Yö ei riitä

Työpäivien turbulenssi tuntuu jäsenissä. Herätessäni luulen tietäväni miltä tönkkösuolatusta muikusta tuntuu. Viime viikon aikana on ollut tiheä tahti varhaisista aamuista myöhäisiin iltoihin. Orava pyörittää ratasta. Vauhti ei takaa ehtimistä eikä yö riitä irrottamaan mieleeni takertuneita tuulenpesiä.

Mustarastaat ja tiaiset laulavat.

En ole kuollut, en ole kuollut,

kevät jatkuu. Kevät.

Isoisältäni ei kysytty, osasiko hän
Häneltä kysyttiin:
Viitsiikö Juho Nieminen?
olisiko hänellä aikaa?
Kaikki tiesivät, että hän osasi:
ihminen osaa, minkä tahtoo.

-Pertti Nieminen

Aamu sarastaa mökkirannassa
24.2.07

Valoa sateiseen aamuun.

Keskiviikko, 20.02.08

tänään on miehen syntymäpäivä
minä lennähdän pariksi päiväksi työmatkalle

varhaisen aamun viesti keittiön pöydällä;
'suudelmia siivilles' mukaasi'

punaisella rusetilla sidoin vihreän paketin
pöydälle odottamaan

rakastan, olen siis olemassa

lumi leijailee pehmeästi

talven kuriiri tuo viestiä;

uusi lumi vanhan lumen surma

Ensin myytiin piano

vähäeleinen elämä
do re mi fa sol la si do
silmukka silmukalta
hiljainen kaipuu tahdittaa läsnäoloa,
kaavaan piirrettyä todellisuutta
osaan soittaa, osaan kutoa
rakastan kaunista
mitä muuta pitäisi

tulee aika
kun sisarukset testamenttaavat
muille etäisen elämänsä

ensin myytiin piano


Runotorstai, 79. haaste

Eilinen päivä.

Reilunkaupan ruusu

Ostin viime kesäkuussa (4.6.07) reilunkaupan ruusukimpun, jonka kymmenestä kukasta vein yhdeksän kiitokseksi tiimiläiselleni ja yhden jätin maljakkoon itselleni. Ruusu kukki aikansa, kuihtui hitaasti ja kauniisti. Koko kesälomamme ajan se nökötti yksin maljakossa, ja kun palasimme kuukauden kuluttua kaupunkiin, oli yksi lehtivarsi yhä vihreänä. Laitoimme sen vesilasiin 'juurtumaan'. Aikaa kului eikä mitään oikein näyttänyt tapahtuvan. Lopulta se oli kasvattanut varteensa vihreän, kuivakkaan mollukan, jonka tökkäsimme multaan.

Koko talven se on kituutellut ikkunanlaudalla, hengissä mutta vähäeleisenä, kunnes yhtenä aamuna huomasimme sen versovan uusia lehtiä. Seuraamme yhä mielenkiinnolla mihin asti sen voimat riittävät.

Sunnuntaikävelyllä

Kävimme Taidehallissa. Tapani Raittilan työt vuosilta 1947 -2004 ovat nähtävillä varmasti viimeistä kertaa näin laajana kokonaisuutena. Vuosi sitten näimme saman näyttelyn Sara Hildenin museossa Tampereella, jossa oli esillä muutama taulu enemmän. Sunnuntaillisen käyntimme lisämauste oli Hannu Raittilan oleelliseen keskittynyt mielenkiintoinen luonnehdinta isänsä tauluista, niiden synnystä ja maalaustaiteellisista tavoitteista.

Seisoimme näyttelysalissa, jonne oli ahtautunut valtava määrä ihmisiä kuuntelemaan taiteilijan poikaa. Väkijoukossa seisoi myös kaksi siskoani ja veli, liuta muitakin lähisukulaisia, joita oli ilo tavata vuosien, jopa vuosikymmenten jälkeen. Raittila yhdistää meitä, ei pelkästään hänen maalaustensa vuoksi vaan myös siksi, että 1919 syntynyt äitini oli samaa sisarusparvea.

Henkilökohtaisesti tunnen itseni jotenkin irralliseksi tästä sukulaisuudesta. Johtuneeko se siitä, että menetin äitini niin varhain, puolivuotiaana, ja lapsuudenkokemukseni syntyivät enemmänkin isän vanhemmuuden kautta. Isosiskojen ja äidin sisarusten kertomana minulle on syntynyt vain muistikuvien linkki siihen joensuulaiseen, Viljo-vaarin piirtämään kotitaloon, josta tämä Raittiloiden sortin sakki on lennähtänyt maailmalle, kuka minnekin.

Kotipiha kulkee mukana, kirjoitti Anna-Maija Raittila 1990 julkaistussa kirjassaan. Niin se kulkee. Halusimmepa tai emme. Minun kotipihani oli erilainen, mutta ihan varma olen siitä, että äidistäni syntyneenä palanen Joensuun mummolan pihakoivujen kaarnoista on tarttunut vaatteisiini lähtemättömästi.

***************************

H. Raittilan 'Miesvahvuus' (1999), oli alassuin kumollaan sängyn päällä, kun menimme tyttöjeni isän kotiin päivä hänen kuolemansa jälkeen, 4.12.2007. Sitä hetkeä en unohda koskaan.

