Huoneessa 16, osastolla 5

Eilen illalla huolien pilvi alkoi kasvaa.
"Attashea-salkun" toiminta ei ollut ihan niinkuin piti. Soitimme sairaalaan. Tilanne rauhoittui yön aikana. Mietimme jo illalla lähtöä Töölön päivystykseen. Lopulta ajattelimme katsoa tilannetta yön yli. Ihmettelin ääneen jo töistä tullessani miehen tuijottavaa isosilmäistä katsetta. Onko jotain vialla? Juttelimme asiasta ja päättelimme silmien suurentuneen laihtumisen myötä.

Yö oli minulla katkonainen, miehellä suht' hyvä. Aamuaskareissa hän huomasi pystyhaavan vuotavan ja teki nopean päätöksen lähdöstä Hämeeseen. Saatoin miehen autotalliin klo 6.45. Leikannut lääkäri olisi paikalla aamupäivällä. Hyvä päätös, vaikka hirvitti ajatus autolla ajon rasituksesta. Muuten mies oli suht hyväkuntoinen.

Täys työpäivä minulla. Oman tiimini viikkopalaveri 9.30, palkankorotusesityksiä, työsuhdeasioita, lounaaksi kanasalaattia, palaveri erään henkilön uudelleensijoituksesta klo 13, sähköpostien toimeksiantoja, työnohjaustapaaminen n. 10 henkilön tiimin kanssa klo 14, josta pikapikaa klo 15. alkavaan toiseen palaveriin. Huonouninen yö vaikutti siten, että pariin kertaan hain automaatista mustaa espressoa.

Klo 16 selvitin vielä muutamia sähköposteja, sovin tapaamisia ja kokouksia ensi viikolle, luin muistioita ja tulostin ilmapiirimittauskyselyn ohjeistuksia. ESI 2006 (Employee Satisfaction Index).

Klo 17.00 soitin miehelle sairaalaan. Olipa ihana kuulla ääntä. Kaikki hyvin, joskin hieman nuhaa ja väsymystä. Turvallisempaa kuitenkin olla seurannassa siellä kun apu on lähellä tarvittaessa. Paikka on samalla osastolla, josta pika-kotiutettiin toissapäivänä, mutta nyt kahden hengen huoneessa, 82-vuotias papparainen seuranaan. Sovimme, että en matkusta tänään katsomaan, mutta huomenna yritän ennättää suoraan töistä 15.04 lähtevään InterCityyn.

Perjantai-ilta mahdollistaa matkan jatkamisen sairaalasta mökille, jossa käyn katsomassa postin ja kastelemassa kasvimaan ellei sadetta ole tulossa.

Kyllä me selviämme, yhdessä, sanoi mies.
Niin teemme, koska rakastamme.

Aikakoneessa

Olen pulpahtanut ulos jostakin mikä-mikä-maan uumenista kuin aikamatkan tehneenä.

Olen elänyt kahta todellisuutta puolentoistakuukauden ajan. Olen kieppunut aikakoneessa myötä- ja vastapäivään, keskipakoisvoimalla, välillä vinhasti, toisinaan hidastaen. Osana hallitsematonta liikettä, koneen rytmissä. Eilen rumpu pysähtyi ja pullautti minut ulos kuin sivustaladattavan pesukoneen keskiöstä.

Selvittelen ajatuksia kuin tuulentuivertamia hiuksia.
Yli kuusi viikkoa sitten, 31.3. kun kone imaisi minut sisuksiinsa, mietin edessä olevaa aikaa ikuisuutena. Nyt taaksepäin ajatellessani ymmärrän, että vauhti olikin niin luja, että se vain tuntui kuin olisi ollut pysähdyksissä.

Niinkuin lentokoneessa, jossa et huomaa matkustavasi yli 800 km tunnissa, vaikka edessäsi olevasta ruudusta voit lukea tarkat koordinaatit nopeudesta, korkeudesta jne. Siinä vain istut ja hörpit tyynen rauhallisena kahvia, luet tai seurustelet vierustoverin kanssa. Matka etenee yli merten ja vuorten. Kaupunkien valot jossakin kaukana. Ihmisten sytyttämiä valoja, maanpäällistä elämää, onnea ja surua. Mutta minulla vain nämä turvavyöt kiinni, tässä penkissä, matkalla jonnekin. Monenlaisen elämän ulottumattomissa.

