Melankolinen kursiivi

tämä on etukenossa
kurkotteleva tekstilaji

kursiiviksi nimetty

missä on melankolia
sama se millä tyylillä
sisältö ratkaisee

ulkokohtainen
lähestymistapa
vakavaan aiheeseen

melankolia
mikä sana

epäuskottava
pelkästään
kirjoitettuna

ei minulla
mitään suhdetta
aiheeseen

eino santanen ei tykkää
mutta ehkä ymmärtää

Kaaoksenpoikanen

Työviikko singahti käyntiin vauhdikkaasti. Perjantain lomapäivä hajosi kuin pilvenhattara tuuliselle taivaalle. Pieni kaaoksenpoikanen oli pesiytynyt työhuoneeseeni. Hätistelyistä huolimatta se sujahteli nurkasta nurkkaan, piileksi pöydän alla, räpläsi telakkakonettani aina kun silmä vältti, kirjoitteli keltalippuja ja sekoitti keskeneräisten töiden pinoja. Istui olkapäälläni ja takoi nyrkeillään ohimoitani.

Allokoidaan, priorisoidaan, keskitytään olennaiseen.

Aikataulut ovat avaruudesta, ääntänopeammasta maailmasta. On asioita ykkösprioriteetilla ja on asioita ykkösprioriteetilla. Ja sitten on asioita jotka ovat ykkösprioriteetilla. The most important things. Niitä riittää kuin rukkasia helppoheikillä. Ja kauppa käy. On myyjän markkinat.

Iloinen tekemisen meininki.

Sateen Jumalatar, Ester, heilutteli iloisena helmojaan, kun lähdin töistä 18.15. Pari työpaperia laukunpohjalla odotti tekijäänsä, lukijaansa. Muutama työasia vielä oman koneen ääressä. Hetken vilkuilimme telkkarista vajaakuntoisten työnhausta kertovaa dokumenttia ja Härkää sarvista-keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin Marian sairaalan työvoimapulaa, sairaanhoitajan arkea. Pieni pätkä uutisia ja sitten poks lojolleen ja silmät kiinni. Uni ei odotuttanut.

Se tuli kuin sade.

Ma ja sa.

Mä ja sä.
Mie ja sie.
Mnää ja snää.
Mää ja sää.
Myö.

Perjantai-aamun ajatuksia

Heräsin klo 5 osaamatta jatkaa unia. Nautin tästä varhaisen aamun hetkestä ja ylellisen tuntuisesta lomapäivästä. Se tuntuu lahjalta juuri nyt, vaikka itsehän olen sen työlläni ansainnut. Ansaittuja vuosilomapäiviä on tälle vuodelle vielä 10 käyttämättä. Pimenevässä syksyssä pelkkä tieto antaa väljyyden tunteen.

Nelipäiväinen työviikkoni oli touhukas ja monella tavalla positiivinen, vaikka tuntimäärältään reilusti yli ns. virallisen. Työni on innostavaa, monipuolista, haasteellista ja usein palkitsevaa. Ainoa mutta on ajan riittämättömyys. Pitäisi revetä niin moneksi, olla samaan aikaan monessa paikassa, saada aikaa keskittyä suunnitteluun, asioiden hallintaan, pitkäjänteiseen kehittämiseen. Kvarttaali-ajattelu ei sovi 'ihmisenkokoiseen' työelämään. Syke on hektinen, infoähkyyn ei ole pillereitä, päivittäin keskustelen Herra Paradoksin kanssa.

"Mikä meihin fiksuihin ihmisiin on mennyt", kyselee tieliikenteen tietoisku televisiossa. Tiet ovat täynnä kaahareita, oikealta ohittajia, riskinottajia, "hermokimppuja". "Vauhtia ja vaarallisia tilanteita", huikkaa esimies usein, kasvoillaan hymyilevä virne, ja jatkaa; "tsemppiä meille!" Jostakin syystä se lohduttaa kummasti. Vaikka ei se mitään selitä, auta. Jokainen tsemppailee kuitenkin omissa haasteissaan. Mutta silti. Arvostan yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen fiilistä. Se ei ole merkityksetöntä. Samassa veneessä, samaan suuntaan. Tiukan paikan tullen inhimillisyyttäkin löytyy.

