Tuulen ääni

"Tuulee navakasti, ytimiin ja luihin asti".... lausui kuopukseni pikkuruisena tytöntyllerönä päiväkodin vanhempainillassa piiiitkään ja leveäääästi artikuloiden. Posket jännityksestä punoittaen hän rullasi molemmin käsin hameenhelmojaan sanojen rytmissä.

Tuulen ääni on navakka. Voiko niin sanoa, navakka ääni. Tuulenpyörteet kolahtelevat, naksahtelevat, viuhuvat, sujahtelevat. Minkä värinen on tuuli? Sana on siniharmaa, mutta sen liike läpinäkyvä, akvarellimainen siveltimen veto.

Kirje

(klick)

Omenapuun alta löytyy kiinnostavia koukeroita...

Jälkiä lumessa

Aamukuu

Uni viipyilee kehossa, hidastaa liikehdintääni sängystä keittiöön, keittiöstä suihkuun... Aamuvirkkuna tämä on minulle epätavallista. Perjantai tuli tällä viikolla kuin yllättäen. Monenkirjava, valoisa viikko huolista huolimatta.

Erityisen iloinen viesti tuli eilen esikoiseltani, joka oli saanut hakemansa työpaikan. Niinkuin olisi hypähtänyt kalliolle, levittäisi kätensä uusille tuulille, hengittäisi väljemmin, täydemmin. Monella tavalla elämää eteenpäin. On avautumassa uusi maisema, uudet mahdollisuudet.

Eilinen lumipyry on kolattu polkujen varteen. Aamutähtien ympäröimä, luopuva kuu on kirkas.

Hokema

mykkä
kuuro
sokea

onko pakko hokea

puhuisin
jos kuuntelisit
älä ole sokea

Myrskyä, messua, mietiskelyä

Myrskytuulisia, sateentihkuisia lepopäiviä. Viikonloppu kaupungissa on tuntunut jotenkin pidemmältä kuin tavallisesti viikonloppuisten mökkimatkojen jälkeen. Mies käväisi päiväseltään mökillä perjantaina, ja myöhemmin selvisi että onneksi palasi yöksi takaisin. Olin sanomassa, että kotiin, mutta kotihan meillä on siellä ja täällä. Oikeastaan se on aina siellä missä tunnemme niin. Vaikka maailman äärissä, jos niikseen.

Tänään, sunnuntaina, kävimme Kaapelitehtaalla antiikkimessuilla - ihan vain huvin vuoksi. Kaunista nostalgiaa, paljon muistoja herättäviä esineitä, mm. Arabian Mökki-lautasia, jotka toivat mieleeni lapsuuden kaurapuuroaamut...syöminen oli jo voiton puolella kun lautasen pohjalta pilkotti se ruskea mökki...

Olemme satunnaisesti keräilleet sinireunaisia Pekka-sarjan astioita, joita on harvoin tarjolla. Iloksemme löysimme muutaman täydennyksen sarjaan.Viivyimme messuilla pitkän tovin, poikkesimme välillä kahville ja jatkoimme kiertelyä. Poistuessamme messutilasta saimme käteemme leimat voidaksemme palata samalla hinnalla takaisin. Kotiin palattuamme katselin leimaa kämmensyrjässä ja sanoin miehelle, että mistä ihmeestä se mies tiesi meidän olevan kakkoslaatua. Kai sen näillä kymmenillä näkee jo silmämääräisestikin, naurahti mies. Niinpä kai.

************

Tämä viikonloppu on ollut pysähdyttävä, erilainen. Kiitollisena olemme heränneet eiliseen ja tähän päivään. Miehen sydän antoi vakavan merkin molempina öinä.

Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho,
hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla.
Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole,
eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Varpaillaan, kuulostellen, monenlaisin miettein,
vahvasti rakastaen elämme nyt ja tässä.
Huomennakin, jos niikseen.
***********
Istun terassilla. Iltataivas on tähtien täyttämä.
Kynttilälyhtyjen kohmeiset liekit valaisevat talven ikikukat;
lokakuussa kerätyt pitkänhuiskeat kaislat tietävät mitä ne meille merkitsevät.

Joulukaktuksen ainoa kukka.

Avautunut.
Hidas hämäläinen.

Mustarastas on ottanut huilunsa naftaliinista.
Ihana soolo pimeässä aamussa!
Kevät, kevät....

Kerran viel' ja sitten piste

Kipu halusi olla Piste.
Kipu halusi. Piste.
Piste tunsi kipua.

Viimeinen piste, ajatteli Kipu.
Piste ajatteli samoin, ja jätti Kivun.

Pisteenä Iin päälle Kipu.
Ii ei mennyt halpaan.
Kipu riisui naamion.
Piste jäi, Kipu lähti.

Kipu ja Piste

Olipa kerran Kipu,
joka halusi saada Pisteen.

Olipa kerran Kipu,
joka halusi. Piste.

Olipa kerran Piste,
joka ei tuntenut Kipua.

Olipa kerran Piste,
joka lopetti Kivun.

Pisteenä Iin päälle tuli Kipu.

Sen pituinen se Piste.

Vihreäpuseroinen tyttö

Etsin ihmisvilinästä tyttöä, jonka pitkä letti oli kuvassa molemmista päistä irti, mutta sidottu. Kuvan alla oli selitys sanasta "ransom", joka pysähdytti pohtimaan sanan monimerkityksellisyyttä. Kuva sinällään viestitti paljon. Irti, mutta sidottu.

Siinä hän seisoi, kirjakaupan edessä. Hänen hiuksensa tuoksuivat halatessamme. Kävelimme espanjalaiseen ravintolaan juhlistamaan parinpäivän takaista syntymäpäivää. Jeesus eli 33 vuotiaaksi, tokaisi tyttö kuin ohimennen. Säpsähdin ajatusta. Mistä sen tiedät, kysyin. Jostakin lukenut, sanoi ja hymyili. En muista törmänneeni koskaan aiemmin tuohon kuriositeettiin.

Fenkolisalaattia hänelle, broilerisalaattia minulle. Sehän on pahinta mitä voi olla, tehtotuotantobroileri, sanoi tyttö ja hymyili hänelle ominaisella tavallaan. Olen oppinut tunnistamaan hymyjen sävyt. Hänellä on kaunis - usein suljettu - hymy, ja läikehtivä nauru, enkä tiedä kumpi tekee hänen kasvoistaan hehkuvamman. Ehkä nauru, joka saa hänen silmänsä sädehtimään vastustamattomasti. Ransom, ransom.

Muistan merkitykselliset hetket Strindbergin toisesta kerroksesta. Tyttö ja minä. Ihanat keskustelut eikä kiire minnekään.

Puhumme niitä näitä. Työstä, opiskeluista, arjessa elämisestä. Sanattomana ajatuksissamme yhteinen suru, menetys ja kaipaus, jota on vaikea hahmottaa mitä kaikkea se on. Isä on kuollut. Sen sanominen vaatii kuuntelemista.

Vedet nousevat silmiini, kun sanon miten tärkeää ja arvokasta on, että yhteys isään oli toimiva, ja viime syksynä erityisen valoisa. En sano, mutta ajattelen käyntiämme papin luona ennen hautajaisia. Esikoiseni kanssa kerroimme hänelle isästä. Minkälainen ihminen hän oli, minkälainen isä, ystävä. Tyttö luonnehti, että arjen realisti. Ei minun täällä pitänyt itkeä.

"Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin.
Avohaavat syvät näissä, ammottavat kantapäissä.
Rystysihin joka kiven, jäänyt niist on verta hiven.
Mutta niinkuin tieni aloin, päätän sen myös, paljain jaloin.
Silloinkin kun tuska syvin viiltää, virkan: "näin on hyvin".
Tapahtukoon tahto sinun, kohtaloni, eikä minun."
Uuno Kailas

Tytönkin silmät kostuvat. Asioiden tärkeysjärjestykset löytävät paikkansa. Olemme tässä. Kahden kesken, vastatusten istuen. Rakastan Sinua, ajattelen.

'Pikkusisko on ainoa jonka kanssa jaksaa, voi puhua. Sama kieli. Ei jaksa tavata ystäviä, jotka kysyvät, mitä sinulle kuuluu. Ei jaksa selittää. Ihanaa kun on siskon 30-vuotisjuhlat tulossa, tupaantuliaiset uudessa kodissa. Jotakin iloista.' Liikutun kaikesta liikaa. Niin se on. Elämän tärkeysjärjestys kuin piirustuslaudalla piirretty.

Vihreäpuseroinen tyttö.
13.1.76 klo 9.19
2.650 gr

Versio kaksi

ei pitäisi kirjoittaa jos ei ole mitään kirjoitettavaa
ei pitäisi tuhlata tyhjiä sivuja

aika
kahden hetken väli
on liian kapea



Kakkosversio edellisen tekstin lukijakommentti huomioiden.

ei pitäisi kirjoittaa jos ei ole mitään kirjoitettavaa
ei pitäisi tuhlata tyhjiä sivuja joutenpäiväiseen
mikä mikä tässä koneessa
yskii yskii

aika
kahden hetken väli
on liian kapea

Ikkunavalot

Aamulla istun bussissa matkalla töihin. Ajattelin nauttia matkan omissa ajatuksissani. Bussi tuli. Piip, tervehti matkakorttini leimasimelle. Lupa matkustaa. Istahdin vakiopaikalle, kujettajasta katsoen etuosan oikealle puolelle, vastapenkkiin, menosuuntaan, ikkunan viereen. Olenko fakkiintunut tähän? Minusta katsoen vasemmalle puolelle. Enkö osaa astella keskioven takana olevalle ylätasanteelle? Miksi aina jään tähän, ikkunan viereen, tilaan, joka on suunniteltu neljälle?

Hämärä maisema ikkunan takana. Jouluvalot olivat hitaasti riisuuntumassa. Kynttelikköjä siellä täällä, joissakin pihoissa vielä pieniä kuusia valaistuina. Pihojen ja terassien koukeroiset valot. Tuikkuja heitelty sinne tänne, takertuneet oksiin, tarttumakohtiin sattumanvaraisesti. Lämpimiä valoja, sinisenhailakoita, kylmiä tuikahduksia. Miksi? Mitä iloa? Lämpöä ei nimeksikään. Minkälaista väkeä tuolla asuu? Väistän omat ennakkoluuloni, mustavalkoisuuteni. Minimanin, Prisman, K-Marketin edulliset pakkopakkolyhdyt? On hanget korkeat nietokset kun Joulu, Joulu on meillä...

Valon tarve ei ole vakio. Ihan mukavalta tuntui bussin ikkunasta katsella heräävää aamua. Enemmässä valossa. Vähemmässä keväässä. Kiitos kotoisten ikkunavalojen.

Lits, lots

Viikonloppuna käväisimme mökillä. Litisevän märkä vihreä pihanurmikko, veden päällystämän ohuen jääriitteen peitossa lilluva järvenselkä ja läpeensä harmaa taivas. Lämpöasteita +4 Celsiusta.Pihalinnutkin olivat jotenkin vaisuja.

