Äiti, Isä

Pääsiäislomalla silmiini osui juttu, jossa tanssitaiteilija Jorma Uotiselta kysyttiin kenet hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle. Uotinen haluaisi mukaansa isän, joka kuoli jo 28-vuotiaana Jorman ollessa pieni poika.

En ole koskaan ajatellut joutuvani/pääseväni autiolle saarelle, mutta jutun havahduttamana ajattelin, että olisipa hienoa päästä äidin kanssa kauas, jonnekin, ulottumattomiin. Äitini on tavannut minut, mutta minä en ole tavannut äitiä - siis tajunnan ja muistini mukaan.

Synnyin keväällä, äitini 36. syntymäpäivänä.
Joulukuussa, Tapaninpäivänä - 7 kuukautta syntymästäni - seitsenlapsinen perhe oli yhtäkkiä menettänyt äidin ja perheen esikoisen, isoveljen, liikenneonnettomuudessa.

Minulla ei ole omakohtaista muistikuvaa äidistäni, mutta tiedän ja omalla tavallani tunnen kuka hän on.
En ole osannut kaivata, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt että äidittömyys on osa persoonaani. Itseselviytymisen tarve, varhainen itsenäistyminen, 10-vuotiaan kuopuksen määrätietoiset merkinnät päiväkirjassa ovat ohjanneet elämääni: "lähden omaan elämään heti kun olen täysi-ikäinen". Kirjoitin, ja tein niin.

Autio saari. Kaksi palmua ja hiekkaa. Turkoosinsinistä merta silmänkantamattomiin. Saarella vain Äiti ja minä. Loputon aika. Vihdoinkin aikaa tutustua toisiimme.

Minä kertoisin elämäni tarinan. Harmaahapsinen äitini kuuntelisi. Käsi olkapäälläni. Ymmärtäisi. Rakastaisi. Lastentarhanopettaja, ison perheen äiti. Olisi olemassa vain minulle. Ilman ammattia, ilman papinrouvan roolia. Äiti lapselleen. Hiljainen, sanaton hetki yhdistäisi meidät. Kuulisin kaikki totuudet, tuntisin rakastavan lämmön, kosketuksen. Keskustelumme päätteeksi tietäisin mitä hän ajatteli isästäni, sisaruksista, omasta lapsuudestaan. Ajasta ennen ja jälkeen avioliiton. Mitä hän mietti mustassa Mossessa, kun isä ajoi autoa Ouluun, synnytyssairaalaan, "Nukketehtaalle", jossa meidän perheen kaikki mollamaijat ja räsynuket ovat avanneet silmänsä elämälle. Samassa mustassa autossa - Mosse se oli - musta ja pitkänokkainen, ristiäisistä tullessa, nelostien risteyksessä, isä ratissa, äiti vierellä, esikoinen, 11-vuotias isoveljeni takapenkillä - päättyi kaksi elämää. Kultaakin arvokkaampaa.

Mitä Äitini puhuisi? Minkälainen ääni hänellä olisi? Miltä tuoksuisi? Miten hän minua pitelisi?
Ajattelisiko hän että jos olisin ollut poika olisin nimeltäni Jouni. Jouni Lappalainen.

Isäni oli Ylläs-tunturin kupeesta kotoisin. Konstaapelin poika. Alma ja Artturi kasvattivat kolme poikaa. Yhdestä tuli ylioppilas, sen aikainen harvinaisuus, teologian ylioppilas. Sieltäkö asti oli peräisin tittelikipeys, joka isääni vaivasi kuin kihti.
Kylän ensimmäinen valkolakki. Opiskeluvuosien palovartija Ylläs-tunturin laella. Luonnon ystävä, tarinoiden kertoja. Kirjallisuuden rakastaja. Huumorintajuinen seuramies. Vahvasti vakaumuksellinen, mutta laajasydäminen - sittenkin.

Isä kertoi kihokki-kukasta. Lihansyöjäkasvista. Uuvanoista, vaivaiskoivuista. Huumorivireessä puhui "meän-kieltä", torniojokilaakson murretta. Oli kuin kala vedessä joka paikassa, pidetty seuramies, mutta pohjimmiltaan epävarma, äkeä, tiukka kasvattaja. Minkälaista olisi ollut jos äiti olisi saanut elää? Ilmeisesti tasapainoisempaa.

Äiti. Maailman kaunein sana. Merkityksellisin. Rakkain.

Minäkin olen äiti. Osaanko olla? Haluaisivatko kaksi tytärtäni minut joskus mukaansa Autiolle Saarelle?

Mene ja tiedä.
Menen.