Ostin viime kesäkuussa (4.6.07) reilunkaupan ruusukimpun, jonka kymmenestä kukasta vein yhdeksän kiitokseksi tiimiläiselleni ja yhden jätin maljakkoon itselleni. Ruusu kukki aikansa, kuihtui hitaasti ja kauniisti. Koko kesälomamme ajan se nökötti yksin maljakossa, ja kun palasimme kuukauden kuluttua kaupunkiin, oli yksi lehtivarsi yhä vihreänä. Laitoimme sen vesilasiin 'juurtumaan'. Aikaa kului eikä mitään oikein näyttänyt tapahtuvan. Lopulta se oli kasvattanut varteensa vihreän, kuivakkaan mollukan, jonka tökkäsimme multaan.
Koko talven se on kituutellut ikkunanlaudalla, hengissä mutta vähäeleisenä, kunnes yhtenä aamuna huomasimme sen versovan uusia lehtiä. Seuraamme yhä mielenkiinnolla mihin asti sen voimat riittävät.
7 kommenttia:
Samanlaista sitkeyttä kuin meissä pimeän lapsissa, jotka olemme (melkein) selvinneet talvesta ja pimeydestä!
Ruusutaimesi on kyllä ihme! Suloinen sellainen. Silmiä hellii uusi kasvu ja heleä vihreys.
Niin totta elamassa... merkityksellinen kuvaus myos ihmissuhteita ajatellen: "Se mika on hyvaa, kaunista ja totta, sita ei voi mikaan tuhota. Se versoo aina uudelleen."
Oi kuin ihana.
Sait ruusun elämän jatkumaan! =)
ELÄMÄN VOIMA! Puhuimme siitä hiljakkoin Runotorstaissa. Kunpa me ihmiset uskoisimme siihen enemmän, niin masennus ja epätoivo vähenisivät. Ruususi on ihana asia!
Susupetal, on tosiaan ihana joka aamu huomata että aamu vaalenee varhemmin, kunhan näistä pohjoistuulen tuomista pakkasista vielä selvitään :)
Haavetar, elämä on pieniä ihmeitä täynnä. Tämä leikkoruusun kasvu kyllä ihmetyttää, todella.
Paula, viisaita kirjoitat, kiitos!
Kiitos Hallatar, ainakin talven yli selvisi, ja keväthän ei tee kenellekään pahaa :)
Utuinen, just niin, paljon meillä olisi oppimista, ymmärtämistä luonnonihmeistä.
Lähetä kommentti