Ei tiennyt luonto, emme mekään, mitä voisi muuta kuin odottaa parempia aikoja. Kuvittelin mielessäni viimaisen lumimyräkän, järven jäätymisen äänen, pihalintujen touhukkaat pyrähdykset ruokailupaikalla. Ummistin silmäni ja kahlasin tuulen nietostamissa kinoksissa, sytyttelin lyhtyjä, haaveilin talvesta, jota en paljoakaan kaipaa. Maistiaisen verran vain.
Emme lämmittäneet saunaa, emme tuoksutelleet tuoreella vihdalla. Käperryimme lämpimään tupaan ja nukuimme kolmen tunnin iltapäiväunet. Ei se minusta ollut huono vaihtoehto ollenkaan :) Heitimme lohenvonkaleen perkuujätteet rantaan. Yöllinen kulkija, kettu tai supikoira, ne sieltä kyllä löytäisi. Vähän ennen puoltayötä menimme ulos ja kuulimme nopealiikkeiset, litisevät tassunäänet, jotka katosivat rantaa pitkin yön pimeyteen. Lohesta oli jäljellä vain suikale nahkaa, joka sekin oli kadonnut aamun valjettua. Harakat, varikset, oravat, närhet, kettu ja supikoira muodostavat mainiosti toimivan siivouspalvelu-tiimin. Ruokapalkalla.

Käpytikat huolehtivat yhdessä sini-, tali- ja hömötiaisten kanssa vanhaan halsteriin viritetystä läskistä, jota himoitsee myös naapurin kissa. Kerran aamuvarhaisella yllätin kissan koivun oksalta kurottelemassa herkkupalaa ääriasennossa, hännästään puunrunkoon kietoutuneena. Löysin Hakaniemen hallista kauppiaan, jolla on aivan erityisen hyvää linnuille tarkoitettua läskiä. Valtavankokoisia 'talitaljoja', joissa on nahka toisella puolella ja helpottaa siten niiden kiinnitystä. Oikein kunnon tavaraa eikä mitään ohuita, nahattomia luiruja, joita monen kaupan pakastealtaassa on saatavilla.

Palasimme kaupunkiin jo hyvissä ajoin. Illalla myöhään kurotteli tummankeltainen kuunsirppi matalalla taivaanrannassa kuin terveisiä tuoden: tulee kirkas yö ja kuu.

Sivullinen sivullisen askeleita

Vaihdoin nimeä. Miksipä se siitä. Vaihdoinpahan vain.
Tuuli sadetta lietsoi, mutta ei siitä koskaan oikein sadetta tullut.

Aamulla vielä oli Sivullinen askeleita.
Illalla Sivullisen askeleita.
Vissi ero.
Edellämainittu viehätti kyllä. Kapallinen perunoita.
Jälkimmäinen kuvaa tekijän määrittelemätöntä liikettä.
Kirjoittajan yksittäisiä ajatuksia.
Subjekti on tärkeä.
Ja liike.
Joskus päämääräkin.

Luopuva lumi

Sade tihkuu.
Pyörteinen tuuli sekoittuu humisten
yksittäisten pisaroiden napsahduksiin.
Luopuvan lumen liike ei näy,
mutta sen alistuneen näköiset kasvot
tekee mieleni surulliseksi.

Kaisla.
Kaunis nimi.

Ei savua ilman tulta

Viime viikolla kolahti postiluukusta pinkki ja pitkulainen Tuli&Savu-kirjallisuuslehti. Selailin sen täyteläisiä sivuja autossa, matkalla mökille. Olisiko ollut Tervakosken Puuhamaan kohdalla kun totesin Miehelle, että "aikamoinen pläjäys ähkyä, joka vaatii pitkän sulattelun". Yli hilseen meneviä tekstejä. Kunnes silmäni osui sivulle 16-17, Lauri Wuolion huikeaan tekstiin, jota ei voi tässä selittää. Se täytyy lukea. Osviitaksi lainaan tekstin lopun:

