Onnenamuletti

Olin 13-vuotias, pappilan hulivili.
Kirjoittelin päiväkirjaani suuria salaisuuksia, paatoksellisia pohdintoja, runonpätkiä. Omia ja muiden tuotoksia. Pitkän saksan lukijana kirjasin päiväkirjaani sydän haaveilusta havisevana isosiskoltani oppimani runon:

"Mein Lieber Du bist so weit
und ich habe keine Zeit zu Dir
mit liebenden Händen zu kommen,
Ich kann vielleicht hoffen:
Du bist nur Mein!"

Oli jäähyväisten aika Helsingin rautatieasemalla ihanan hiihtolomaviikon jälkeen, kun ihastukseni halusi viedä minut rautatieaseman tunnelissa olevaan kultasepänliikkeeseen. Juuri ennen junanlähtöä hän osti minulle muistoksi hopeisen lapikkaan kaulanauhaan ripustettavaksi. Onneni amuletti. Suuria tunteita lapikkaan varsi täynnä !

****************

Ensimmäisen kerran tunsin olevani oikeasti rakastunut 6-vuotiaana. Jormalla oli kauniit silmät ja ihanasti kaartuvat silmäripset. Leikimme tiiviisti yhdessä. Suhteemme oli "julkinen salaisuus", jopa isä hymyili joskus merkityksellisesti asialle. Jännittävintä ja ihaninta oli pussailla Jorman kodin pannuhuoneessa, vähän niinkuin salaa keskellä päivää, kunnes Jorman äiti tulikin yllättäen kotiin... kiire siinä tuli selitysten keksimiselle. Aloitimme kansakoulun samalla luokalla. Jorman äiti oli opettajana kolmannelta luokalta lähtien. Syvä ihastuminen muuttui ohikiitäviksi silmäilyiksi, kirjelappusiksi pulpettikansien piiloihin. Ikimuistoinen poika.

Sitten tuli uusia poikia, sellaisia "rakkaudesta se hevonenkin potkii"-tapauksia. Tykkäsin pojista ja olin seurallinen luonteeltani. Oppikoulussa oli Juha ja eräs toinen, tummasilmäinen poika, jonka nimeä en enää muista. Lukion rappusissa välitunnilta palatessa vaihtui monta merkityksellistä, viipyilevää katsetta, jotka tuntuivat sydänalassa asti.

Vanhin siskoni teki jossakin vaiheessa opettajasijaisuutta Utajärven koulussa. Oulusta kulki siihen aikaan 'lättähattu'-juna Kajaanin suuntaan. Siskon luokse matkatessani istui viereeni nuoria komeita sotilaspoikia, ehkäpä Kainuun prikaatista, mene tiedä. Sillä ei ollut väliä, mutta eräs harmaapukuinen yritti tehdä tuttavuutta tiiviimmin. En suhtautunut kovin vakavasti kaveriin, joka sinnikkäästi tivasi nimeäni kirjoittaakseen minulle kirjeen myöhemmin. Lopulta hellyin ja sanoin nimekseni Liisan, joka on toinen, ei puhuttelunimeni.

Aikojen päästä tulikin kirje vajavaisin osoittein pappilan postilaatikkoon. Isäni, joka oli tarkka mies, noteerasi kirjeen, jonka kuoressa luki äitini etu- ja sukunimi. Hän otti minut puhutteluun, kuten hänellä oli tapana, ja tivasi kuka minulle kirjoittaa. Kerroin tavanneeni junassa pojan, mielestäni täysin harmittoman, johon en itse suhtautunut mitenkään vakavasti. Hyväntahtoisena vain olin luovuttanut osittain väärän nimeni hänelle - ehkä vain eroon päästäkseni. Isän 'tuomio' oli, että että olkoon viimeinen kerta kun tämmösiä kirjeitä Liisoille tulee. Oli se. Takuuvarmasti viimeinen kerta. En vastannut sotilaspojan viestiin lisäharmeja välttääkseni. :)

Toinenkin "vipinä" liittyy junamatkaan. Olin tulossa Raumalta, lapsuuden kesien paratiisista, kun Peipohjan asemalta nousi junaan mies, joka oli tenniksen pelaaja. Muistan istuneeni käytävän toisella puolella junassa, joka sekin oli 'lättähattu'. Mies vilkuili pitkään ja useasti ja siirtyi sitten vastapäätä pitempää keskustelua havitellakseen. Muistan, että olin pukeutunut mustiin sileäsamettisiin housuihin ja mustavalkoraitaiseen, kaula-aukoltaan avaraan pitkähihaiseen tee-paitaan. Olin matkalla Helsinkiin. Ei kiinnostanut tämä mies tippaakaan. Yrityksistään huolimatta hän sai minusta irti vain lakoonisia vastauksia ja jätti minut loppumatkasta rauhaan.

Monenlaisia 'poolopaitoja' on matkan varrelle osunut. Harmillisia ja harmittomia.

Onnenamuletti-pojan jälkeen avioiduin hänen isoveljensä kanssa. Sain kaksi ihanaa lasta, erosin ja elin poikamiestyttöelämää yli kahdeksantoista vuotta. Ei se elämätöntä elämää ollut. Se oli rikasta, monenkirjavaa ja antoisaa aikaa. Ja tyttöjeni isä on ystäväni, ystävämme yhä.

Ja sitten tuli tämä, ilman mitään amuletteja, Mies, Rakkaani 2002. Elämäni. Kaikkeni. Ihminen.

Elämä kuljettaa mutkitellen suoraan.


(Ei tämä mikään pakina ole, vaikka aiheen sainkin Pakinaperjantaista. Sen verran suorasorttinen näköjään olen, että vaikea on tuulesta tuumailujaan temmata :)