Hukkaperän lauluja

Sain viime viikolla ilmoituksen kirjastosta, että tilaamani kirja on noudettavissa. Eilen oli sopivaa aikaa kirjastovisiittiin. Hymyilin jo sinne kävellessäni, sillä olin tilannut kirjan, josta en ennakolta tiennyt mitään. Blogiystävä Paju lainasi siitä pätkän tekstissään ja ajattelin, että tuohon täytyy tutustua. Sen verran originellilta vaikutti.

Minua odotti kirjastossa Kimmo Koskimaan Hukkaperän lauluja, WSOY 1954.

Vuoronumeroni oli 99. Hyvä niin. Sata olisi ollutkin liikaa. Ojensin kirjastokorttini ja muistilappuni nuorelle beatlestukkaiselle pojalle, joka ammattilaisen elkein rypisti lappusen ja sanoi että tuota en tarvitse, löydän kyllä pelkän kortin perusteella. "Mikä se tämmönen kirja oikein on", kysyi poika hymyillen ja nuuhki sinikantisen kirjan selkämystä : "Tämähän haisee ummehtuneelle arkistolle". Niin, luulen että saan lukea sitä rauhassa, koska jonoa tälle teokselle tuskin on, hymyilin.

Tykkäsin pojan palvelusta. Hän oli kaukana Hukkaperän laulujen ajoista ja aatoksista, mutta sataprosenttisesti juonessa mukana. Ammattilaisen alku, päättelin.

Kotiin palattuani nuuhkin kirjaa minäkin. Totta, siinä oli autenttinen arkistojen aromi, kellastuneet sivut, kauniin sininen kansi ilman tekstejä ja viimeisellä sivulla sisällysluettelo. Minkälainen elämä tällä kirjoittajalla on ollut, mietin runoja selatessani.

Lipasto

"Minun huoneessani on lipasto,
se on tehty jalosta puusta,
sen tyylikkyyttä ylistävät
minun vieraani yhdestä suusta.

Sen päällä on kirkasotsainen
tytönhahmo kehyksissään,
niin kirkasotsaista tyttöä
ei enää elä missään.

Ja puhtaanvalkeita kukkia
on kuvan kahden puolen,
joka aamu ne vaihdan tuoreisiin,
pidän kaikesta hyvän huolen.

Alakaappikin lipastossani on,
minä melkein kammoan sitä,
se on täpösen täynnä tavaraa,
minä yksin tiedän mitä.

Olen kadottanut sen avaimen,
en tyhjentämään sitä pääse,
joten sisältöinensä ennalleen
elinajakseen jää se.

Kun kerran he auki sen murtavat,
olen toisissa maailmoissa,
mitä siitä jos salani palastuvat,
olen silloin kaukana poissa.

Yhä puhtaanvalkeita kukkia
on madonnan kahden puolen,
joka aamu ne vaihdan tuoreisiin,
pysyn kauniina kunnes kuolen."

tai

Elämä

"Huutaja holvien alla.
Portti tukkeena tunnelin pään.
Avain vartijalla.
Toinen miehellä itsellään.

Ratkaisun vapaus.
Vaikea tapaus."

Ja sitten se, josta tämä kirjaseikkailuni sai alkunsa:

Vanhuus

"Se on turhuutta, nuoruus ja lempi.
Minä tiedän sen, totta mar,
minä kuihtunut luutamummo,
minä muinainen kaunotar.

Minun kuuluisa mansikkasuuni
on kalvas ja ryppyinen nyt,
ja silmäni, kerran kuin tähdet,
ovat sameiksi itketyt.

Ja hampaat on menneet, selkä
on köyrtynyt, harmennut pää,
ja turkit ja silkit on myyty,
vain lumput omistan nää.

Ja ne ihanat miehet, jotka
mua rakastivat niin,
ovat muuttaneet tai kuolleet,
tai menneet naimisiin.

Ei kukaan enää löydä
minun köyhän majani luo,
ei kukaan enää öisin
minun kanssani laula ja juo.

Niin kuihtuu, haihtuu ja kuolee
uni elämän onnesta pois,
ja summaksi jää kokemusten:
paras kun ei syntynyt ois.

Vaan hiiteen muistot ja murheet!
Tämän luudan kun valmiiksi saan,
haen puita ja keitän puuron,
ja sitten nukkumaan."

Että tämmönen tapaus. Oman elämänsä sankari.