kasvulle, kastellut, ravinnut, möyhinyt multaa? Olenko istuttanut omenapuun siinä toivossa, että näen sen kukkivan, synnyttävän punaposkisia omenoita? Olenko uskonut tulevaisuuteen? Olenko elänyt? Siis ajatellut, tuntenut, nauttinut, kokenut? Sillä tavalla niinkuin tunnet laskeutuessasi lentokoneen portaita talvikaamoksen keskeltä etelän aurinkoon, valo ja lämpö lävistävät sinut hetkessä. Läpäisevät ihon, mielen kerrokset.
Olen rakastanut, olen tuntenut, mutta omenapuuta en ole istuttanut ja puutarhan hoito on jäänyt vähemmälle.
Mies lähti töihin. Pitkä päivä edessä. Valitteli vasenta jalkaansa, sitä, joka on oireillut pohkeesta jo jonkin aikaa. Huolestun ja sanon, että nyt lääkäriin, poika.
Mukava kun sanot minua pojaksi, hän tuumaa hymyillen. Elämäni onni on tässä. Ei missään muualla.
On torstai, lokakuun 25. päivä. Mihin nämä päivät, kuukaudet katoavat, kun niistä ei juuri muuta muista kuin työasioita. Olenko elänyt? Olenko rakastanut? Olenko ymmärtänyt, että tämä päivä voi olla viimeiseni. Olenko hoitanut elämääni niinkuin puutarhaa? Kitkenyt rikkaruohoja, tehnyt tilaa kasvulle, kastellut, ravinnut, möyhinyt multaa? Olenko istuttanut omenapuun siinä toivossa, että näen sen kukkivan, synnyttävän punaposkisia omenoita? Olenko uskonut tulevaisuuteen? Olenko elänyt? Siis ajatellut, tuntenut, nauttinut, kokenut? Sillä tavalla niinkuin tunnet laskeutuessasi lentokoneen portaita talvikaamoksen keskeltä etelän aurinkoon, valo ja lämpö lävistävät sinut hetkessä. Läpäisevät ihon, mielen kerrokset.
Olen rakastanut, olen tuntenut, mutta omenapuuta en ole istuttanut ja puutarhan hoito on jäänyt vähemmälle.
Mies lähti töihin. Pitkä päivä edessä. Valitteli vasenta jalkaansa, sitä, joka on oireillut pohkeesta jo jonkin aikaa. Huolestun ja sanon, että nyt lääkäriin, poika.
Mukava kun sanot minua pojaksi, hän tuumaa hymyillen. Elämäni onni on tässä. Ei missään muualla.
5 kommenttia:
Hyvä tyttö ;)
(ja hiiteen markkinatalous, sori, anteeksi, se vain pääsi suusta ulos)
Onnellista vapaapäivää!
Kiitos, Paju, vapaapäivä on onnellinen, sen vuoksi, että voin vapauttaa itseni ihan muulle kuin työasioille. Ei silti, että työ sinällään olisi onnetonta, mutta aika ajoin sitä vaan on liikaa!
Voihan sen puutarhan antaa kasvaa villinä ja vapaana. Katsoa millaiseksi se muodostuu ihan luonnostaan.
Olen tainnut aikaisemminkin nalkuttaa samasta asiasta, joten miksi muuttaa tapojaan: mielestäni teet liikaa töitä.
No niin, tulipahan taas sanottua...
Obeesia, villinä se on kauneimmillaan!
Susupetal, niin teen, pakosta teen. Tai sitten olen kyvytön organisoimaan töitäni niin että 7.40h riitäisi per päivä. Ei se riitä. Vaikka miten haluaisin.
Lähetä kommentti