Terveiset kesästä

Palattu on palmun alta.
Pääskyset jäivät vielä lämmittelemään...

Elämä on kuolemista

Kirjoitin toissapäivänä:

Tänään on keskiviikko, kahdeksastoista neljättä kaksituhattaseitsemän. On lähes puoliyö ja päivämäärä vaihtuu pian. Väliäkö sillä. Ja on sillä väliä. Se on päivämäärä. Tämä on aikaa. Olla olemassa.

Olen elänyt viime päivät monella tavalla surussa. Selittämättömien asioiden äärellä. Riittämättömänä ja voimattomana. Kulkenut rinnalla, ehkä askelen jäljessä, osaamatta sanoa mitään. Soperrella voimia ja jaksamista. Olen miettinyt ihmiselämän kuormia, joita jokaiselle annetaan voimien mukaan. Onko se niin? Miksi se pitäisi hyväksyä? Silloinkin kun kohtuuttomuuden rajat ovat käsinkosketeltavia.

Olen elänyt surua, luopumisen tuskaa, äidin ajatuksia seulonut. Ainoa tytär, vähän päälle kolmikymppinen, elämänsä hehkussa. Kaikki voisi olla toisin. Mutta kun ei ole. Eikä vastauksia missään. Elämä hiipuu. Kylmiintyy. Valmistaa kuolemalle, muistoille, tunteille. Järki sanoo, että näin olisi parempi. Miten niin? Ei tätä voi hyväksyä. Ja on pakko.

Sain tekstiviestin Terhokodista, tytön äidiltä. Parin tunnin kuluttua tuli puhelu. Oikea käsi ja jalka kylmettymässä. "Ihana että olet olemassa", tämä urhea äiti sanoo minulle. Rukouksia, läheisyyttä, elämänkirjoa, muistoja, vahvaa tunnetta, syvää Äidin rakkautta ainoan lapsen viimeisillä hetkillä.

Ei ole vastauksia. Pelkkiä kysymyksiä.
*****

Tänään on perjantai, kahdeskymmenes huhtikuuta.
Klo 13.03 tämä Elämä nukkui pois. Ainoa lapsi, äidin ja isän rakas tyttö. Istuimme vierekkäin halauksessa. Itkimme. Emme muuta osanneet. Sanoja on vain kaksi: lopullisuus ja tyhjyys. Pieni, sinnikäs äiti liian suuri murhe hartioilla, sydämessä.

Kun puoliso kuolee, jäljelle jäävästä tulee leski.
Kun vanhemmat kuolevat, lapsista tulee orpoja.
Kun lapsi kuolee,
sille ei ole sanaa.

Veimme Äidin Terhokodin pihaan. Halasimme. Rutistimme.
Hän kertoi, että eilen illalla pitkään hyvästellessään lapsi oli tuhissut kuin vauva. Suloinen Äitin rakas. Oma.

Hän oli "salakuljettanut kaiken varalta" hoitokotiin mummon silitetyn pitsilakanan. Siihen hän peittelee tyttärensä tänä iltana. Pitkäperjantaina.

***

Mies on ollut koko päivän Jorvissa. Aamulla 7.20 lähtisi lento Kreikkaan lomalle.

Vielä en tiedä kasvaako meille niin vahvat siivet että lentäisimme.

Elämä on.

Aaaarrrrggghhh!
Mikä tätä toosaa vaivaa
kun se hävittää ikiomat otokset?

Joutsenetkin edellisissä postauksissa
ovat lentäneet
taivaan tuuliin.

Loistava, iloinen Parnasso!

Uusin Parnasso on riemukasta luettavaa.
Parnasso pulppuaa elämää, solisee kuin kevätpuro.
Huomaan lukevani ahmimalla.
En muista että mikään julkaisu olisi saanut minut
näin hyvälle tuulelle.
Lastenkirjallisuus on teemanumeronsa ansainnut!
Suurkiitos tekijöille!

Päätoimittaja kirjoittaa:
"Me tekijät, aikuiskulttuurin paaduttamat,
olemme saaneet kokea paluun
samentumattoman väripaletin ääreen.
Nauru on herkässä näiden tekstien parissa,
toisinaan myös kyyneleet."

Nuppu

Kylmänkukka uneksii.
Tarkkaan katsoen suu supussa ja silmät kiinni.
Villanuttu on tarpeen aikaiselle kukkijalle.

Reviirillä

Reviirin tarve on jokaisella omanlaisensa. Laulujoutsenet varmistelevat pesimärauhan ja perheonnen laajalla reviirillä. Mökkirannasta katsoen isolle järvenselälle mahtuisi kolmekin joutsenpariskuntaa, mutta ei. Olemme seuranneet joutsenten reviiritaistelua aitiopaikalta, mökin terassilta. Vuosi sitten taistelu oli pelottavan näköistä ja päättyi heikomman antautumiseen pitkän kamppailun jälkeen. Urosjoutsenet läiskivät toisiaan vahvoilla siivillään ja olivat sananmukaisesti kiinni toistensa nokissa. Naarasjoutsenet makasivat hievahtamatta järvenjäällä ja katselivat tyynen rauhallisina kumppaniensa keskinäistä kamppailua.

Helppoa ei ole lokeillakaan. Joka vuosi lokkipariskunta tekee pesänsä isolle kivelle, ja joutuvat lajitoveriensa hyökkäilyjen kohteeksi tuon tuosta.


