" Lumimyrsky yllätti kevään. Se raivoaa ulkona
kun yksinäisyys hyökkää
ja lama alkaa levitä kuin tiheä varjo
jota ei läpäise mikään muisto tai suunnitelma.
Yhteydet katkeavat, kinos kertyy ikkunaan, tuuli ulvoo.
Se vie mennessään lahot oksat, kaikki heikko
murtuu nyt.
Minä en taistele. Olen vetäytynyt potemaan
seurana sitkeys
ja kirja muutoksen teoriasta."
Orientoidun huomiseen enkä tiedä missä minä olisin että olisin läsnä. Siirtymä pumpulilumen peittämästä mökkirannasta täpötäyden intercityn hälinässä pääkaupungin rautatieasemalle herättää muiston Jevgeni Jevtushenkon tekstiin, jonnekin niin kauas etten tavoita kirjan nimeä, jossa hän kuvaa erästä junamatkaa.... Se ei ole minulle nyt merkityksellistä, vaan tämä irtautuminen ja liittyminen samanaikaisesti. Jostakin johonkin.
****************
" Lumi sulaa. Kevät kuvioi pellot ja jäät
joka päivä nopeasti uudelleen.
Muutos on alkanut:
Minä istuin kaupungissa, kaukana
viisaudesta, vapaasta ilmasta erossa
yritin selittää yksinkertaista asiaa.
Se tapahtuu koko ajan
muualla. "
Katselen lumen valaisemaa kaupunkipihaa lintuperspektiivistä. Jalanjälkiä sikinsokin. Menneiden ja tulleiden ihmisten askelia, soikeita ja pyöreäkärkisiä kengänpainaumia. Mökkipihassa jäljet lumessa olivat monimuotoisempia. Oravan, harakan, hiiren, variksen, käpytikan, keltasirkkujen, tali-, hömö- ja sinitiaisten piiperryksiä, jäniksen loikkia ja yöllä pihassa hiippailleen supikoiran paksukarvaisten tassujen jälkiä.
Heräsin viime yönä tunnin välein. Aamuyöllä huomasin pimeässä yöllisen kulkijan ja lumen valaisemassa hämärässä tiirailin sitä tuvan ikkunasta kiikareilla. Supikoira se oli. Luontokirjassa rosvoksi kuvailtu, ei toivottu aasialaista alkuperää oleva tunkioidenkin tonkija. Hyvin näytti kelpaavan savukalkkunan luut ja liiat perunat, jotka mies heitti pihalle illallisen jälkeen.
****************
"Aukijäänyt sanomalehti keittiön pöydällä
yöllä kun kylmenee,
kun esineet jättävät arkimerkityksen,
lakkaavat palvelemasta
ja järjestyvät valveiseen asetelmaan:
vanhat pullot, pölyiset kirjapinot,
hylätyt toiveet, virkoavat eloon.
Tärkeä keskittyy, soljuu
salaperäinen oikea elämä
vapaasti kuin kissaeläimen voimakas hyppy."
Kaikki tämä olevainen toisen pääsiäispäivän illassa, kun en tiedä miten asettuisin tähän itselliseen iltaan, hakisin päälleni tyynystä sopivan painauman.
****************
"Eloisa päivä: puut ravistelevat itseään tuulessa,
keinuttavat silmujaan
ja valkoiset pilvet liukuvat
läheltä ohi. Metsän jalkoihin
sulaa lumen sydän.
Minuun ei kevään kosketus vain yllä.
Yksinäisyys putoaa ja paksut vaatteet
vasta kun tulet."
Ikävä Sinua. Kirjoitan tähän. Mitä se kenellekään kuuluu. Tämä vain sattuu olemaan minun pöytälaatikkoni. Blogiformaatti. Sekin epäilyttää kovin kuin koivunoksalla keikkuvaa harakkaa, jonka tekisi mieli lintulaudan alla olevia murkinoita, mutta lentääkin pois järven suuntaan.
****************
"Lämpö on kaikki kaikessa, onni
yksinkertainen:
kirkasvetinen kaivo, kuivat puut, kirjat
ja leipominen lauantaina:
kuin elämän koko viisaus
leviävät liinan alla leivät."
Ei elämä niin yksinkertaista ole. Ei pidäkään. Veden kantaminen kaivolta vaatii enemmän kuin askeleet ja ämpärin.
Pölyiset kirjat hyllyssä kuin esikoisen asettelemat puut saunansa hyllyllä. Sanomatta sanaakaan viestittävät olemassaolonsa merkitystä.
"Tuuli puhalsi pohjoisesta monta päivää
ja oli sitten pitkään poissa.
Aina se on erilainen
kuin nämä harmaat päivätkin
toistensa kaltaiset.
Tietoisuus näyttää sävyt.
Arkipäivän harmaus on oire
ja oma syy."
kun yksinäisyys hyökkää
ja lama alkaa levitä kuin tiheä varjo
jota ei läpäise mikään muisto tai suunnitelma.
Yhteydet katkeavat, kinos kertyy ikkunaan, tuuli ulvoo.
Se vie mennessään lahot oksat, kaikki heikko
murtuu nyt.
Minä en taistele. Olen vetäytynyt potemaan
seurana sitkeys
ja kirja muutoksen teoriasta."
Orientoidun huomiseen enkä tiedä missä minä olisin että olisin läsnä. Siirtymä pumpulilumen peittämästä mökkirannasta täpötäyden intercityn hälinässä pääkaupungin rautatieasemalle herättää muiston Jevgeni Jevtushenkon tekstiin, jonnekin niin kauas etten tavoita kirjan nimeä, jossa hän kuvaa erästä junamatkaa.... Se ei ole minulle nyt merkityksellistä, vaan tämä irtautuminen ja liittyminen samanaikaisesti. Jostakin johonkin.
