Aamuaurinko heittelehtii. Välähdyttää valoaan satunnaisen määrän ja hetken, sinne tänne. Heiluvan bussin keskioven pleksilasissa erotan äkisti ruskettuneella kaulallani hopeisen medaljongin viestin. Sisäänhengittäessä varjo häviää, uloshengittäessä se palaa puolittaisena peittäen tekstin, joka korussani lukee: "Breathe." Hengitän tiedostaen sisään ja ulos. Puolivarjoinen "Breathe" pysähdyttää.
Elän keskellä tilataidetta. Matkalla töihin tuijotan mykistyneenä valoteosta kaulallani. Mustien aurinkolasien takaa katson itseäni suoraan silmiin. Tuossako istuu "isin pikku Sirri", se viisivuotias, jolla oli pappilan kirkkoherranviraston puoleisella kuistilla kesällä 1960 otetussa kuvassa ohimoilta lähtevät tiukat sivuletit ja muikea virnistys. Hihaton lyhyt kesämekko rimppakinttujen peittona. Paljaat varpaat aseteltuna niin, että toinen jalkaterä oli toisen päällä. Isän ottamassa kuvassa jännitti aina. Hymy oli herkässä, mutta väkinäinen.
Sinäkö se olet, kysyn pleksilasilta elämääni. Toukokuussa klo 19.20 syntynyt, 2.800 gr painanut ja perheen kuopukseksi jäänyt. Äiti kuoli liian varhain, seuraavana jouluna, Tapaninpäivänä, 36-vuotiaana. Minä olin 7 kk. Sisaruksia on kuusi, sillä vanhin veljeni menehtyi samassa auto-onnettomuudessa äitini kanssa. Moneen kertaan seulotut muistot lennähtävät kuin pääskyset aamubussiin.
Elämää on eletty, omia polkuja kuljettu. Kaksi ihanaa tyttöä pesästä saateltu... "Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa". Mankkaantien mutkissa elämäni filminauha pyörähtää pikakelauksella.
Medaljongin toisella puolella lukee "Exhale".Hengitän ulos.
Sitä ei aurinko tavoita.
11 kommenttia:
Aikamoinen tarina. Kiitos kun jaoit sen.
Koru on varsin vaikuttava, kuten muutkin Attlingin korut.
Kiitos Katriina, siellä omenapuun alla! Syämen kyllyyestä suu puhuu.
Kaunis ja koskettava kaari tässä tarinassa.
Itsestäänselvyydet (ne asiat jotka on totuttu läpinäkyviksi) ovatkin kaikkein tärkeintä elämässä: hengitys, terveys, läheiset, rakkaus, äiti (äitiys)...
Kiitos jakamisesta!
Pieneen matkaan mahtui syvästi ja pitkästi koettua.
Kun sen mikä on kaiken pohjalla, antaa tulla ulos, tietää, mistä on kyse. Silmät kostuvat, kun sydän puhuu. Elämäksi se on.
Hengitit, hengitän. Sisään ja ulos. Ja taas. Elämää. Kosketti, itketti. Kiitos siitä, tunnekosketus on aina hyvästä.
Sisää- ja uloshengitys: elämä. Sen varassa sitten eletään elämä. Ainutkertainen tässä ja nyt.
Koskettava teksti. Kiitos!
Kiitos kaikille kommentoijille ajatuksista!
Puhutteleva ja liikuttava teksti. Yksi hieno ja samalla syvän kipeä selvitymistarina. Heijastumia menneisyydestä, niitä tupsahtelee mieleen itselläkin milloin missäkin, jokin muistuma, jostain menneestä, lopullisesti kadonneesta.
Ihmiset jotka ovat kokeneet burn outin, ovat kertoneet, että silloin jokainen hengenvetokin on täyttä työtä. Tuo elintoiminto, joka tavallisesti tapahtuu niin automaattisesti, ettei edes huomaa hengittävänsä. Tarvitaan kriisi, että huomaa tuonkin itsestään selvyyden.
Kiitos käynnistäsi ja ajatuksistasi, Mehtäsielu!
Lähetä kommentti