Papinlapsen painajaisia

Kansakoulu takana, elämä edessä. Perheen kuopuksena - viimeisimpänä ja vähäisimpänä - oli tullut minun vuoroni valmistautua oppikouluun pyrkimiseen. Vanhin siskoni oli jo pyrkinyt sieltä poiskin - "Maitiitan" ylioppilasjuhlia vietettiin neljäkymmentäkaksi vuotta sitten. Kolme siskoani ja yksi veli sekä kaksi velipuoltani kapusivat samassa koulussa portaikon ylemmillä askelmilla. Seitsemän koululaista aamuisin pappilan linja-autopysäkillä yhtä aikaa kouluun menossa! Kiljusen herrasväkeä kerrassaan.

Jännittävin vaihe pääsykokeisiin valmentautumisessa oli isän järjestämät laskennon preppauskurssit. Siskosten vaiheita sivusta seuranneena tiesin mitä oli odotettavissa. Useana iltana viikossa, hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, sulkeuduimme kotitalon päädyssä olleeseen isän työhuoneeseen, seurakuntalaisten kirkkoherranvirastoon, pänttäämään laskennon lyhyttä oppimäärää.

Huoneessa oli kaksi ikkunaa, toisesta näkyi kylätie vanhan pihakuusen takaa, päätyikkunasta näkymä oli kellarinmäelle, josta talvisin laskimme pyllymäkeä ja joskus harvoin suksilla. Viimemainitut kerrat jäivät taatusti mieleen: haarat levällään tutisten kapusin isän perässä leveää latua maakellarin kumpareelle eikä tullut pieneen mieleenikään sanoa, että en uskalla laskea mäestä. Silmät kiinni ja liukuun!

Työhuoneen nurkkauksessa oli kahden seinän levyiset kirjahyllyt, vihreä nojatuoli, lukulamppu ja sohva oviseinustalla. Kirjahyllyjen viereisen paksun holvioven takana oli seurakunnan arkisto, kirkonkirjat. (Arkisto oli isän ylpeydenaihe, jonka täsmällisestä huolenpidosta hän sai piispantarkastuksessa erityismaininnan ja kiitoksen.) Sinne ei muilla ollut asiaa - paitsi joulunalusviikoilla. Voisiko varmempaa paikkaa keksiä joululahjojen säilytykseen kuin tämä arkisto, rautaoven ja isän valvovan silmän takana. Kukaan ei taatusti vahingossa eksynyt salaa tiirailemaan joulupaketteja vaikka miten paljon olisi mielinyt. Pikaisesti kukin vuorollaan vei itsetekemänsä tai ostamansa lahjat pärekoriin, joka sitten jouluaattona joulupukin hyvällä avustuksella tuotiin kukkuraisena kilteille lapsille jaettavaksi.

Isän jykevällä, ruskeaksi lakatulla työpöydällä tavarat olivat aina järjestyksessä. Musta, painava puhelin ikkunan vieressä vasemmalla, kynälokerikko vihreän kirjoitusalustan yläpuolella viivasuorassa, mustetäytekynä ja kauniisti kaareva, mustapäällinen imupaperirulla omalla paikallaan. Neliarkkisten, isoruutuisten konseptipapereiden vieressä odottivat teroitetut lyijykynät. Paljon käytetyt punaiset, suorakaiteenmuotoiset pyyhekumit tiesivät oman tärkeän roolinsa laskuharjoituksissa: uudelleen ja uudelleen ne tulisivat pyyhkäisemään väärät vastaukset näkymättömiin.

Isä kaivoi työpöydän vasemmasta alalaatikosta vanhan laskentokirjan. Olisiko ollut Ojalan Laskuoppi - en muista, mutta vanha ja käytössä nirhaantunut kirja se oli. (Samassa alalaatikossa jostain syystä säilytettiin myös hiilitabletteja, joita pikkulikkana löysin pitkän etsinnän jälkeen helpottamaan ummetustani! Traaginen yhdistelmä. "Mieluummin hiilitabletteja kuin kylän terveystalolle apua hakemaan", ajattelin. "Tippaiitalta" itseni lopulta kuitenkin löysin isosiskon saattelemana. Vesi vanhin voitehista.)

Tässä vaiheessa laskentotunnin alkua hiilitableteille olisi taatusti ollut parempaa käyttöä, sillä vatsanpohja alkoi olla jännityksestä kuralla! Sormenpäät hikisinä, poskipäät punaisina katselin kaikkitietävän isän puhtaita, pulleita sormia, jotka järjestelivät paperit, kynät ja muut tykötarpeet valmiiksi pöydälle. Isän etusormea puristi kultainen ammattisormus, kuin tehosteena asian tärkeydelle.

Ensin käytiin läpi perusteet. Isämäiseen tapaan (viestin perillemenon varmistaakseen) hän demonstroi painokkaasti kämmensyrjällä pöydän reunaan naputtaen: "millilitra, senttilitra, desilitra, litra, dekalitra, hehtolitra..." Katseeni harhaili vähä väliä laskuopin suuntaan, sillä sanalliset tehtävät olivat ehdottomasti heikoin lenkki. Niiden vuoro tuli ajallaan. "Pekka ja Paavo lähtivät piikkilanka-aidan tekoon. Kuinka paljon uutta piikkilankaa tarvittiin aaria kohti, jos Pekalla ja Paavolla oli x-määrä vanhaa lankaa yhteensä ja jos Paavo kiersi vanhaa lankaa myötäpäivään ja Pekka vastapäivään kolmen kierroksen verran ja naapurin Reinolle oli luvattu maksaa y-määrä lainattua piikkilankaa takaisin ja aitauksen kokonaispinta-ala oli hehtaarin..."

Paperi hinkkaantui, kynä tylsyi. Pyyhekumi oli elementissään. Päässä pisteli piikkilangan terävät solmut. "Eikö aukene", kyseli väliin isä. No ei auennut. Soperteluksihan se tuppasi menemään. Olo oli kuin maallikkosaarnaajalla, jolle ei aina luettu sana auennut selitettäväksi asti. Mutta isä selitti, jaksoi avata solmuja, neuvoi ja opetti. Hyväsydämisesti hän varmasti halusi vain minun parasta. Että viimeinenkin saataisiin opintielle.

"Jätetään tältä illalta ja jatketaan myöhemmin", sanoi isä kuin olisi ripotellut taivaanmannaa korvilleni. "Joo jatketaan myöhemmin", yritin reipastua minäkin ja luikahdin huojentuneena kanslianovesta omiin touhuihin.

Miksi oppimistapahtuma oli kuin laiskanläksyä ja arestia? Olisiko laskennosta tullut minulle mörön sijasta keiju, jos suhde isään olisi ollut luonnikkaampi? Ja kuitenkin arvostin, omalla tavallani rakastin ja koin turvallisuuden tunnetta aina isän lähellä ollessani. Usein koulusta palatessani menin samaisen työhuoneen ovelle ja kysyin "häiritseekö jos luen kirjaa tässä". Ei se häirinnyt. Isä teki omia töitään, mm. lehdentoimitusta oman toimen ohella ja minä istuin nojatuolissa omiin tarinoihin uppotuneena.

Isä oli läsnäoleva sanomatta mitään. Selittämättömällä, hiljaisella tavalla meitä yhdisti ihminen, jonka menetimme puoli vuotta syntymäni jälkeen. Äiti. Isäni Rakastettu.