Lumipyryinen perjantai, 26.1.2007.
Työteliäs, innostava, fiiliksiltään monenkirjava.
Nyt kun yksi on vähemmän tiimissäni tuntuu että juoksen kuin hiiri 'maailmanpyörässä'. Tiedäthän, sellaisessa metallisessa häkkyrässä, hiirilelussa, ajanvietteessä. Muistan tuon jo kymmenien vuosien takaa. Äidin siskon lapsilla - siis serkuillani - oli hiiriä, jotka juoksivat ajankulukseen. Silloin ne olivat etäisiä, etovia, vieraita. Yhä ovat. Mutta ymmärrys on lisääntynyt. Niiden haju tunkeutuu elävänä muistona sieraimiin. Kalvakkaa, tunkkaista sisäilmaa Oulussa.
Mitä kovempaa juoksee, sitä vinhemmin pyörä pyörii. Päätä ei kuitenkaan huimaa. Ei ole stressiä, ei vastenmielisyyttä kiireimurin letkulle, joka imaisee minut helposti sisuksiinsa heti kun vain on mahdollista.
Aamun kajossa kahlaan bussipysäkiltä työpaikalle lumipyryisen yön jäljiltä pehmeässä pumpulissa. Selittämätön surullisuus sydänalassa. Jokin kaihertaa. Mäkeä noustessa mietin omiani. Arvomaailmaa, henkilökemiaa, esimiestyön merkitystä. Luottamusta, avoimuutta, inhimillisyyttä. Tulosorientoitumisesta tinkimättä. Asioita voi tehdä niin monella tavalla.
Oman tiimini aamupalaveri klo 9.00 saa yllättävän käänteen. Esimieheni hakee samassa rakennuksessa olevan työterveyshoitajan. Hän tulee ja ottaa tilanteen hallintaan. Käsi olkapäällä, toinen ranteella mittaamassa pulssia. Rauhoittelee, ammattimaisesti ja lämpimästi hoitaa tilannetta. Jään tilanteeseen pyynnöstä. Tunnen kiitollisuutta luottamuksesta. Vedet kihelmöivät silmiini. Ole vahva, älä ole avuton. Elämä on monenlaista. Useimmiten inhimillistä.
Tilanne selviää, laukeaa. Palaveri menee omia aikojaan eikä sillä ole väliä. Väliä on sillä, että olemme toisillemme olemassa. Olemme. Olleet jo pitkään. Luottamus on kallisarvoinen asia.
Puhelin soi, ovenraossa on kyselijöitä, sähköpostista tulvii toimeksiantoja. På svenska eller in english. Open positions, kriittisiä kommentteja, could you organize this phonemeeting no later than today..kysymyksiä, konsultointia, vastauksiakin. Yes yes. Soitan Ihmiselle, nimeltään Tarja. Just niin, sama josta kirjoitin joskus maaliskuussa. Persoona. Osaaja. Ihminen.
Aamusta iltaan elin tämän päivän.
Mies odotti kanapaistosten kanssa kun kotiuduin. Kävimme hakemassa Akateemisesta alekirjan, mies osti lastenlapsilleen synttärikirjat, palasimme kotiin.
Minä tein parvekkeen kukkalaatikon reunaan miniatyyrilumiukon ja lumiakan. Oi, kun olis se digikamera. Pah. Pian on, lupaan.
Jokin salpa aukeni tänään, vaikka päätöksiä ei vielä olekaan.
Ihminen on Ihminen vaikka voissa paistais.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Luottamus tiimissä on tärkeää, se että tukee muita ja itsekin tukea. Pidin kirjoituksestasi, se kuva monimuotoista päivää pienin hipaisuin ajattelemisen aihetta antaen. Kiitos siitä.
Tuntee ja aistii, että jotain muutosta, uutta, on kypsymässä ;)
Kun en itse ole nykyisellään työelämässä kuuntelen mielelläni ihmisten kertomuksia päivästään. Sinullakin tuntuu olevan työssä hyvä olo, se on joskus ihme kun ajattelee näitä suurentuneita vaaatimuksia ja omiakin tavoitteita mutta hyvä näin. Kiitos mukavasta postauksesta, toivottavasti kestät kipujesi kanssa ja olkapää saa pian ansaitsemansa hoidon.
Minunkin äiti sanoi lapsuudessani: "Vaikka voissa paistaisi!"
Koskettava kuvaus. Kannattaakin paistaa voissa! ;)
Tuima, kiitos ajatuksista. Niin se on. Hipaisuja, läsnäoloa. Arki.
Paju, oikeassa olet, muutosta on tulossa. Hyvää sellaista, näyttäisi.
Salka, veli on velka ottaessa, veljenpoika maksaessa: niin ovat työpäivätkin. Erilaisia. Antoisia ja kuluttavia. Pääasiassa antoisia. Olkapää ja hartiat kipuilevat yhä, mutta parempaan suuntaan, thank's God, vai miten ne "valloissa" sanovat....
Paula, kiitos ajatuksestasi. Kyllä Ihminen on tosiaan vähintäänkin aidon kesävoin arvoinen. :) Totta joka sana. Koskettava oli päiväkin ja onnellinen olen, että all's going well... here and now.
Lähetä kommentti