Elämä tässä ja nyt, koska muualla se ei voi olla. Minä elän juuri siinä hetkessä missä kulloinkin satun olemaan. Ei ole muuta hetkeä. Ei eilistä eikä huomista. On vain tämä, läsnäolon kannalta tärkein hetki. Juuri nyt.

Hetki
elämistä
rakastamista
arvostamista
kiitollisuutta
varten.

Jos olet paikalla, mutta et läsnä, missä olet?

Synttärilahja - 16.5.2006

Oletko koskaan saanut 78 kiloa painavaa, 175 senttiä pitkää syntymäpäivälahjaa?

Minä sain tänään!
Mies soitti aamupäivällä ja kertoi olevansa Hämeenlinnan moottoritiellä tulossa - omalla autollaan!
Uskomaton yllätys.

Toipuminen on alkanut vauhdikkaasti. Leikannut lääkäri oli aamulla sanonut, että "nyt tämä mies lähtee kotilomalle ja palaa maanantaina poistattamaan tikit ja "attasheasalkun". S on saatu pois leikkauksella, lisähoitoja ei tarvita. "Kymmenen vuotta tästä eteenpäin säännöllistä seurantaa", oli tohtori sanonut.
Mies oli kysynyt leikkauksessa mukana olleelta lääkäriopiskelija-tytöltä, että miltä siellä mahanpohjassa näytti. Tyttö oli vastannut, että oikein kauniilta! :) Viimepäivien tapahtumien käänteet ovat olleet niin sukkelia, ettei näin vanhana enää tahdo perässä pysyä.

Ihminen on ihmeellinen luojan luomus.

Onnellisina, kiitollisina elämme näitä päiviä suunnittelematta mitään.

Elämän ihmeitä

Toukokuu puolivälissä. Huomenna on Härkien syntymäpäiviä.
Tähtisilmä täyttää 5 vee. Kun yhden ykkösen laittaa perään tulee jollekin jo 51 vuotta mittariin.

Myös parin vuoden takainen esimieheni täyttää huomenna 50. Pohojalaane, mustavalkoone Ihiminen, hyvääs ja pahaas, juureva, osaava nainen. Mihinä ikänää tapaat pohojalaasen - kernaasti eteläpohojalaasen - tiiät mistä on kotoosin. Seudulta jossa "pittää olla ain paremmin ko grannis" ja "mitähä ny ihmisekki sanoo" tai "hillitte ittes", jos tunteet näyttääsivät pintahan nouseevan...

Onnea sinulle, pohojolaane päivänsankari! Oma rotunsa on kauhajokelaiset ja seinäjokelaiset. Lakeuden ladot, punamultapintaiset korkiat, kakskerroksiset puutalot, tasaista peltoa silmänkantamattomiin, yritteliästä porukkaa. "Kyllä selvitähän omin voimin vaikka mikä olis". Huonoja lenkkejä ei oo olemassa = näkyvillä. Huikea suomalainen heimo. Voin vain kuvitella tilanteet, kun sota-aikana käkisalmelaiset, antrealaiset, viipurilaiset tai kirvulaiset karjalaiset ovat lähteneet kahteen kertaan evakkoon kotiseuduiltaan ja on pakkoasutettu eteläpohojanmaalle 40-luvun puolivälissä.

Kulttuurien kohtaaminen on ollut enemmän kuin haasteellista. Kun karjalainen luonne " ilo pintaan vaikka syän märkänis" kohtaa eteläpohojanmaalaisen, hieman ylemmyydentuntoisen talollisen "hillitte ittes"-ihmisen, ei siitä mitään rakentavaa yhteiseloa voi syntyä.

Mutta eletty on. Rintamamiestalot on rakennettu eri puolille Suomea, asutusministeri Veikko Vennamo asutti evakkoja 400.000! Ei voi väheksyä luovutetun Karjalan kotiuttamisprojektia. Miten onnistuis tämän päivän optio-onkijoilta, "mulle kaikki heti nyt"-ihmisiltä. Eppäillä soppii.

Hui kun harhailee ajatukset - missä lie. Tänään on maanantai.
Myöhästyin kahden junasta. Juoksin 15.04 lähtevään InterCityyn, joka oli "Juhani Ahon rautatieasemalla" - Suomen ensimmäisellä - Hämeenlinnassa klo 16.09. Taxi vei sairaalaan.

Astelin hissille, viidenteen kerrokseen, laukussa Hämeen Sanomat - ymmärtämättä että hämäläisessä keskussairaalassa paikallislehti on itsestäänselvyys - aina luettavissa. Käytävän seinässä on desinfiointihana. Putsasin junanjälkeiset käteni. Avasin oven huoneeseen 12. Kurkistin ovenraosta: mies istui sängynreunalla haarukoimassa silakkalaatikkoa ja punajuuria! Kiinteää sapuskaa - jopa perinneruokaa - ensimmäisen kerran sitten viime keskiviikon! Väri poskilla, hymy huulilla. Ihmemies.

Lähdimme alakerran kahvilaan. Hississä mies totesi, että "täytyy kantaa tätä attashea-salkkua mukana", pissapussi, jonka mies tyhjensi ennen hissiinmenoa. Siinä se vyötäröllä keikkuu, anonyyminä, valkeana, reittä vasten. Musta kahvi ja lihapasteija minulle, miehelle vain kahvi. Elämää on.

Ulkona käväistiin, kävely tekee hyvää miehelle. Ei kipuja. Ei tippapussia. Ei kipulääkkeitä suoraan suoneen. Pari pilleriä silloin tällöin ja huomenna, tiistaina muka kotiinlähdön aika?! Niin sanoi hoitaja. Miten selviämme? Yksinäinen munuainen pitäisi sopeuttaa kahden elimen toimintaan, pissaspussi pitäisi hoitaa pois, kipulääkitys pitäisi saada "selfserviceksi".

Miehellä auto parkissa sairaalan kylteillä, pihassa. En ihan ymmärrä, että parinpäivän sisällä olisi ajokunnossa 110 km etelään. Moottoritietä. Kehä ykköstä, paikallisreittejä. Vatsalihakset koetuksella mahdollisten kolmiolääkkeiden avulla. Kaikki järjestyy, uskon.

Lasten tuoma äitienpäiväkukka on huikean kaunis; kärsimyskukka, josta eilen kirjoitin. KIITOS!

Elämä on ihmeitä täynnä.

Kärsimyskukka

Äitienpäivä. Kotiuduin Hämeestä klo 17.30. Jääkaappi tyhjänä, kaupunkielämä kadoksissa.

Äitin Murut tulivat ja toivat valoa elämääni tänään! Tyttärieni kassista löytyi herkullisia leipiä, salaatteja, tuorebasilikaa, meloninlohkoja, hollantilaisia mansikoita, Manchego- ja brie-juustoja. Juhlaan ei muuta tarvitakaan! Äidin kaapista löytyi yrttiöljyssä olevia mozzarellapalloja salaatin lisukkeeksi. Tärkein mauste syntyi keskustelusta, kuuntelusta. Läsnäolosta. Halauksista. Jälkiruuaksi vahvaa espressokahvia vanhan ajan munkkipossujen kera! :)

Mies operoitiin. Nukutushuuruisena kaikki oli hyvin perjantai-iltana kun istuin sängyn reunalla. Tippapullot kämmenessä, epiduraalitletkut selässä.

Poikkiviilto lähes vatsan yli, pystyviilto hieman lyhyempi. Metalliset niitit tiheästi haavaa pitelemässä. Kuin "niittarilla" tikattu. Ja miten paljon niittejä on vatsapeitteen sisäpuolella?! Irronnut epiduraaliletku oli aiheuttaunut järisyttävän tuskatilanteen läpi pe-la-yön ja vielä lauantai-aamusta iltapäivään asti. Vierailuaikana vihdoin kipulääkettä suoraan suoneen ja muutamissa minuuteissa olo alkoi helpottaa.

Tänään oli kaikki paremmin. Ihan eri mies kuin eilen. Oli kävellytkin jo puolikumarassa käytävällä. Toipuminen on alkanut kun kipu on saatu lääkkeillä hallintaan. Lääkärin diagnoosi "leikkaus meni odotetusti" kertoo osan ja loput kuulemme huomenna, maanantaina. Puheitten perusteella pitäisi olla hyvä tilanne. Seurantaa seuraavat kymmenen vuotta. S-kirjaimen varjossa, mutta elämää eteenpäin. Hetki hetkeltä. Tässä ja nyt. Se riittää meille. Mies vitsaili sängystään että "perjantaina viimeistään halkomettään". Toipuminen alkaa korvien välistä.

Vuoristoradan mutkissa juna on pysähtynyt yläkaareen. Nytkähtää liikkeelle, kiihdyttää, natisee. Vatsanpohjassa läikkyy.

