Tiheäpuustoinen ja kivikkoinen Naimasaari on puolenkilometrin päässä mökkirannasta. Herkullisen nimensä saari on kaiketi saanut toiminnasta, jota saarella on kautta aikain harrastettu makkaranpaiston lisäksi. Ennen tai jälkeen. Nuotiopaikka on ilta-auringon puolella ja sen vieressä kasvaa vanha valkovartinen koivu, jonka kyljessä on puukolla kaiverrettu merkintä - traditionaaliseen tapaan sydän ja kirjaimet.
Olimme tulossa päivän kestäneeltä veneretkeltämme. Helteinen aurinko oli tekemässä jo järvenselän ylittävää siltaansa, kun päätimme poiketa tarkistamaan ovatko edellisen kesän vieraskirjamerkintämme säilyneet koivunrungossa. Sidoimme veneenköyden kivien ympäri ja otimme eväskorin mukaamme. Tuuli humisi lehvistöissä ja aallokko loiski kivikkoiseen rantaan. "Kun rakkaus iskee, lennähdämme kaikki taaksepäin" on joku suuri ajattelija sanonut. En muista kuka.
Ja mitä sitten tapahtui?
Rakkauspuuskan ja uimisen jälkeen kävimme vilkaisemassa, oliko vene valkamassaan. Eipä ollut. "Eikö me tähän se jätetty", kyseli mies epäuskoisena. "Siihen jätimme, suojan puolelle", sanoin. Missä on vene moottoreineen? Juoksimme metsäharjanteen läpi saaren toiseen päähän tähyilemään, mutta mitään ei näkynyt. Palasimme takaisin nuotiopaikalle. Oliko vene tosiaan kyllästynyt odottamaan meitä? Miksi se päätti lähteä mitään sanomatta, edes huutelematta että nyt mennään?
Löysimme kivien välistä hiulaantuneen narunpätkän. Hyvin oli vene sidottu, naru oli kiinni, mutta aallokko oli riuhtaissut köyden poikki. Mies tähyili kotirannan suuntaan. Hopeanvärinen perämoottori paljasti karkulaisen piilopaikan; siellä se oli Kissansaaren tiheässä kaislikossa, nokka kotia kohti!
Mielessä kävi monenlaisia ajatuksia. Voiko tosiaan olla että kaksi onnellista seisoskelee veneen jättäminä saaressa. Mies ryhtyi mielessään piirtelemään jo lauttamallia, jolla voisi päästä veneen luo. Parisataa metriä matkaa voisi taittua toki uimallakin, mutta aallokko oli aika kova. Kännykät onneksi olivat eväskorin pohjalla ja soitimme naapurille, josko hän pelastaisi meidät pälkähästä.
Onneksemme ystävämme oli tavoitettavissa: "No johan sattui", naureskeli pelastusmies, "tulen hakemaan teidät puolentunnin kuluttua." Niskavuorelainen pitää minkä lupaa.
Hyppäsimme apuveneeseen ja puksuttelimme kaislikonreunaan, johon paattimme oli pysähtynyt.
Opimmeko mitään tästä? Pitikö edes oppia, sillä olihan hetki Naimasaaressa auringonsiltoineen ja veden liplatuksineen enemmän kuin tuhat onnenkantamoista!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti