Puuhkaksi en rupea
vaikka oonkin upea,
sanoi Kettu Köpiksessä
pieni pelko sydämessä.
Varrella tään pienen kadun
muistaa Kettu vanhan sadun:
Juusto oli naakan suussa
korkealla kuusipuussa.
Viekas Kettu lipoi kieltä
miten saisi juuston sieltä?
Kehui naakkaa minkä ehti:
'Kuomaseni, kaunis, rehti,
lauluääntäs' tahdon kuulla
kauniimpaa ei kellään muulla!'
Nokka aukes, raakkui naakka
juusto tippui maahan saakka.
Maiskis, maiskis, slurp ja nam!
Kuusen takaa kuului PAM!
Kuka kumma tämän keksi
kerta jääköön viimeiseksi.
Gamle danske metsämies
ampui ketun kukaties.
Kuva maaliskuiselta Köpiksen matkalta.
12 kommenttia:
Hieno runo, oletko itse sen luonut?
Hauska runo, vaikka sääliksi käy kettuparkaa!
Kiitos Obeesia, kyllä minä sen aamuhämärissä kirjoitin :) Oli kettupaha niin liikuttavan näköisenä siellä näyteikkunassa...
Allyalias, kettuparkaa kävi sääliksi, vaikka saduissa sen rooli on aina ollut viekas ja röyhkeä. Ehkä sadun mukaan opetus on että paha saa palkkansa.
Sadun muistan hämärästi, oliko suomalainen eläinfaabeli? Mutta napakassa runomuodossa tästä tuli tosi rytmikäs ja tehokas: hyvä!
Ketut ovat jotekin hellyttäviä tapauksia, arkoja kuin mitkä. Miksiköhän ihminen on viekkauden (omansa?) siirtänyt ketun ominaisuudeksi?
Kutuharju, hyvä kysymys: miksi ketusta on tehty viekas. Ihminen on omituinen otus.
Sivuaskel, haastoin sinut sanameemiin, vai oletkohan jo osallistunut..? :)
Hieno runo.
Minä olen aina pitänyt satujen ketuista. Viisas eläin se on. Ehkä metsämiehelle joskus liikaakin ja siksi viekkaaksi leimattu. Ja kaunis eläin. Siksi menetti turkkinsa naisten kaulaan.
Minun tuntemassani versiossa oli korppi juusto suussa.
Kiitos, Kutuharju, ehkä osallistun meemiin. Paju taisi jo aiemmin haastaa myös.
Maijamuru, totta - korppihan se oli eikä naakka :) mutta sallittakoon tämä "luova vapaus". Kaunis eläin se on ja miten turhamaisia me naiset olemme vaikka en kettupuuhkaa omistakaan.
Ihana juttu kuvan kanssa!
Ja tottakin vielä, meillä töissä tiedetään, että imartelulla minutkin saa tekemään vaikka mitä. Että samanlainen raakkuja...
Kiitos Katriina, niinhän me usein ollaan - raakkujat - höynäytettävissä :)No, ei kai nyt sentään.
Runo kulkee kuin hengitys: soljuu ja etenee ja pamahtaa tajuntaan. Luin ja "sulin".
Oletko kirjoittanut vastaavanlaisia enemmänkin?
Kiitos Paju, olen kirjoittanut huvikseni aika paljonkin näitä riimirunoja, työpaikalla synttärikronikat ja läksiäislorut, omaksi ilokseni kaikenlaista hassutusta. Tämmönen paukuttava 'poetiikka' on rentouttavaa ja mielen kiristyksiä relaksoivaa.
Lähetä kommentti