Tyttärieni kukkapuketista kuoriutui kaunis kärsimyskukka. Ajankohtaan sopiva, seppeleenmuotoon kiedottu erikoisuus isoine kukannuppuineen. Asettelin sen keittiön ikkunalle, jossa se saa paljon valoa.

Lapset ovat iso pala minua. Tietävät tietämättään.
Rakastamme, halaamme poskisuudelmin.

Heräämössä

On perjantai, 12.5.2006. J.V.Snellman täyttäisi 200 vuotta. Onneksi ei täytä. Lyhyempi elämä on ihmisen parhaaksi.

Operaatio on ohi. Mies on yhä heräämössä, sanoi omahoitaja. Ei ole tietoa milloin tuodaan osastolle. "Sen verran iso leikkaus, että saattaa kestää". Heräämö ei anna väliaikatietoja, sanoi mieshoituri. Odottavan aika on pitkä. Yritän tyytyä osaani. Soitan vielä myöhemmin pääseekö tänään katsomaan.

Työpäivästä iso osa meni omiin ajatuksiin. Monenlaista pientä sälää tuli kuitenkin hoidettua.
Palaveri HR Service-yksikössä klo 9.00: 1.1.2005 muuttunut vuosilomalaki aiheuttaa lisätöitä. Asiakaspalvelun henkilöstötilanteen selvitystä palaverissa klo 11. Työtä on paljon ja resursseja vähän. Silti ei nyhjätä tyhjästä: yhteistyöllä etsitään ratkaisuja, sijaisuuksien hoitamista, henkilöstötarpeen määrittelyä, sisäisten hakuprosessien käynnistämistä, osaamisen kohdentamista, tehtäväkiertojen ennakointia, henkilötyövuosien desimaaleja, arkipäivien realismia, yksilötason ongelmien pohdintaa.

Löytyy hyviä ideoita, palapelin palaset löytävät paikkoja. Päättymätön palojen etsintä vaatii kärsivällisyyttä, yhteistä näkemystä talokohtaisesta henkilöstöresurssien kohdentamisesta. Kaamea sana tuo resurssi kun puhutaan Ihmisistä!

Palaverin ilonaihe on nuoret kesäapulaiset, joista osa on jo aloittanut viikko sitten. Ihania nuoria, virkeitä, toimeliaita tekijöitä, jotka tulevat joka kevät kuin muuttolinnut virkistämään työyhteisöjä. Viidenkymmenen kesäapulaisen rekrytointi on iso rutistus HR-palveluissa. Hakijoita on satoja. Lähestulkoon kaikki erittäin hyviä, akateemisia tai ammattikorkeakoulussa opiskelevia. Komeita ja kauniita. Monitaitoisia. Tervetuloa kesälinnut!

Mutta mutta. Minun elämä on tässä ja nyt. Ihan muualla. Lähdin töistä hyvissä ajoin ehtiäkseni Hämeenlinnaan.

Mies osastolla 5, huoneessa 12 on tärkeintä elämässäni.

Osasto 5, huone 12

Auringon paahtamat kasvot, niska, päälaki, korvat.....katselen mökkiauringossa ruskettunutta miestä kun seisomme sairaalan parvekkeella. Aurinko valaisee vastapäisen metsänreunan tuoreen vihreinä hehkuvia koivuja, taivas on sininen, mieli levollinen. Vihreänkukertavassa aamutakissa ja ruskeassa pyjamassa mies naureskelee, että on viimeisen päälle trendikkäät vaatteet. :) Pöydällä, sinisen muurikellon vieressä odottaa toiset paidat aamua varten. Päätalon "Tuiskussa ja tuulessa" ja uusi kalastusopas ovat pöydän alahyllyllä unilukemista varten.

Mies hörppää lasillisen vatsantyhjennys-lientä ja irvistelee pahaa makua. Leikkaava lääkäri ja anestesialääkäri olivat käyneet jututtamassa. "Aamulla aloitetaan klo 9 ja operaatio kestää noin 4 tuntia". Hyvä kun olemme jo tässä vaiheessa. Asiat etenevät omalla painollaan.

Hyväntuulinen mies halaa minut ja vilkuttaa iloisena sairaalan pihalla kun hyppään bussiin. Olemme vahvasti toisillemme olemassa.

Juna lähtee takaisin Helsinkiin klo 19.35.

***************
Heräsin tähän aamuun 5.30 kun mies soitti. Tuttu iloinen ääni, kaikki hyvin.
Kuljen mukanasi tunti tunnilta, sanoin. "Mä rakastan sua, ja paljon", vastasi mies.

Niin minäkin Sinua, Muru! Illalla nähdään.

Viileä aamu

huomenna huomenna huomenna

herättyäni minulle ei riitä tämä hetki, elän jo huomista
ei se ole ahneutta vaan epämääräistä pelonsekaista haikeutta

huolien puro mutkittelee käsivarsista vatsanpohjaan kuin kamerapäinen tähystin

sydän tykyttää viileässä aamussa
mies tulee tänään lähteäkseen huomenna

huomenna huomenna huomenna

Tämän runon haluaisin kuulla

"Lämpö houkuttaa hyönteisen esiin
hylkäämään kotelon
unohtamaan pelon

ja huomaat olevasi rannalla,
oiot rypistyneitä siipiäsi
nouset lentoon"

Liisa Laukkarinen, Vahva ja avuton, 1985

Lähenevä 11.5. ei jätä tilaa kuin pakollisille mietteille. Kuusi viikkoa on odotettu ja nyt kun hiekka tiimalasissa on valumassa loppuun, haluaisinko kääntää lasin ylösalaisin ja aloittaa odottamisen alusta? Ei. Näin on parempi. Mielikuvaharjoituksia on tehty riittämiin. Huono valmennusmetodi tässä tapauksessa. Ihminen ei olisi ihminen jos pelkkä järki ohjailisi, mutta tunne tuo tuskaa, neuvottomuutta, kaipuuta, pelkoakin.

Elämä on elettävä, yritän. Jo viimeinen tavu takertuu kurkkuun. Kakistelen ajatuksia yksitellen. Vaikenen haikeana.

Kerään kaiken rakkauteni, valoni ja lämpöni. Vierelläkulkijan hitaat, luottavaiset askeleet jättävät jäljet, rinnallasi.

Lomalle ja lomalta pois

Perjantaina 28.4. kiirehdin töistä kotiin pää täynnä ajatusten sekalmelskaa. Lomaa edeltävä viimeinen työpäivä on aina hektinen. Korvaamattomuus-virus iskee tahtomattaan. Pöytä on saatava niin puhtaaksi kuin mahdollista, että hommat pelaisivat lomani aikana. On muka varmistettava, että kaikki mitä piti, on tehty ja mieluummin hieman enemmän. Mietin, mistä syntyy lomallelähdön pakkopaita. 32 vuotta samassa firmassa ei ole minua viisastuttanut. Kukaan ei ole minua kaivannut lomieni aikana, työt ovat soljuneet hyvin ilman minuakin. Asioiden on tapana järjestyä.

Farkut jalkaan. Pikainen ja huolimaton laukkujen pakkaus, yleissilmäys huusholliin, asioiden varmistelua "onko kaikki mukana" ja viimeiseksi muttei vähäisimmäksi kukkien kastelu; tiimiläiseni Cee on opettanut, että villalangat huolehtivat kukkien kastelusta lomien aikaan! Niinpä hätäpäissäni, kolmevarttia ennen junan lähtöä etsiskelin villalankoja joita ei löytynyt. Löytyi siivouskaapista käyttämätön kolmihaarainen amppelinaru silmukoineen, joka sai nyt kelvata. Upotin narun silmukoineen päivineen korkeaan vesilasiin ja tökin narunpäät multaan. Toivotin onnea ja menestystä mansikankukkaa muistuttavalle amppelikukalle ja puhelin sille, että viikon kun kestät niin hyvä. Sitten saat vettä juodaksesi yllin kyllin. Kastelin kliivian, 16 vuotta vanhan traakkipuuni ja kaikki muutkin viherkasvit. Jätin jäähyväiset puutarhakaupungin hyörinälle ja soitin taksin.

Keskustietokone raksutti koko matkan rautatieasemalle. Mietin elämää kahden maailman välissä. Länsiväylällä meri kimmelsi. Ruoholahdessa ihmisten kasvoista katsoi Kevät. Vappu oli tulossa. Kaivopuiston piknikit, Tähtitorninmäen ylioppilaskuorot, krääsäkauppiaat. Hulina, joka vuosi vuodelta on kuvottanut enemmän ja enemmän. Ainoa ajatus taksin takapenkillä: äkkiä pois tästä myllystä.

Lippuautomaatti sylkäisi piletin parempaan elämään. Vaunu 3, ikkuna 49. Vihdoinkin tässä, lähtemisen ja saapumisen välissä. Yksin. Tekstiviestit tytöilleni. Voimat ihan finito. Junanvaunussa valahtaa väsymyksen esirippu. Tästä eteenpäin on vain aikaa, ajattelen.

Mies seisoo asemalla vastassa, klo 20.15. Jo kaukaa näen että etsii tulijaa. Ottaa kantamuksista toisen ja kävelemme autolle. Nostalginen rautatieasema, lähtöineen ja tuloineen 2002-2004: viimetipan liput aamuruuhkassa pendolinoon! Maailman hitain, hämäläinen lipunmyyjä saa sanotuksi: "nyt ei ole muita kuin lemmikkipaikkoja". "Ihan sama", vastaan kunhan ehdin töihin. Monenlaisia mielleyhtymiä livahti ajatuksiini pakkashuuruisissa aamuissa: lemmikkipaikka: voiko hienompaa matkustusmuotoa ollakaan! Sininen "vergissmeinnicht"-kukka, ja paljon muuta romanttista assosiaatiota. Usein laitoin tekstiviestin rakkaalleni; suudelmia lemmikkivaunusta ! :) Voisiko ihanammin päivän enää alkaa.... Puolitoistatuntia vapaata pudotusta työmaalle.

Mutta nyt oli perjantai, siniharmaan huhtikuun viimeinen. Ajelimme mökille. Piha oli sulanut lumesta, järvessä musta, luopuva jää. Olin saapunut paratiisiin.

Yhden viikon aikana talvi hyvästeli meidät ja kevät availi ikkunansa kesään! Jäät lähtivät, sinivuokot ilmestyivät, koivujen silmut pullistuivat, avautuivat vihreännahkeiksi hiirenkorviksi, valkovuokot valaisivat metsänpohjat ja tienvieret, kasvimaasta alkoi työntyä retiisinvarret ja monivuotinen, kitukasvuinen kevätesikko työnsi tummanlilan väriset kukannuput merkkinä Elämästä. Raparperin helakanpunaiset pallukat työnsivät päänsä ja vahvan vihreät kurttuiset lehtensä mullasta... lupiinien lehdet ilmestyivät haravoitujen koivunlehtimattojen alta kuin design-suunnittelijan muotoilemina, leskenlehtien auringot koristivat pihamaata siellä täällä...

Kuikan huuto järveltä illan hämärässä ja aamun kajossa, kaksi valkeaa laulujoutsenta jokavuotisella reviirillään, isokoskelo-pariskunta rannassa lempimässä, harmaa-ja selkälokkien parinetsintä ja pesänrakennuspuuhat, kuovin kujerrus viereiseltä pellolta, suruvaippa- ja sitruunaperhosten liihottelu pihassa, talitiaisten reviiritaistelut kirjosiepon kanssa, sammakoiden kurnutus rantahetteikössä, haukien pulahdukset kutemapaikoissaan.... kanadanhanhien ylilento ja ruskosuohaukan ruuanetsintä viereisiltä pelloilta... lehtokurpan iltalento puiden latvojen yläpuolella "our-our-our-psiip", peipposet, västäräkit, rantasipit, sinitiaiset, ja kaiken kukkuraksi 15 punasotkaa, joita emme ennen ole mökkijärvellä tavanneet! Lintukirjasta luimme, että yhtä naarasta kohden on 3-4 urosta. Niin tässäkin parvessa: neljä naarasta ja 11 urosta. Ja tietysti jokavuotiset härkälinnut, kaislikonreunan varhaiset pesijät. Pienet, solakkakaulaiset, harmaaposkiset vesilinnut pitävät sellaista ääntä kuin sikaa tapettaisiin, rääkyvät ja röhkivät!

Vietiin kaksi katiskaa hauenkutupaikkoihin ja yhdeksänkymmenmilliset lahnaverkot kaislikonreunaan. Pikkuahvenia ja vähän suurempiakin oli katiskat täynnä, haukia fileerattavaksi ja verkoista 4 lahnaa savustettavaksi.

Pyöräiltiin kauppaan ja paikalliselle parsatilalle, josta joka vuosi olemme saaneet tuoretta vihreää herkkua...

Kunnon kohotusta, saunanlämmitystä, pihan haravointia, tuvan siivousta...

Yksi viikko kuin kuukausi! Diagnoosin ja operaation välissä.
Kaikella on tarkoituksensa, mietin. Ja rakastan.