Fiiliksiä

Tänään suuntaan Hämeeseen, jonne Mies lähti jo varhain aamulla. "Kyllä se ilta tulee tällekin päivälle", sanoi Mies aamukahvia juodessani. Tänä aamuna hänelle oli sallittu vain pari desiä vettä. Tunsin melkein huonoa omaatuntoa kahvintuoksuisessa keittiössä, kun tiedän miten tärkeä osa miehen aamuelämää on pari kupillista kahvia. Tänään siihen ei ollut lupaa. On puolivuotiskontrollin aika kirurgisella päiväosastolla.

Seisoin ovenraossa, kuten usein kun Mies lähtee töihin ennen minua. "Rakastan Sinua", sanoin aamuhämärässä hissin ovella seisovalle Miehelleni. "Niin minäkin sinua, ja paljon," hän vastasi sujahtaessaan kuilun uumeniin. Tiedämme mitä tapahtuu tänään. Tiedämme, että yhdessä kuljemme aamusta iltaan.

Lähden alkuiltapäivän junalla Hämeenlinnaan. Saattaja täytyy olla mukana, sanoivat sairaalan ohjeet. Selkäydinpuudutuksen jälkeen pissa on saatava tulemaan operaation jälkeen ennen kuin voi lähteä. Tulee se.

Minäkin. Kahviossa tapaamme. Ajelemme mökille 30 kilometrin matkan. Käymme kaupassa. Mietimme sitten mitä tarvitsemme. Linnuille pakkasin aamulla leivänkannikat, Mies huolehti talitiaisten ja käpytikan herkun: läskin jääkaapista.

Mitä ei ole sitä emme tarvitse. Onhan meillä toisemme. The most important thing. Lämmintä alle ja ylle. Untuvatakki ja kalastajavillapaita. Takkaan tuli. Ja öljylyhtyihin. Tuvassa on lämpöä aina +18. Kovilla pakkasilla pari astetta vähemmän, mutta pian lämpö kipuaa + 23 C:een vaikka hirsiseinän takana olisi - 29 C tai enemmänkin.

Miehen rakentama mökki on tekijänsä oloinen: lämmin, huolehtiva, rakastava ja kotoinen.