Oli synkkä ja myrskyinen yö...... niinhän jännittävät sadut usein alkavat.
Viime yö ei ollut satua. Se oli painajaisia. Tunnin välein heräämisiä. Olkavarren asettelua vähiten kipuilevaan asentoon. Jos löysinkin unenpään, pulpahdin hereille palleakivun vuoksi. Epäilen, että neljän viikon "kolmiolääkekuuri" alkaa ärsyttää vatsaani.
Tänään on viimeinen sairaslomapäivä. Huomenna ortopedille, sitten magneettikuvaan. Sitten ehkä OMT-hoitoihin, ortopedisiin manuaaliterapioihin. Töihin pitäisi pikimmiten päästä, sillä rästipinot kasvavat ja uudet haasteetkin odottavat.
Illalla sanoin miehelle, että olisipa ihanaa kun voisi joskus vielä päästä "ihmisten kirjoihin", elää normaalia elämää, keskittyä oleellisiin, nauttia elämästä.
Mies tarttui peiton alla käteeni ja sanoi: "Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin...kevät tulee, katsellaan mökillä kun krookukset ja tulppaanit nousevat kukkimaan. Ja omenapuut."
"Rakastan sinua. Ja paljon," sanoin.
"Niin minäkin sinua".
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Sympatiaa, Sivuaskel! Kyllä se aurinko vielä paistaa sokeaan kanaankin :)
Kipu on lohduton kumppani. Mutta lohdullista on, että vierelläsi on olkapää, johon saat nojautua. Voit painaa sairaan olkapääsi rakastavaa olkapäätä vasten – henkisesti, ehkä myös fyysisesti, jos kipu antaa myöten.
Sairastin ns. "jäätyneen olkapään" kahdeksan vuotta sitten. Sinänsä se on suhteellisen viaton tauti, mutta yön kipujen, lähipiirin vaikeuksien – jotta minulla olisi ollut voimia tukea erästä lähisukulaista hänen vaikeuksissaan (pojan kuolema ja avioero) – ja oman työni vastuullisen vuoksi otin vuorotteluvapaata, jotta olisin kaiken jaksanut. Katko merkitsi urani suhteen sitä, että lakipiste oli saavutettu. Palattuani vapaalta takaisin sorvin ääreen opin kiiruhtamaan hitaammin. Asennemuutos oli työorientoituneelle vaikea läksy. Mutta jäi tilaa nähdä ydin, ihminen. Huolenpito. Kuuntelua sydän kipeänä. Hyppääminen yhteiseen kivirekeen. Kitkutellen pääsin eteenpäin. Mies oli kaiken aikaa tukena, rakas.
En "malliksi" kerro omaa ratkaisuani vuorotteluvapaasta, kerronpahan vain kuten blogeissa on mahdollista jakaa kokemuksia omista lähtökohdista käsin...
Toivon huomisellesi käännettä: diagnoosia, hoitoa, elämää ilman kipuja. :)
Toivottavasti huominen tuo helpotusta ja selkeyttä, kipujahan se ei poista.
Allekirjoitan paljon tuon saman, minkä Paju tuossa yllä kirjoitti. Jokainen kipu/vaiva pakottaa luopumaan jostain, usein sen illuusion siitä omasta itsestään, kun on tottunut pitämään itseään kaikkivoipana.
Eikä se ole helppoa, mutta siihen tottuu, ainakin minä olen tottunut. Kai.
Voimia, valoa ja lämpöä! Toivon, että vaiva jää pian menneisyyteen.
Tuttu vaiva tuo olkapään inhottava kiputila minullekin. Sain aikanaan olkapäähäni kortisonipiikkejäkin, joista ensimmäinen ei heti auttanut. Pitää ilmeisesti löytyä oikea kohta mihin lääkettä pistetään. Kumma kyllä vähitellen, ja pikkuhiljaa se sitten lakkasi oirehtimasta, joten kyllä sinäkin vielä pääset siitä riesasta eroon, joten pikaista paranemista toivotan!
Jäi sanomatta: Mieltä lämmittävää lukea hyvästä parisuhteesta, jossa tuetaan ja rakastetaan ja ilmaistaan se myös toisillensa.
Toivon, että ortopedi on asiaansa ottautuva ja apua löytyy. Toivo paremmasta pitää yllä elämää.
Jaksamista!
Voimia!
Kiitos, iso sellainen kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen.
Rita, kanoist' en tiiä, sokeista Reetoista jotakin. :)
Paju, kiitos moninaisista ajatuksista, joihin vastaan blogissani joskus erikseen. Samanlaisia kokemuksia...
Susupetal, ei meistä kukaan ole kaikkivoipa eikä korvaamaton, mutta joku suomalainen työmoraali istuu olkapäällä ja tasaiseen tahtiin naputtelee, että olis muka tärkeempääkin tekemistä... :)
Haavetar, valo-/lämpöhoito ovat yksi parhaista ja ainakin motivaatio paranemiseen on vahva, jos sekin jotakin auttaisi.
Leonoora, tähän ei kai kortisonipiikit auta, kyselin niidenkin perään työpaikkalääkäriltä.
Rakastaminen, välittäminen on myös sen sanomista, osoittamista monin eri tavoin. Olemme vilpittömän kiitollisia että näin on. Yhdessä jaksaa paremmin ja jaettu ilokin on kaksinkertainen.
Liisa, uskon, että ortopedi on yksi Suomen parhaita ja luotan lujasti että jotakin apua löytyy.
Obeesia, kiitos! Hermosärky vaatii hermoja sen sietämiseen. :)
Luotan parempaan huomiseen! Lumimyrskyn jalkeen aurinko saa suoniityn hohtamaan..."Vain jos paljain kasin poimii tahtia/ oppii tuntemaan kivun ja kirkkauden/ etta kuuluvat yhteen./ Helina Siikala; Pysahdytaan, anna katesi, 1978
Sinua ajattelen.
Toivottavasti ortopedillä on jotain lääkkeitä eteenpäinmenemiseksi...
((Tsemppiä ja voimia toivottelen))
Kiitos Paula. Täytyykin kaivaa esiin Siikalan runot. Niin minäkin muistan sinua,"Pampa" - :) muistatko kuka sanoi sinua lapsena "pampaksi"?
Salka, yritän hyödyntää lääkärissä käynnin joka minuutin hyödykseni :)
Lähetä kommentti