"Hengitä syvään ja valitse LATAA. Näet ikkunassa palkin, joka kertoo toiminnon edistymisestä. Voit pienentää ikkunan vetämällä sen oikealla puolella sijaitsevasta narusta. Näkymän laajuus riippuu katselukulmastasi. Valitse kohteesi asettamalla tähtäin sen ylle. Valitse KYLLÄ tai PERUUTA. Jos kohteesi on aktiivinen, voit passivoida sen painamalla liipasimesta. Kuulet merkkiäänen. Jos järjestelmässä ilmenee häiriöitä, valitse LATAA UUDELLEEN tai PERUUTA.
Hengitä syvään ja odota. Silmiesi alla näet sydämessäsi pirstoutuneet tiedostot. Valitse POISTU tai PERUUTA. Valintasi on peruuttamaton. Jos haluat palata alkuun, tyhjennä sydämesi ja hengitä. Valintasi on lopullinen.

Valitse KYLLÄ.
Valitse EI.
Valitse PALAA.
Valitse POISTU.
Valitse KÄYNNISTÄ.
Valitse KÄYNNISTÄ UUDELLEEN.
Valitse AVAA.
Valitse SULJE.
Valitse OHITA.
Valitse PERUUTA.
Valitse VAHVISTA.
Valitse TARKISTA.
Valitse MUUTA.
Valitse LOPETA.
Valitse ALOITA.
Valitse KESKEYTÄ.
Valitse JATKA.
Valitse PYSÄYTÄ.
Valitse SAMMUTA.
Valitse MENE NUKKUMAAN."

Päätoimittaja Salmenniemi toteaa: "On lohdullista nähdä, ettei suomalainen nykylyyrikko seiso tyhjän päällä vaan hänen allaan, edessään ja takanaan on merkittävä runouden perinne, johon yksi runoilija kätevästi hukkuu. Yksi lukija ja yksi runoilija ei ole mitään, mutta yhdessä olemme koko runouden perinne alusta tähän asti ja edemmäs. Meillä on aina ollut lukemattomia syitä antaa itsemme hetkeksi unohtua ja päästää runous huvittamaan meitä ja parodioimaan omaa aikaamme."

Hei me lennetään.
Huuuuuiiiiiiiiiii.

Kiitos Wuolio, jotakin käsittämätöntä sielujen sympatiaa.

Mikätin

Joulukuun 3. päivä pysähdytti elämän. Monta elämää. Kun esikoinen soittaa suuren surun, lennähdän olevasta olemattomaan. Sanomalehti tipahtaa käsistäni, alkuiltapäivän hiljaisuus mykistyy. Kuuntelet ja puhut mutta et ymmärrä mitä. Toimit ja toimitat. Selkäytimeen koodatuilla ohjeilla. Tämä ei ole totta. On se. Saappaat jalkaan, saappaat jalassa soitan taksin. Puhelun töihin että en ota vastaan puheluja. Lasteni isä on kuollut. En kuule ääntäni kun puhun. En tiedä mihin soittaisin. Soitan Ystävälle Ouluun. Puen takin, tarkistan valot, lieden, avaimet. Suljen oven. Kävelen matkanvarrella olevaan kukkakauppaan. Valkoiset syklaamit esikoiselle ja kuopukselle. Taksi. Tilasinko jo? Soitan siskolleni. Puhumme vielä kun nousen taksiin. En muista kertoa minne matka. Vasta matkan päässä kuulen kuljettajan kysymyksen. Tiedän osoitteen. Kukkapuketit jaloissani istun ja katson pimeää ikkunasta. Seisomme eteisessä. Halaamme sitä mitä ei ole ja vahvasti toisemme. Rakkaus. Rakkaus. Tärkeintä mitä meillä on. Jäljellä.

Ei kuolemaa tunne kukaan. Se vain tulee, on ja vie - jokaisen meistä ajallaan.

Ihminen ei ole kone, mutta erikoinen vekotin se on. Joskus se ei suostu toimimaan - ei millään - ja toisinaan säpsähtää liikkeeseen hipaisusta. Ohutpeltinen raksuttava mikätin.

