keskiviikkona, tammikuuta 31, 2007

Parnasso kolahti luukusta

"Innostus laulaa aina. Innostus ei koskaan selitä".
Jostakin muistilokerosta työntyi runorivi, jonka kirjoittajaa en muista. Olen innostunut työstä, uusista tuulista.

Liian pitkä päivä pätkittää ajatukset.

Kannattaisi jättää tämä sivu kirjoittamatta. Ja silti, jos en kirjoita, en muista että tammikuun viimeinen päivä 2007 oli juuri tällainen. Viisi astetta pakkasta. Lumisadetta aamusta iltapäivään. Pitkä työpäivä monenlaisten asioiden juoksutuksessa. Päivä päivien joukossa, mutta sittenkin uniikki. Olen saanut herätä aamulla, kulkea päivän matkan, elää iltaan saakka.

Puolikahdeksasta puoliseitsemään.
Pehmeässä lumessa kotiinkulkijoiden jälkiä.
Kuppi kahvia, puolihuolimatonta uutisten seurailua.
Mies sanoo samanpituisen päivän tehneenä: ollaanko me ihan viisaita.

"Anna meille,
tarkoitan älä ota pois,
vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa vaikk' et koskaan vois
tätä pientä onneamme
älä ota pois"

Mielenvirkistävä Parnasso kolahti luukusta.
Silmät pysähtyvät otsikkoon "Intellektualismin mahdottomuudesta". Kiinnostavan pohdinnan kirjoittaja Arto Kivimäki päättää tekstin toteamukseen: "Excelin ruudukko on verkko, ja verkko estää pääsyn luolasta. Ne jotka ovat päässeet ulos, ovat out".

Minä totean että ne jotka ovat luolassa ovat "uomaihmisiä".

Tahdonko? Haluanko?

tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Isä ja äiti

Äiti, 36, jonka menetin kun olin 7 kk.



Isä, 40, josta kirjoitin.

Runo kukkii


"Miten mieletön
voi olla ihmissydän -
että silloinkin
kun olemme yhdessä
on ikävä sinua!"

Fukayabu

maanantaina, tammikuuta 29, 2007

Appelsiineja



Kirpeää keltaista - kevään vitamiineja!!!
Digiharjoitelmia.

Freesioita mustikanvarvuissa




Tässäpä ensimmäinen tosiharjoitelma digikuvauksesta.
Valkoisia freesioita mustikkavarpujen kanssa.

Tuoksu on huumaava, mutta digikuvaus vaatii tältä illalta liikaa.

Tärkeintä on yllättävä yhteensopivuus. Mies, rakkaani, toi eräänä päivänä, pari viikkoa sitten mustikanvarpuja, jotka ovat innostuneet tekemään lehtiä ja kukannuppuja. Minä halusin (Haavetaren innoittamana) vanhan ajan freesian tuoksua ja ostin kolme freesiaa, jotka tujautimme mustikoiden sekaan.

Kuva ei tee oikeutta tälle symbioosille.
Don't worry. Täältä tullaan vielä. Mustikatkin saattavat sinistyä kaiken äimistelyn lannoittamina. :) Klikkaamalla kuvaa saat suurennoksen tekeleestä.

Kirkas yö ja kuu

Tammikuulta jäi urakat hieman viime tippaan, mutta ehti kuin ehtikin. Viime metreillään se teki mitä piti: pyrytti maat ja metsät valkoisiksi, järjesti sen verran pohjoistuulta että pakkasukonkin oli herättävä hommiinsa. Vain muutama viikko sitten luonto oli ymmällään, kääntääkö kylkeään talviunille vai vihertääkö valoa kohti. Kanttarellit, mustikanvarvut, sinivuokot ovat pakkasukon komentamina joutuneet kaivautumaan takaisin lumivällyjensä alle parempia aikoja odottamaan.

