Kävimme Taidehallissa.
Tapani Raittilan työt vuosilta 1947 -2004 ovat nähtävillä varmasti viimeistä kertaa näin laajana kokonaisuutena. Vuosi sitten näimme saman näyttelyn Sara Hildenin museossa Tampereella, jossa oli esillä muutama taulu enemmän. Sunnuntaillisen käyntimme lisämauste oli
Hannu Raittilan oleelliseen keskittynyt mielenkiintoinen luonnehdinta isänsä tauluista, niiden synnystä ja maalaustaiteellisista tavoitteista.
Seisoimme näyttelysalissa, jonne oli ahtautunut valtava määrä ihmisiä kuuntelemaan taiteilijan poikaa. Väkijoukossa seisoi myös kaksi siskoani ja veli, liuta muitakin lähisukulaisia, joita oli ilo tavata vuosien, jopa vuosikymmenten jälkeen. Raittila yhdistää meitä, ei pelkästään hänen maalaustensa vuoksi vaan myös siksi, että 1919 syntynyt äitini oli samaa sisarusparvea.
Henkilökohtaisesti tunnen itseni jotenkin irralliseksi tästä sukulaisuudesta. Johtuneeko se siitä, että menetin äitini niin varhain, puolivuotiaana, ja lapsuudenkokemukseni syntyivät enemmänkin isän vanhemmuuden kautta. Isosiskojen ja äidin sisarusten kertomana minulle on syntynyt vain muistikuvien linkki siihen joensuulaiseen, Viljo-vaarin piirtämään kotitaloon, josta tämä Raittiloiden sortin sakki on lennähtänyt maailmalle, kuka minnekin.
Kotipiha kulkee mukana, kirjoitti Anna-Maija Raittila 1990 julkaistussa kirjassaan. Niin se kulkee. Halusimmepa tai emme. Minun kotipihani oli erilainen, mutta ihan varma olen siitä, että äidistäni syntyneenä palanen Joensuun mummolan pihakoivujen kaarnoista on tarttunut vaatteisiini lähtemättömästi.
***************************
H. Raittilan 'Miesvahvuus' (1999), oli alassuin kumollaan sängyn päällä, kun menimme tyttöjeni isän kotiin päivä hänen kuolemansa jälkeen, 4.12.2007. Sitä hetkeä en unohda koskaan.
