Tammikuun viides

On perjantai-iltapäivä, tammikuun viides.
Tramalin ja Sirdaludin voimin olen selvinnyt tähän sinisen hämärän hetkeen. Kipua ne eivät poista, mutta lievittävät ja väsyttävät niin, että päiväunille vaivuin kuin koomaan. Analyysini kivusta on sekalainen. Aamulla sängystä noustessa ei mene kuin puoli minuuttia kun pienet puukot iskeytyvät olka- ja käsivarteen jomottamaan. Sitten nappi naamaan, takaisin sänkyyn, jossa selällään on paras asento odottaa kipulääkkeiden vaikutusta. Hitaahkosti särky vaimenee ja alkaa muutaman tunnin kuluttua levittäytyä tajuntaani jälleen. Istuminen ja pään taakse taivuttaminen edes parin sentin verran tujauttaa hermoratoihin sellaiset signaalit, että äkisti palautan pääni hieman kumara-asentoon. Ryhtihän tässä menee.

Se ryhti, jonka isä lapsena opetti: "Selkä suoraksi viimeistään pihakujan kuusen luona". Toissakesänä poikkesimme lapsuudenpappilan pihassa, jossa tuo kylätielle päättyvän pihakujan kuusi oli uskollisesti paikallaan. Muistojen kuusivanhus.

Kävelin ulkona. Mieltä ja kehoa tuulettamassa. Olkavartta lepuuttamassa. Voi astella ihan rennosti kun ei ole jäätä polkujen päällä. Pieni lenkki teki hyvää, mutta kotiin päästyäni särky niskasta hartioiden kautta sormenpäihin yltyi. Oli vielä käytävä kaupassa. Stockan herkusta löytyi hakemani.

Viime yönä katselin kahta painajaista. Ensimmäisen 'filmin' pääosassa olin minä. Makasin leikkaussalin pöydällä, jonka vieressä seisoin katselemassa itseäni kapealla pöydällä vihreän kankaan päällä. Vatsani oli leikattu: siisti suorakaiteenmuotoinen pala vatsanpeitettä oli leikattu ja aukossa, vatsanpohjalla näkyi vain musta kovalevy. Kirurgi nukkui taaempana sängyssä, leikkaussalivarusteissaan. Menin herättelemään miestä ja kysyin oliko hän unohtanut ommella vatsani kiinni. Kyllä hän oli väsähtänyt kesken operaation ja nukahtanut, mutta nousi ylös ja veteli valkoisia ohuita kumihanskoja käteensä. Katselin miten hän rutinoituneesti kiepautti suorakaiteen muotoisen, navallisen vatsanpeitteeni ranteelleen ja sanoi että laitetaan se takaisin. Lupasi puuduttaa, kun sitä kyselin. Ja sitten jatkui uni ihan muissa maisemissa:

Kävelimme unessa mieheni kanssa kymppitietä mäkeä alas. Pieni, suloinen ketunpoika istui sammaleisella kivellä. Ihmettelimme sitä hetken melkein pimeässä ja jatkoimme metsän suuntaan. Katsoin taakseni ja näin ketunpojan ylittävän ajotietä. Vastaan ajoi kirkasvaloinen rekka. Ohitti minut humisten. Katsoin taakseni menijää, joka koukkasi ketunpojan huomatessaan vastaantulevan kaistalle ja näin miten pikkukettu, juuri tien melkein ylitettyään liiskautui rekan etupyörien alle. Vihasin rekkakuskia. Mikä mielenhäiriö tuolle ammattiautoilijalle tuli? Muistan miettineeni, oliko hänellä yöllisenä huvinaan ajella kaikkien metsäneläjien; supikoirien, jänisten, oravien, kettujen yli ihan huvikseen. Siihen heräsin.

Kun uni oli omilla teillään, nousin sängystä klo 1.30 pirteänä kuin tikka. Hiivin keittiöön, ovet perässäni sulkien, että mies saisi nukkua huonosti nukahdettuaan. Pläräsin keittokirjoja, reseptileikkeitä lehtien sivuilta. Suunnittelin menyytä huomiselle. Listasin muistilapulle puuttuvat ruokatarpeet. Särky olkapäässä viestitti, että on pillereiden aika. Sisarukset Tramal ja Sirdalud livahtivat vichyn kera kuin varkain kehoni uumeniin.

Huomenna vietämme esikoisen 31-vuotissynttäreitä, jotka ovat 13.1. viikon päästä. Lahja on pakattu ja oikealla sinetillä solmittu. Myös pikkusisko ja kaksi ihanaa tyttöjeni kaveria, minunkin ystäviä jo lasten kouluajoilta, tulevat pitkän pitkästä aikaa. Ihana tavata ja halata! Äitin muruja kaikki neljä. Olin jossakin vaiheessa vähän niinkuin kotimaan 'sijaisäitinä' näille kahdelle ystävälle, joiden äiti muutti aikoinaan Köpikseen miehensä kanssa.

Mies lähti käymään yön yli mökillä. Ilta 'Karhunpesässä' kuulosti rauhaisalta.

Huomenna on loppiaislauantai, 6. päivä tammikuuta 2007.
Ja viisi ihanaa ihmistä halattavana!