Helmikuu odottelee jo estradille pääsyään verhon takana. Valovoimaisena tähtenä on helppo olla yleisön suosikki. Kalenterista löytyvät heti alussa Aamu ja Valo. Sunnuntai 4. päivä on Kynttilänpäivä, jolloin "joulu viimeisen kerran katsoo taakseen." Helmikuussa on myös Ystävänpäivä, ajatuksena hyvä mutta kaupallisuus on tuonut siihen liikaa krääsämäisyyttä. Sitäpaitsi - Ystävänpäivä on joka päivä. Ihan samalla tavalla kuin äitien tai isien päivä. Siis pitäisi olla.

Kaunis nimi Talvikki juhlii 11. päivä sunnuntaina ja voiko ihanammin lyhyt ja toiveikas helmikuu päättyä kuin Onnin nimipäivään 28.2, joka on myös Kalevalan päivä.

Kirjahyllyssä silmä osui kapeaan runokirjaan, joka on yksi Otavan runokilpailussa 1980 lunastetuista kolmesta kokoelmasta. "Tulee ilta sateen jälkeen", tekijänä äidinkielen lehtori Antti Saari. Kiitos amerikansiskolleni, jolta sain kirjan syntymäpäivälahjaksi 1981.


"Talojen väliin satanut paksusti lunta, taivas
on korkea ja sinipunainen,
pellot pitkiä ja tasaisia kuin kaadetut kynttilät.
Talojen savut pystysuorassa
liikkumatta."

*****

"Pohjoinen tuuli
hioo lumihankea
yötä päivää kuin
mestari: kuumeisesti.
Tulee kirkas yö ja kuu."


Antti Saari : Tulee ilta sateen jälkeen, Otava 1981


sunnuntaina, tammikuuta 28, 2007

Pari runoa vielä

Kastemato-idylli

"Sade on lakannut.
Kylläinen luonto kääriytyy levolle
viheriän hämärän vaippoihin
huokaillen tyytyväisyydestä.

Mutta pellolla,
juuri ikkunani alla,
kissanpennunpehmeä, valkopuseroinen tyttö
elehtii hullunkurisesti käsillään
yrittäen pyydystää kastematoja,
joita hän kamalasti pelkää.

Väliin kääntää hän hymyilevät kasvonsa
kohti ikkunaa, jossa minä
ihastuksen mykistämänä seison.

Hetket ovat säveliä,
ilta suuri lemmenlaulu.
Kesä on tullut."


Ohitus

"Kuulumattoman askelen
tyttö vastaani välkkyen
tipahuttihan rahtusen
iltaan romantiikkaa.

Niinpä käykäämme vaieten
ohi toistemme toiveiden,
jotta jäisi se rahtunen
iltaan romantiikkaa."


Hukkaperän lauluja, Kimmo Koskimaa 1954

Hukkaperän lauluja

Sain viime viikolla ilmoituksen kirjastosta, että tilaamani kirja on noudettavissa. Eilen oli sopivaa aikaa kirjastovisiittiin. Hymyilin jo sinne kävellessäni, sillä olin tilannut kirjan, josta en ennakolta tiennyt mitään. Blogiystävä Paju lainasi siitä pätkän tekstissään ja ajattelin, että tuohon täytyy tutustua. Sen verran originellilta vaikutti.

Minua odotti kirjastossa Kimmo Koskimaan Hukkaperän lauluja, WSOY 1954.

Vuoronumeroni oli 99. Hyvä niin. Sata olisi ollutkin liikaa. Ojensin kirjastokorttini ja muistilappuni nuorelle beatlestukkaiselle pojalle, joka ammattilaisen elkein rypisti lappusen ja sanoi että tuota en tarvitse, löydän kyllä pelkän kortin perusteella. "Mikä se tämmönen kirja oikein on", kysyi poika hymyillen ja nuuhki sinikantisen kirjan selkämystä : "Tämähän haisee ummehtuneelle arkistolle". Niin, luulen että saan lukea sitä rauhassa, koska jonoa tälle teokselle tuskin on, hymyilin.

Tykkäsin pojan palvelusta. Hän oli kaukana Hukkaperän laulujen ajoista ja aatoksista, mutta sataprosenttisesti juonessa mukana. Ammattilaisen alku, päättelin.