****************
" Lumi sulaa. Kevät kuvioi pellot ja jäät
joka päivä nopeasti uudelleen.
Muutos on alkanut:
Minä istuin kaupungissa, kaukana
viisaudesta, vapaasta ilmasta erossa
yritin selittää yksinkertaista asiaa.
Se tapahtuu koko ajan
muualla. "
Katselen lumen valaisemaa kaupunkipihaa lintuperspektiivistä. Jalanjälkiä sikinsokin. Menneiden ja tulleiden ihmisten askelia, soikeita ja pyöreäkärkisiä kengänpainaumia. Mökkipihassa jäljet lumessa olivat monimuotoisempia. Oravan, harakan, hiiren, variksen, käpytikan, keltasirkkujen, tali-, hömö- ja sinitiaisten piiperryksiä, jäniksen loikkia ja yöllä pihassa hiippailleen supikoiran paksukarvaisten tassujen jälkiä.
Heräsin viime yönä tunnin välein. Aamuyöllä huomasin pimeässä yöllisen kulkijan ja lumen valaisemassa hämärässä tiirailin sitä tuvan ikkunasta kiikareilla. Supikoira se oli. Luontokirjassa rosvoksi kuvailtu, ei toivottu aasialaista alkuperää oleva tunkioidenkin tonkija. Hyvin näytti kelpaavan savukalkkunan luut ja liiat perunat, jotka mies heitti pihalle illallisen jälkeen.
****************
"Aukijäänyt sanomalehti keittiön pöydällä
yöllä kun kylmenee,
kun esineet jättävät arkimerkityksen,
lakkaavat palvelemasta
ja järjestyvät valveiseen asetelmaan:
vanhat pullot, pölyiset kirjapinot,
hylätyt toiveet, virkoavat eloon.
Tärkeä keskittyy, soljuu
salaperäinen oikea elämä
vapaasti kuin kissaeläimen voimakas hyppy."
Kaikki tämä olevainen toisen pääsiäispäivän illassa, kun en tiedä miten asettuisin tähän itselliseen iltaan, hakisin päälleni tyynystä sopivan painauman.
****************
"Eloisa päivä: puut ravistelevat itseään tuulessa,
keinuttavat silmujaan
ja valkoiset pilvet liukuvat
läheltä ohi. Metsän jalkoihin
sulaa lumen sydän.
Minuun ei kevään kosketus vain yllä.
Yksinäisyys putoaa ja paksut vaatteet
vasta kun tulet."
Ikävä Sinua. Kirjoitan tähän. Mitä se kenellekään kuuluu. Tämä vain sattuu olemaan minun pöytälaatikkoni. Blogiformaatti. Sekin epäilyttää kovin kuin koivunoksalla keikkuvaa harakkaa, jonka tekisi mieli lintulaudan alla olevia murkinoita, mutta lentääkin pois järven suuntaan.
****************
"Lämpö on kaikki kaikessa, onni
yksinkertainen:
kirkasvetinen kaivo, kuivat puut, kirjat
ja leipominen lauantaina:
kuin elämän koko viisaus
leviävät liinan alla leivät."
Ei elämä niin yksinkertaista ole. Ei pidäkään. Veden kantaminen kaivolta vaatii enemmän kuin askeleet ja ämpärin.
Pölyiset kirjat hyllyssä kuin esikoisen asettelemat puut saunansa hyllyllä. Sanomatta sanaakaan viestittävät olemassaolonsa merkitystä.
"Tuuli puhalsi pohjoisesta monta päivää
ja oli sitten pitkään poissa.
Aina se on erilainen
kuin nämä harmaat päivätkin
toistensa kaltaiset.
Tietoisuus näyttää sävyt.
Arkipäivän harmaus on oire
ja oma syy."
Minusta tuntuu, että lapset eivät osaa ilmaista ajatuksiaan.
Tai sitten he ovat sitä mieltä.
Tai sitten he ovat sitä mieltä.
6 kommenttia:
Kauniita runoja, olet keskellä kevättalven yksinäisiä tuntoja. Sanoisin sanasen supikoiran puolesta. Kaikkien luotujen on lupa yrittää elää.
Utuinen, oli suorastaan harvinaista osua näkemään yöllinen kulkija, supikoira, joka luontokirjassa olleesta kuvauksesta huolimatta on arka eläin. Olen samaa mieltä, että elämäntilansa sekin tarvitsee! Ja onneksi oli "pihapöytämme katettuna" niin sai maiskutella yöpalaansa ihan rauhassa :)
Kiitos kuvista, tunnelmista, ajatuksista ja sanoista!
Täällä satoi yöllä taas tukevasti lunta. Ei se minua hämää. Kevätaurinko on jo paistanut niin, että kesän on pakko olla lähellä.
(Saaressa näkyy supikoirien jälkiä, mutta yhtään otusta en ole onnistunut vielä näkemään.)
Kevätlempeää ja -lämmintä viikkoosi!
Kiitos, Haavetar, kuin myös. Saariajatuksesi antavat voimaa! Kyllä kevätaurinko meistä huolen pitää :)
Miten kauniita sanoja ja riipaisevia tunnelmia, tunnistan - kuin oikein koleana päivänä auringon kirkkaus, silmiin sattuva, kyyneleitä puristava.
(Pyyhin silmäkulmaa, luen uudestaan.)
Kiitos Katja. "...kuin oikein koleana päivänä auringon kirkkaus, silmiin sattuva, kyyneleitä puristava". Kävelin vuosia sitten Bulevardia pitkin. Ekbergin kahvilaterassilla äkisti tuo tunne. Etkä tiedä lähteäkö vai jäädä. Ihminen on kummallinen otus.
Lähetä kommentti