Joulukaktus mökkituvan pöydällä kiittelee pihametsän reunassa viettämäänsä kesälomaa yhdellä kukalla. Yksi pienenpieni punainen pilkku toisen lehden kärjessä antaa toiveikkaan olon; jospa sekin jaksaisi kasvaa avautumiseen asti. Minulle riittää yksikin kukka. Ensi kesänä se pääsee taas rehevöitymään lisää ja kenties innostuu joskus täyteen loistoonsa.

Aamu kehrää, lempeä on lumen valo. Hyvä on herätä, nousta ja lähteä.

Kolme työpäivää

Olen ollut töissä 3 päivää. Kolme hyvää työpäivää. Huiske kuuluu, näkyy, mutta olen positioinut itseni kiireen ja ajan väliin. Tiedätkö missä sellainen paikka on? Minä olen löytänyt. Se on mielenrauha, kylmänviilee ja samalla mielettömän lämmin. Kuulostaa absurdilta mutta ei se sitä ole. Se on päätös, tahto ja halu.

En ole varma miten kauan työnantaja sen hyväksyy, mutta näin aion jatkaa. Välillä hieman venyen, mutta ensisijaisesti huolehdin terveydestäni ja toissijaisesti tekemättömistä töistä. Ei tämä ole uudenvuoden lupaus. Sellaisia ei kannata tehdä.

Lumihattu suojaa tuulelta, viimalta, pimeältä.
Mökin pihassa on muistomerkki.

Tammikuun kolmas, minun toinen

Työhönpaluu puolentoistakuukauden jälkeen on ollut positiivisen seesteinen kokemus. Ilahduttavalta ovat tuntuneet työtovereiden lämpimät tervetulotoivotukset, ennen muuta tiimiläisteni ihana vastaanotto. Ja pomon lausahdus, että parasta viikonloppuna oli tietää että sinä tulet töihin! Ymmärrän. Hänen työkuormansa päälle kasautui monenlaista ylimääräistä asiaa hoidettavaksi. Minulla on ilo saada tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa. Ihan totta. Sellaisia työtovereita minulla on. Jos tämä ei olisi julkinen blogi sanoisin nimetkin, mutta tyydyn muottiin sen verran, että sanon vain heitä kollegoiksi. Kolme Teetä: Ta, Ta ja Ta. Miten niin Ta? Yksi mies ja kaksi naista. Onko tässä jokin Ta-ika?

Kun yksi kaatuu, toiset joutuvat kantamaan kaatuneen reput, keräämään risut ja männynkävyt askelten tieltä, että matka jatkuisi. Kiitos välittämisestä.

Tammikuun kolmas päivä on minun toinen työpäiväni.
Olen onnellinen.

Tammikuun toinen, minun ensimmäinen

Aamu on viileä, pakkanen on keksinyt aloittaa huurruttamisen. Muutama aste vain, mutta merkki siitä, että vihreä maa saa vielä kylmähoitoa ennen kuin antautuu keväälle. Viime aikoina olen elänyt kaikkia vuodenaikoja. Tapahtumien muistot, muistojen tapahtuminen, ovat irrottaneet hetkittäin olemassaolevasta. Olen murehtinut liikaa sitä mitä en tiedä. Rakastanut paljon sellaista mitä minulla on ja haparoiden yrittänyt avata syliäni sille, joka on minusta, mutta ei minun.

Tänään on minun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Kuin kaivautuisin lumikiepistä, jättäisin siihen unenlämpimän syvän painauman, merkin itselleni jos joskus palaan. On aivan hiljaista. Ympärilläni ei ole muita jälkiä kuin hömötiaisen piiperrykset kevyenä pehmeässä lumessa ja sen talvinen laulu kuusenoksalla "tii, tii...tii, tii,tii".

Lähden kulkemaan hämärästä hämärään.

Miksi en tiedä miltä minusta tuntuu?

Jäniksen, noita-akan, peikon vuosi 2008