Eilinen päivä toi merkittävästi uutta 'bisnestä' taloon. Positiivinen uutinen, joka kerrottiin henkilöstölle kuohuviinin kera ala-aulassa. Itse olin ollut mukana projektissa muutama aika aiemmin. Aamupäivällä pidimme tiedotustilaisuuden yhteistyökumppanin henkilöstölle. Olen ollut mukana muutaman kerran liikkeenluovutuksissa aiemminkin. Yksilötason kokemuksia mietin bussissa, aamulla töihin mennessäni. Ihmiset. Ihmiset. Miten he kokevat kaiken tämän, mietin. Voin vaikuttaa paljon siihen, että siirtyminen uuteen organisaatioon sujuu parhaalla mahdollisella tavalla.

Pääsin työpöytäni ääreen vasta 16.00. Kävin läpi sähköpostejani, työpöydällä pinossa olevia papereita. Päivitin kalenterimerkintöjä ja huomasin, että maanantaina alkava lokakuu on melkein myyty. Palavereita, palavereita, palavereita. Projekteja, projekteja, projekteja. Yksittäisiä kohtaamisia. Muutama matka Tukholmaan, Ouluun.

Keltalippuinen työpöytäni jäi odottamaan emäntäänsä, kun nykäisin lukkoon työhuoneeni oven klo 19.15. Mies odotti pihassa. Rakas Ihmiseni.

Ajelimme sekalaisin miettein kotiin, "ydinaseettomalle vyöhykkeellemme", keitimme kahvit.

Tänään on minulla lomapäivä. Lähdemme hyvissä ajoin mökille. Huomenna on 92-vuotiaaksi eläneen Elsan hautajaiset. Kukkavihko on tilattu, kortti kirjoitettu. Pitkä, luova elämä on päättynyt.

Kirjoittajan näkymä

Mitä näkyy verhontakaisesta ikkunastani kun kirjoitan blogiani?

Pieni metsikkö...

... ja parvekkeen seinällä hymyilevä Mr Face,
jonka ostin Saint Ouenin (metro Port Clignancourt) kirpputorilta Pariisista vuonna 1990.

Norsu

Varhain aamulla katselen pimeälle taivaalle.
Elefantin näköinen ohut pilvenhattara seilaa minua kohti.
Se liikkuu nopeasti.
Ehdin ajatella, että siinäkö se nyt on,
työhuolieni norsu, pahaa enteillen.

Tuuli ennätti hajoittaa sen
ennenkuin se tavoitti minut.

Tämä turhamainen norsu ei ole huolia nähnytkään.

Vähän päivässä, paljon viikossa

Heräsin yöllä painajaiseen. Olin korkeassa pilvenpiirtäjässä. Meitä oli sekalainen joukko ihmisiä, suuria ja pieniä. Esikoiseni oli unessa pieni tyttö. Katselimme ulos ja äkisti pamahti rakennuksen ympärillä - valkoisia ilmapalloja röykkiöittäin. Säikähdimme ja ihmettelimme mitä oli tapahtumassa, WTC-tragedian kuvat silmissäni.

Lapseni avasi oven mennäkseen katsomaan ilmapalloja. Näin hänen putoavan valkoisessa mekossaan, kädet levällään alas. Kauhistuin ajatusta, kun tajusin, että hän ei voi selvitä hengissä. Joukossa oli myös elokuvaohjaaja Markku Pölönen (mistä ihmeestä hänkin tähän sotkeentui?), joka lähti hissillä alas katsomaan mitä tapahtui ja hakemaan tyttöäni takaisin ylös. Seisoin kromatun hissinoven edessä odottamassa. Sieltä he tulivat, molemmat. Tyttöni silmät olivat muurautuneet umpeen, pienissä luisevissa käsissä oli asfaltista tarttunutta mustaa, mutta muuten hän oli ihan kunnossa ja iloinen. Tähän heräsin. Oli pakko nousta sängystä. Kului tovi, että sain realiteetit hallintaan.

*****************

Aamu valkeni 6.30. Mietin yöllistä untani. Keitin vahvaa kahvia. Luin Hesarin. Kävin suihkussa ja pesin hiukset. Lähdin töihin 8.15. Odottelin bussia 'tuulitunnelissa' kymmenen minuuttia. Astuin bussiin suihkunraikkaana, ystävällinen kuljettaja sanoi huomenta, mutta bussissa oli vahva ja vastenmielinen hien haju. Vastapäätä käytävän toisella puolella, istui nainen, bussin ainoa matkustaja, valtavat kapsäkit mukanaan. Muistin perjantai-iltaisen kotiinpaluun, kun viereeni istahti vanhahko rouva, joka tuoksui desinfioidulle 'vesiklosetille'. Mietin pitkään mikä tämä haju on. Ehkä hän oli sipaissut parhaat päivänsä nähneestä eau de cologne-pullosta reippaan annoksen. Mene tiedä.

