Työ ei tekemällä lopu, mutta se todennäköisesti loppuu ellei sitä tee.
Olen piirrellyt "vuosikelloa", järjestellyt asioita ympyrän neljänneksiin, hahmotellut kvarttaaleittain tehtyä ja tekemätöntä.
Muistuu mieleen geometrian tunnit, tangenttikulmat, sinit,cosinit ja kuivankälpäkkä matematiikan opettaja. Geometria, joka slangistui oppilaiden puhekielessä "jommaksi", ei todellakaan sytyttänyt. Algebrasta puhumattakaan. Harppi hikisessä nyrkissäni haroi kolmion kulmia ja ympyrän piirejä, joiden syvin olemus jäi ikuisiksi ajoiksi avautumatta. Oliko innostumattomuus pelkkää asenteen puuttumista, oliko se opettajan pedagogitaitojen vajetta, oliko se "pakkoruotsia" vai geeniperintöä? En osaa sanoa; muut kiinnostukset ohittivat matematiikan mennen tullen ja palatessa.
Isärovastia ei ainakaan voi syyttää huonosta matikkapäästä: hän yritti parhaansa!
Hyvissä ajoin keväällä ennen oppikouluun pyrkimistä hän preppasi meistä jokaisen "kläpin" teettämällä sanallisia laskentotehtäviä. Se oli oma totinen rituaalinsa. Suorastaan veret seisauttava kokemus :) ja niin hauska nyt vanhemmiten muistella, että taidankin kirjoittaa siitä ihan oman juttunsa myöhemmin näille pahaisille päiväkirjan sivuilleni.
Vuosikelloa siis piirtelin, päiväkellokin riittäisi.
Ehkä tähän hetkeen - kun loman alkuun on enää kolme yötä - riittäisi peräti kissankello, harakankello tai kurjenkello.
"Kiitos elämästä Äiti, pari riviä tein kirjaimia tänään. Olen onnellinen."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti