Joulun odotusta

En voi sanoa kuuluvani ns. "jouluhössöttäjien heimoon", vaikka vahvasti tunne- ja tunnelmaihminen olenkin. Olen tietoisesti hakenut jouluistani rauhaa ja hiljentymistä ja pikkuhiljaa luopunut kaikesta mahdollisesta 'pitää pitää'-ajattelusta.

Muistan erään joulun parikymmentä vuotta sitten, kun aattoaamun riisipuuroa varten kaapistani ei löytynyt yhtään mantelia. Lähdin kauppaan yhden mantelin takia, mutta kaupasta olivat mantelit loppuneet. Sehän oli melkein katastrofi. Silloin päätin, että joulupuuro ilman mantelia on aivan yhtä hyvää yhden rusinan kanssa, jonka sujautin puurokattilaan onnentuojaksi. Vuosi vuodelta enemmän olen nauttinut joulunajan kiireettömyydestä, sisäsyntyisistä tunnelmista. Yksinkertaisuuden runsaudesta.

Aikanaan kun lapset olivat pieniä, vaalin tarkasti joulutraditioita, joissa osa oli lapsuudenkodin jouluperinteitä ja osa uusia, oman perheen joulutunnelmista syntyneitä uudelleen ja uudelleen toteutuneita joulujuttuja.

Yksi lapsuudenkodista mukanani kulkenut jouluperinne olivat valkoiset silkkipaperienkelit, joiden alkuperäinen malli oli äitini siskon piirtämä. Joulutavaroiden laatikossa tuo voipaperille jäljennetty malli on kulkenut mukanani joulusta jouluun ja lennähtänyt koristamaan ikkunaani. Toinen lapsuudenkodin muisto on ollut paperienkeleitäkin tärkeämpi, josta en varmasti luovu koskaan: Jouluaattona joulurauhan julistuksen jälkeen radion yle ykköseltä tuleva joululaulu "Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen"... Sulo Saaritsan tulkitsemana.

Minulle tuo laulu merkitsee kuvitelmaa äidin läsnäolosta, isän ja meidän lasten yhteenkuuluvuutta, yhteisen kaipuun täyttämää hiljentymistä. Tapaninpäivänä tapahtuneen auto-onnettomuuden seurauksena isä menetti 36-vuotiaan vaimonsa ja 11-vuotiaan esikoispoikansa. Me lapset menetimme äidin ja veljen. Lapsuudenjouluihimme liittyi sekä iloa että hiljaista, surun täyttämää haikeutta.

Omat jouluperinteet alkoivat muotoutua 1970-luvun puolivälissä. Olin nuori likka kun menin naimisiin. Niin nuori, että isältä piti lupa saada avioliittoon. Täysi-ikäisyys alkoi silloin vasta 21-vuotiaana, mutta minä astelin Kuulan häämarssin tahdissa Oulun tuomiokirkon alttarille 19-vuotiaana. Oli maaliskuun 29. päivä. Räntäsateinen pääsiäisen välilauantai.

Oman perheeni jouluissa tuoksuivat hyasintit, punaiset tulppaanit ja piparkakkutalon orientaalit mausteet. Piparkakkutalo tuli nakerrelluksi 13. tammikuuta esikoiseni synttäreillä, jossa se oli lasten mielestä mieluisa ohjelmanumero.

Alkuaikoina tein joululaatikot alusta loppuun itse, mutta myöhemmin "disainasin" valmiita lanttu- ja porkkanalaatikoita kermalla ja muskotilla oman maun mukaisiksi. Itsetehdystä rahakavoitaikinasta tein tortut ja pasteijat. Graavilohi ja siian- tai muikunmäti ovat minulle tärkeimpiä joulupöydän herkkuja yhä. Rosollikin menettelee, mutta en ole suuri rosollin rakastaja. Pärjään hyvin ilmankin.

Myöhäisenä aatonaaton iltana siskoni lapsilla oli tapana käydä joulutervehdyksiä tuomassa ja vastavuoroisesti viemässä... Näistä käynneistä muodostui usean vuoden ajaksi ihana perinne, iloinen yöhetki, jota ilman jouluaattoyö olisi jäänyt paljosta paitsi. Kiitos Tinanpellontien tontut!
Kun huusholli oli hiljentynyt, laitoin kinkun yöksi uuniin muhimaan. Viimeiset joululahjat sujahtivat kääröihin joulukuusen tuoksuvassa valossa ja radion joululahjavalvojaisten säestämänä. Mutta yksi juttu oli vielä : Hesarin jakajalle laitoin pienen pussukan teipillä ovenpieleen karamelliä, pipareita ja pari kolikkoa kiitokseksi ja hyvän joulun toivotukseksi.

Jouluaattoaamussa oli aivan erityinen tunnelma. Keittiötonttu oli yöllä loihtinut huumaavat tuoksut huusholliin ja lasten vielä nukkuessa nautin varhaista aamukahviani kynttilänvalossa yksin. Perinteisiin kuului myös siskoni leipoma siirappinen joululimppu, jota ilman aattoaamun kahvihetkestä puuttui paljon. Juuri uunista otetun kinkun maistiaissiivu ja tujaus joulusinappia täydensi herkutteluhetkeni!

Eräänä aattoaamuna n. klo kuuden aikaan olin juuri ottanut kinkun uunista ja keittänyt kahvit, kun ovikello soi. Ihmettelin kuka siihen aikaan olisi liikkeellä ja avasin oven. Rappukäytävässä seisoi vilusta värisevä onnettoman näköinen naapurinmies, joka oli unohtanut avaimensa kotiin ja joutunut värjöttelemään yön yli portaikossa. Huoltomiestä odotellessamme tarjosin tälle hiippailija-Tontulle kuuman glögin ja päälle kahvia ja leipää. Täytyihän tonttu saada joulukuntoon! Mies kertoi tarinaansa ja minä kuuntelin. Yksinäinen, elämän kolhima joulunviettäjä sanoi hyvästellessään silminnähden kiitollisena, ettei tämän parempaa joululahjaa ole koskaan saanut. Minullekin tuli hyvä mieli.

Kanssakulkijoista välittäminen, läheisten rakastaminen, läsnäolo - niitä toivoisin joulupaketteihin käärittäväksi tänäkin jouluna. Ne ovat niitä kovia paketteja, joita lapsenakin eniten toivoimme!