Omena ja valtikka

Sanokaa mitä sanotte.
En ole mikään tavallinen nuoska-akka.

Olen kuningatar.
Omena ja valtikka viestittävät valtaa, joka minulla on.

Hiuksenikin on letitetty korvapuusteiksi.

his story and yours

it's history, of course
his story and yours

you've a different way to see
all the same, all the same to me
she said

in the past all was so clear
any troubles didn't appear
he said
you're easily looking for the lee
but never thinking of me

this is anything but fun
where's the sun, where's the sun
I got a run for your money
my lovestory, my honey
she said

the life like a storming see on the lake
so true and so fake

Flow

Csikszentmihalyi on tutkimuksissaan
todennut ihmisten olevan onnellisimmillaan
juuri tällaisina hetkinä elämässään.

Tänään oli flow-päivä.
Kiitos, Elämä,
16.5.55 syntynyt, 9 kuukautta aikaisemmin alkanut.

Nurjapuoli

Kirjoitan. Luon silmukoita. Väärin.
Nehän on jo joku luonut, minua ennen, sanat.
Sanat ovat silmukoita. Lause on ketju sanoja.

Oikeaa pelkästään niin tulee sileää.
Nurjapuoli kuin tuulenväre veden pinnassa.
Tiheää pikkulainetta.

Neulon tai kirjoitan,
yhtä epätasaista on jälki.

Voi, ma

voi,ma
kun putosin
taas loukkuun
jäin kuin jäinkin
sanaleikin koukkuun

tartun tukevasti voima-sanaan
jonka merkitykset esiin manaan

ei! - kyse ei oo siitä
ettei tavallinen puhe muka riitä
sananvoima on ihan eri juttu
kuin voimasana, syntiselle tuttu

voi, ma
mit' bullshit-poetiikkaa kirjoitan
(pelkkää hyvää toki tarkoitan)
yks' kysymys vain mieltäin raastaa
miks' yritänkään sanaa haastaa

sillä voima elämän on sen jano:
mens sana jos corpore niin sano!

Tänne ajattelin mennä tänään.

Mustat koskettimet

Asetan sormeni läppärille, sillä ajatus soljuu vasta kun tunnen sormenpäissäni mustat koskettimet. Assosiaatio vie lapsuudenaikaiseen Ouluun, Salmgrenin tädin luokse, jonka oven takana seisoin usein jännittyneenä Aaronin pianovihko kainalossa. Plimp plomp, painoin ovikelloa varovasti. Plimp plomp, toisenkin kerran. Harmaahiuksinen täti avasi oven. Hänelle ominainen kevyt parfyymin tuoksu - Eau de Cologne, kenties - saatteli minut hämärästä eteisestä olohuoneeseen, jossa oli piano.

Soittotunneilla käynnit olivat minulle hieman pakkopullaa, helposti kurkkuun takertuvaa - ei vähiten siksi, että kotiläksyt olivat usein huterasti harjoiteltuja. Rouva Salmgren oli vaativa opettaja ja ehkä ruotsinkielisyydestään johtuen myös jotenkin vähäsanainen. Hän korjaili käsieni asentoa 'så här, så här'. Katselin hänen reuman tai vanhuuden kyhmyräistämiä kämmenselkiään ja ihailin pitkien, hoikkien sormien päissä kiilteleviä, hennon vaaleanpunaisella lakattuja kynsiään.

Isä oli ostanut minulle Pianoaapisen, mutta harmittelen vieläkin sen olinpaikkaa, kun en muista mihin se(kin) on joutunut. Muutimme isosta vanhasta pappilasta isosiskoni lakkiaisten jälkeen, sellaiseen aikaan, ettei meitä nuorimpia perheen historia juuri kiinnostanut. Pois pois, omaan elämään oli kiire ja ajatuksen suunta. Äidin kuolemasta oli silloin, 1972, 17 vuotta.

Muistan, että muutto kaupunkiasuntoon oli henkisesti rankka. Ainoa lohtuni oli, että 'enää kaksi vuotta'. Ei tullut mieleen monikaan asia, joka olisi kannattanut säilyttää lapsuudenkodin tavaroista. Puiset nukkien kerrossängyt, pihalla olleen ison leikkimökin varustus kaikkineen, vintille säilötyt muistot, mitä kaikkea. Sieltä vain 'vinnin' ikkunasta tavarat pihalle, josta kyläläiset kävivät ne tyytyväisinä hakemassa. Pappilan perintöä, jäämistöä. Mieletön muistojen kasa. Ymmärrän isän ajatuksen; kaupunkiasuntoon ei mahdu puoliakaan. Pääasia että tavaroista pääsi eroon.

Mustien koskettimien äänet oktaavilla oli opittava. Intiaanitanssin rytmi muistutti puolitoista vuotta vanhemmasta amerikansiskosta, joka oli minua paljon parempi pianonpimputtaja. Sibeliuksen sävelet soljuivat jotenkin vaivattomasti ja pehmeästi kun siskoni, Pampa Pimputtaja, istahti pianon ääreen.

Mustat koskettimet koskettivat. Jättivät minut lopulta ihan kylmäksi. Paitsi kuuntelemiselle. Pianomusiikki ei jätä minua koskaan.