Jätin Vivaldini toiseen ikkunaan soimaan, taustamusiikkina kirjoittamiselle; painavalle ovelle, jonka vaivoin saan avatuksi raolleen. Olen vain tässä hetkessä, niinkuin usein nykyään. Jo kauan sitten olen onnekseni ymmärtänyt, että ei meillä muuta olekaan. Tämä hetki sattuu nyt olemaan 15. helmikuuta, sunnuntai-ilta klo puoli yhdeksän. Huusholli hiljeni kahden jälkeen kun mies lähti mökille ja vei mennessään kaksi tytöntylleröä, 7- ja 10-vuotiaat siskokset, toisillensa läheiset. Yhteinen viikonloppu oli lämmin, täyteläinen, hauska ja energinen.Saattelin minulle rakkaat ihmiseni matkalleen ja palasin takaisin, äkisti hiljenneisiin huoneisiin. Olin yksin. En avannut radiota, en televisiota, en läppäriä. Nuuhkin aurinkoisen iltapäivän kevättä enteilevää tuoksua ja väsymättä ihastelin Venuksen hämmästyttävän kirkasta tuiketta hämärtyvässä helmikuun illassa. Venus on viihtynyt jo pitkään iltataivaalla. Se on minulle onnellisuutta, jonka olomuotoa on vaikea määritellä, mutta helppo tuntea.
Mietin omia tyttöjäni, aikuisia naisia, joiden elämät ovat avautuneet täyteen hehkuun kuin ruusunnuput, äkisti ja varkain. Saksin uuden imupinnan keittiönpöydällä kukkiviin, miehen viikko sitten tuomiin, punaisiin ruusuihin.
Ajatus kimmahtaa ruusujen tuojaan. Minulla on iso ikävä rakasta ihmistäni, joka viettää pyöreiden vuosien syntymäpäivää perjantaina 20. helmikuuta. Ajatuksemme oli lähteä matkalle, mutta päätimme siirtää matkamme toukokuulle, jolloin voimme viettää molempien syntymäpäiviä kesäisessä lämmössä.Matkallahan olemme kaiken aikaa, huomasin. Matkustan mökille keskiviikkona. Nautimme pitkästä aikaa takkatulesta, jäätyneen järven hiihtoladusta, läsnäolosta, hyvistä kirjoista, hiljaisuudesta. Katselemme pakkasillassa vähintäänkin Venusta, ehkä Kuutakin. Mikä voisi olla hienompaa kuin tähtitaivas mökkirannassa. En ainakaan minä tiedä vertaistaan. Tähtiä taivaan täydeltä. Au naturel.
Palaan ruusunnuppuihin. Esikoinen ja kuopus ovat eläneet monenlaisen vuoden. Isän äkillinen kuolema, kuopuksen häät, esikoisen gradun valmistuminen ja uusi elämä, Elämät. Yhteen vuoteen mahtuu odottamatta niin paljon, että suosittelen elämään suunnittelematta tätä hetkeä tässä ja nyt. Se on parasta, ymmärrettävissä olevaa, sitä itseään.
Rakkautta ja kiitollisuutta.
6 kommenttia:
Joskus vain vaatii pitkän tien että oppii elämään tässä ja nyt.
Ja katselemaan rauhassa ja kiireettä tähtitaivasta.
Leppoisaa matkaa!
Kiitos MK, olipa tie lyhyt tai pitkä, riittää että ymmärtää mikä tässä elämässä on tärkeää.
Tässä ja nyt, pitääkin elää.
Nauttia niistä pienistä hetkisistä =)
Miekin ihailin jo lapsena Venusta. Näkyi hyvin huoneeni ikkunaan siellä maalla kauna sitten...
Tämän hetken eläminen on tärkeää, mutta minua itseäni surettaa se, etten edes uskalla katsoa tulevaan tällä hetkellä.
Joskus sekin olisi tärkeää, tarpeellista.
Pyöreitten täyttäminen pysäytti minut tunnistamaan päivän ja hetken. En ajattele tulevaa, nyt on hyvä. Kaikki hyvin.
Hallatar, joskus hetkiset voivat olla isojakin, vaikka lyhyitä ovatkin. Tärkeintä lienee ymmärtää että elämän pituus ei ole meidän määrättävissä ja sen vuoksi emme voi tunnistaa ja elää kuin juuri tämän olemassaolevan ajan.
Susupetal, vaikka näkisimmekin vähän pidemmälle emme silti tiedä varmaksi toteutuuko se mitä nyt edessämme näemme. Perspektiiviä saadakseen on ihmisen varmasti hyvä tähyillä myös eteenpäin.
Obeesia, jos en väärin muista niin olet joskus kirjoittanutkin tuosta päivästä ja hetkestä.
Lähetä kommentti