Kotiin palattuani nuuhkin kirjaa minäkin. Totta, siinä oli autenttinen arkistojen aromi, kellastuneet sivut, kauniin sininen kansi ilman tekstejä ja viimeisellä sivulla sisällysluettelo. Minkälainen elämä tällä kirjoittajalla on ollut, mietin runoja selatessani.

Lipasto

"Minun huoneessani on lipasto,
se on tehty jalosta puusta,
sen tyylikkyyttä ylistävät
minun vieraani yhdestä suusta.

Sen päällä on kirkasotsainen
tytönhahmo kehyksissään,
niin kirkasotsaista tyttöä
ei enää elä missään.

Ja puhtaanvalkeita kukkia
on kuvan kahden puolen,
joka aamu ne vaihdan tuoreisiin,
pidän kaikesta hyvän huolen.

Alakaappikin lipastossani on,
minä melkein kammoan sitä,
se on täpösen täynnä tavaraa,
minä yksin tiedän mitä.

Olen kadottanut sen avaimen,
en tyhjentämään sitä pääse,
joten sisältöinensä ennalleen
elinajakseen jää se.

Kun kerran he auki sen murtavat,
olen toisissa maailmoissa,
mitä siitä jos salani palastuvat,
olen silloin kaukana poissa.

Yhä puhtaanvalkeita kukkia
on madonnan kahden puolen,
joka aamu ne vaihdan tuoreisiin,
pysyn kauniina kunnes kuolen."

tai

Elämä

"Huutaja holvien alla.
Portti tukkeena tunnelin pään.
Avain vartijalla.
Toinen miehellä itsellään.

Ratkaisun vapaus.
Vaikea tapaus."


Ja sitten se, josta tämä kirjaseikkailuni sai alkunsa:

Vanhuus

"Se on turhuutta, nuoruus ja lempi.
Minä tiedän sen, totta mar,
minä kuihtunut luutamummo,
minä muinainen kaunotar.

Minun kuuluisa mansikkasuuni
on kalvas ja ryppyinen nyt,
ja silmäni, kerran kuin tähdet,
ovat sameiksi itketyt.

Ja hampaat on menneet, selkä
on köyrtynyt, harmennut pää,
ja turkit ja silkit on myyty,
vain lumput omistan nää.

Ja ne ihanat miehet, jotka
mua rakastivat niin,
ovat muuttaneet tai kuolleet,
tai menneet naimisiin.

Ei kukaan enää löydä
minun köyhän majani luo,
ei kukaan enää öisin
minun kanssani laula ja juo.

Niin kuihtuu, haihtuu ja kuolee
uni elämän onnesta pois,
ja summaksi jää kokemusten:
paras kun ei syntynyt ois.

Vaan hiiteen muistot ja murheet!
Tämän luudan kun valmiiksi saan,
haen puita ja keitän puuron,
ja sitten nukkumaan."

Että tämmönen tapaus. Oman elämänsä sankari.

lauantaina, tammikuuta 27, 2007

Digi digi dai digi daidai...

Olemme digitoituneet. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Mies ja minä.
Se oli siihen aikaan kun isä "tikipoksin" ja "tikikameran" osti.

Digidigidai digidaidai.... himskutti kun en muista mistä laulusta tuo kertosäe on.

Digikamera on vielä laatikossaan. Digiboxi samoin. Siellä ne varmaan äimistelevät hiljaa mielessään minkälaiseen perheeseen pääsivät. Kenelläkään ei tunnu olevan kiirettä asennustöihin. Totta puhuen kamera kiinnostaa sen verran, että aion paneutua manuaaliin tänä iltana.

Miten niin tästäkin pitää kirjoittaa. No, siten niin, että kun kaksi takkatulen toljottajaa huomaa äkisti hankkineensa digiteknologiaa, niin onhan aikoihin eletty. Valokuvauskone on historiaa. Aurinkoisen sään hymyilevät kaulaan asti napitetut potretit. Sano Muikku!