Katselin bussin ikkunasta luontoa. Lumimarjapensaissa oli jo talven väri, osa vaahteroiden latvoista oli tulessa, huikean kauniita. Marja-aronia päätepysäkillä oli tulipuna-vihreä mustine marjoineen. Nappikukkakin vielä sinnitteli keltaisissaan. Ja omakotitalojen aitauksissa hehkui yksittäisiä ruusunkukkia. Ajattelin infokarttaa; olet tässä. Kesän ja syksyn taitekohdassa.

Istuin ja katselin monenkirjavaa, ohisoljuvaa maisemaa. Huomasin kaipaavani Miestä, joka palaa tänään mökiltä. Mietin maailmamenoa. Sitä, että en nykyisin jaksa kuunnella radiota, en katsella edes uutisia televisiosta (muuta katsomisen arvoista sieltä ei tulekaan), lehtien lukeminenkin on vain selailua. En ole aikoihin kyennyt kirjoittamaan, kirjojen lukemisesta puhumattakaan. Elämä on kapeutunut työasioihin pelkästään. Ainainen huoli tekemättömistä töistä, riittämättömyydestä olla sitä mitä pitäisi. Yhden työpäivän tunnit eivät riitä.

"Vähän päivässä, paljon viikossa", sanoi tänään paikallinen pomoni mummonsa sanoneen. Kaksi esimiestä. Toinen Tanskassa, toinen täällä.

Minuahan on siunattu kaksinverroin.
Ei minulta mitään puutu.

Parasta mitä tiedän on hiljaisuus.

Saako olla muuta?

"Ethän turmele sitä mitä sinulla on,

haluamalla sitä mitä ei ole; ja muista,
että mitä sinulla nyt on, oli kerran niiden
asioiden joukossa, joista vain uneksit."

Iltaan asti piti kulkea, että tuonkin ymmärsin. Tai että oli aikaa ajatella.

Kävelin pysäkille, hyvinkin kyllästyneenä, ajatuksin ahdettuna, jopa epätoivoisena. 110 tuli. En muista kirjainta. Sillä ei ollut väliä. Tiesin, että bussi vie oikeaan tunneliin. Erikoista kyllä, mutta on kolme vaihtoehtoa: 110 A,110 T tai 110. Eikä minulle ole vieläkään selvinnyt miksi nuo kirjaimet. Menen ja tulen. Tee on Lauttasaaren kautta, A - mitä se tarkoittaa?. Leppävaaraanhan se soljuaa - joka aamu - Kampista Lauttasaaren kautta. Concordian liikennöimä kulkuväline. Connex, nykyinen Veolia Transport, Hebuli, Helsingin Bussiliikenne, Westendin Linja, Åbergin Linja, ja... Jokerit...sinisiä uusia busseja rivissä. Jokainen vuorollaan, miten niitä kulkeekin niin usein. Bussit kolisevat, automaattivaihteet kurnuttavat, kellot kilkattavat. Mustapintaiset miehet, äidinkieltäni murtavat ystävälliset lähinaapurit, koppalakkiset, muistojen elävöittämät chauffeurit.

Ymmärsin - tai tulin ajatelleeksi - mitä haluan. Haluanko? Hieman irrationaalinen olo - kieltämättä. Hiukset sojossa, äkillinen päätös lähteä juuri nyt - töistä kotiin. Perjantai-ilta. Tekemättömät työt. Riittämätön olo. Yksikönjohtaja ja ison tiimirykelmän pomo änkeytyivät huoneeseeni. Näkivät väsymykseni, muka vastaanottavaisen mieleni. Keltalippuun merkintä. Kotiin. Kotiin. Pois tästä hullunmyllystä. Ulos. Happea. Loppuuko tämä viikko ikinä?

Huomenna töihin. Materiaalien valmistus, pöydän siivous. Ordnung muss sein! Järjestys olla pitää. Vaikka huonompikin.

Mies ajeli mökille. Esikoinen mummonmökille. Minä puikkelehdin tänne. Kukin tahoilleen.

Rakkaus ei lopu.
Sitä riittää.
Jokaiselle.

Kivet

Välimeren huuhtomat...

kivet...

kadunrakentajan materiaalina.