Kuvassa lokkikiven elämää; valppaana linnut seuraavat ympäristöään ja kirkuvat uhittelijat matkoihinsa. Lokin parittelun kuulee niiden äänestä. Rytmikäs hekottelu kantautuu rantakiviltä viestinä elämänonnesta. Usein olemme varhaisilla veneretkillämme osuneet näkemäänkin nuo nautinnon hetket. Pian saamme nähdä untuvikot tepastelemassa pesäkivellä hakemassa rajojaan suuren kiven reunamilta. Kuin ihmeen kaupalla ne selviävät avotaivaan alla ilman mitään muuta kuin emopariskunnan suojaa.

Ruskosuohaukka ja minkki liikkuvat ahnaasti linnunpesillä ja ovat pesintäaikana suuri vaara lintukotolaisille.

Mistä tulikin mieleen:

"Homo homini lupus - Ihminen ihmiselle susi."

Kuka sen sanoi?

Kasvun ihmeitä

Sinivuokko

Kangasvuokko

Kangasvuokon ja kylmänkukan risteymä
Hämeen maakuntakukka

Sisarusparvi

Auringon ystävä

Leskenlehti levällään.
Nomen est omen - nimi on enne.

Ei siltä näytä.


Valokuvatorstain haaste.

Laulujoutsenet

Mökkirannan uskolliset ystävämme
15.4.2007

Hämeessä

15.4.2007

Vain pieni kansanlaulu
ja sanoja ei ole ollenkaan...

Elämyksiä

Maaliskuisella työmatkallani Kööpenhaminassa sain mahdollisuuden vierailla orkesteri- ja kuoronjohtaja Mogens Dahlin konserttisalissa, jossa vietimme pohjoismaisten kollegoiden kanssa mielenkiintoisen illan.

Kuuntelimme futurologi Carsten Beck'in (the Director of Research at the Copenhagen Institute for Futures Studies) mukaansa tempaavan luennon, jonka jälkeen Mogens Dahl opetti meitä valloittavasti improvisoiden laulamaan kuorossa. Hänen viestinsä oli: "When a Conductor makes several voices to one". Ryhmä kerrallaan sai melodian tai äänellä tuotettavan rytmin laulaakseen ja pian äänet yhdistyivät toimivaksi kokonaisuudeksi.

Siirsimme Dahlin konkretisoimia ajatuksia työyhteisöjen johtamiseen, joka parhaimmillaan on ammattitaitoista ja sydämellä kuulevaa yksilöiden johtamista niin, että jokaisella on selkeä näkemys kokonaisuuden lopputulemasta: 'puhtaasti soivasta orkesterisovituksesta'. Olisi saatava omalla esimerkillään ihmiset ensin innostumaan ja sitoutumaan yhteiseen tavoitteeseen. Olisi tunnistettava jokainen stemma ja soittajien yksilölliset taidot. Olisi osattava heiluttaa kapellimestarin puikkoa niin, että yksilön motivaatio sulautuisi yhteiseksi vahvaksi tahdoksi.

Miljöö, johon Dahl on perustanut nimeään kantavan musiikki-instituutin, on sykähdyttävä. Vanhasta hevostallista restauroitu avara konserttisali on askeettisuudessaan pysähdyttävä taideteos. Valkeaksi maalatussa tilassa oli ainoastaan musta flyygeli, jonka koskettimilta Dahl taituroi hiljaisen huoneen täyteen musiikkia. Mestarin itsensä välitön ja kujeileva läsnäolo sai aikaan viihtyisän yhdessäolon tunnelman.

Ilta päättyi esteettisesti silmiä hivelevään ja suussa sulavaan aasialaiseen illalliseen, jonka nautimme konserttisalin viereisessä ruokailutilassa. Korkeat, vanhat kyntteliköt valaisivat pyöreitä valkoliinaisia pöytiä ja pian iloinen puheensorina täytti hiljaisen tilan. Mielilauseeni "vähemmän on enemmän" toteutui buffet-pöydän kattauksissa ja ruokien asettelussa. Illallisen kruunasi kauniiden eksoottisten hedelmien lisäksi Mogens Dahlin vieraat huomioiva taustamusiikki. Suomalaisina saimme kuulla mm. Sibeliuksen Finlandian.

Kesken jälkiruokakahvien mies ponkaisi flyygelinsä takaa ja halusi varmistaa, ettemme olleet unohtaneet hänen aiemmin illalla opettamaansa "one voice"-kuorosovitustaan, ja nostatti meidät laulamaan. Muutaman harjoituskierroksen jälkeen "kuoromme" löysi kuin löysikin yhteisesti opitut sävelet ja illan isännän innostamina lauloimme lisäksi pari muutakin sovitusta.

Ennen puoltayötä oli lähdön aika, sillä seuraavana päivänä oli vielä toinen tiivistahtinen työpäivä Heerensgaadissa odottamassa. Hyvästelimme Mogens Dahlin ja kiittelimme inspiroivasta ja elämyksiä täynnä olleesta illasta. Kun odotimme takseja kadunvarressa, avautui "hevostallin" vinttihuoneen ikkunaluukku: sieltä Dahlin soittama trumpetti loihti meille kaihoisan hyvästelyserenadin, jonka sävelet lennähtivät yötuulen kuljettamina pitkälle pimeään kevätiltaan....