Tallentavan digiboxin tarpeellisuus on vähintäänkin kyseenalaista tilanteessa, jossa olen harkinnut luopua koko toosasta. Mutta yksi argumentti löytyy: Teema-kanavalla on silloin tällöin 'dokkareita' ja muita asiaohjelmia, joita voisi ehkä joskus katsella. Vaikkapa tallentaen jälkikäteen. Sitku on aikaa. Pah ja hah. Ei sitä ole ja jos onkin niin kuka hullu sitä käyttäisi toosan katseluun. Minä ainakin tiedän paljon luovempia, nautinnollisempia ja sielua ravitsevampia ratkaisuja ajankäytön agendaan.

Kunhan opin digikameran hienoudet, saatan piuhottaa otoksia päiväkirjani sivuillekin. Mene tiedä. Ja kun minusta on kyse: menen. Ja tiedän myöhemmin.

perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Aamusta iltaan

Lumipyryinen perjantai, 26.1.2007.
Työteliäs, innostava, fiiliksiltään monenkirjava.

Nyt kun yksi on vähemmän tiimissäni tuntuu että juoksen kuin hiiri 'maailmanpyörässä'. Tiedäthän, sellaisessa metallisessa häkkyrässä, hiirilelussa, ajanvietteessä. Muistan tuon jo kymmenien vuosien takaa. Äidin siskon lapsilla - siis serkuillani - oli hiiriä, jotka juoksivat ajankulukseen. Silloin ne olivat etäisiä, etovia, vieraita. Yhä ovat. Mutta ymmärrys on lisääntynyt. Niiden haju tunkeutuu elävänä muistona sieraimiin. Kalvakkaa, tunkkaista sisäilmaa Oulussa.

Mitä kovempaa juoksee, sitä vinhemmin pyörä pyörii. Päätä ei kuitenkaan huimaa. Ei ole stressiä, ei vastenmielisyyttä kiireimurin letkulle, joka imaisee minut helposti sisuksiinsa heti kun vain on mahdollista.

Aamun kajossa kahlaan bussipysäkiltä työpaikalle lumipyryisen yön jäljiltä pehmeässä pumpulissa. Selittämätön surullisuus sydänalassa. Jokin kaihertaa. Mäkeä noustessa mietin omiani. Arvomaailmaa, henkilökemiaa, esimiestyön merkitystä. Luottamusta, avoimuutta, inhimillisyyttä. Tulosorientoitumisesta tinkimättä. Asioita voi tehdä niin monella tavalla.

Oman tiimini aamupalaveri klo 9.00 saa yllättävän käänteen. Esimieheni hakee samassa rakennuksessa olevan työterveyshoitajan. Hän tulee ja ottaa tilanteen hallintaan. Käsi olkapäällä, toinen ranteella mittaamassa pulssia. Rauhoittelee, ammattimaisesti ja lämpimästi hoitaa tilannetta. Jään tilanteeseen pyynnöstä. Tunnen kiitollisuutta luottamuksesta. Vedet kihelmöivät silmiini. Ole vahva, älä ole avuton. Elämä on monenlaista. Useimmiten inhimillistä.

Tilanne selviää, laukeaa. Palaveri menee omia aikojaan eikä sillä ole väliä. Väliä on sillä, että olemme toisillemme olemassa. Olemme. Olleet jo pitkään. Luottamus on kallisarvoinen asia.

Puhelin soi, ovenraossa on kyselijöitä, sähköpostista tulvii toimeksiantoja. På svenska eller in english. Open positions, kriittisiä kommentteja, could you organize this phonemeeting no later than today..kysymyksiä, konsultointia, vastauksiakin. Yes yes. Soitan Ihmiselle, nimeltään Tarja. Just niin, sama josta kirjoitin joskus maaliskuussa. Persoona. Osaaja. Ihminen.

Aamusta iltaan elin tämän päivän.

Mies odotti kanapaistosten kanssa kun kotiuduin. Kävimme hakemassa Akateemisesta alekirjan, mies osti lastenlapsilleen synttärikirjat, palasimme kotiin.

Minä tein parvekkeen kukkalaatikon reunaan miniatyyrilumiukon ja lumiakan. Oi, kun olis se digikamera. Pah. Pian on, lupaan.

Jokin salpa aukeni tänään, vaikka päätöksiä ei vielä olekaan.
Ihminen on Ihminen vaikka voissa paistais.