Tänään on keskiviikko, kahdeksastoista neljättä kaksituhattaseitsemän. On lähes puoliyö ja päivämäärä vaihtuu pian. Väliäkö sillä. Ja on sillä väliä. Se on päivämäärä. Tämä on aikaa. Olla olemassa.
Olen elänyt viime päivät monella tavalla surussa. Selittämättömien asioiden äärellä. Riittämättömänä ja voimattomana. Kulkenut rinnalla, ehkä askelen jäljessä, osaamatta sanoa mitään. Soperrella voimia ja jaksamista. Olen miettinyt ihmiselämän kuormia, joita jokaiselle annetaan voimien mukaan. Onko se niin? Miksi se pitäisi hyväksyä? Silloinkin kun kohtuuttomuuden rajat ovat käsinkosketeltavia.
Olen elänyt surua, luopumisen tuskaa, äidin ajatuksia seulonut. Ainoa tytär, vähän päälle kolmikymppinen, elämänsä hehkussa. Kaikki voisi olla toisin. Mutta kun ei ole. Eikä vastauksia missään. Elämä hiipuu. Kylmiintyy. Valmistaa kuolemalle, muistoille, tunteille. Järki sanoo, että näin olisi parempi. Miten niin? Ei tätä voi hyväksyä. Ja on pakko.
Sain tekstiviestin Terhokodista, tytön äidiltä. Parin tunnin kuluttua tuli puhelu. Oikea käsi ja jalka kylmettymässä. "Ihana että olet olemassa", tämä urhea äiti sanoo minulle. Rukouksia, läheisyyttä, elämänkirjoa, muistoja, vahvaa tunnetta, syvää Äidin rakkautta ainoan lapsen viimeisillä hetkillä.
Ei ole vastauksia. Pelkkiä kysymyksiä.
*****
*****
Tänään on perjantai, kahdeskymmenes huhtikuuta.
Klo 13.03 tämä Elämä nukkui pois. Ainoa lapsi, äidin ja isän rakas tyttö. Istuimme vierekkäin halauksessa. Itkimme. Emme muuta osanneet. Sanoja on vain kaksi: lopullisuus ja tyhjyys. Pieni, sinnikäs äiti liian suuri murhe hartioilla, sydämessä.
Klo 13.03 tämä Elämä nukkui pois. Ainoa lapsi, äidin ja isän rakas tyttö. Istuimme vierekkäin halauksessa. Itkimme. Emme muuta osanneet. Sanoja on vain kaksi: lopullisuus ja tyhjyys. Pieni, sinnikäs äiti liian suuri murhe hartioilla, sydämessä.
Kun puoliso kuolee, jäljelle jäävästä tulee leski.
Kun vanhemmat kuolevat, lapsista tulee orpoja.
Kun lapsi kuolee,
sille ei ole sanaa.
Kun vanhemmat kuolevat, lapsista tulee orpoja.
Kun lapsi kuolee,
sille ei ole sanaa.
Veimme Äidin Terhokodin pihaan. Halasimme. Rutistimme.
Hän kertoi, että eilen illalla pitkään hyvästellessään lapsi oli tuhissut kuin vauva. Suloinen Äitin rakas. Oma.
Hän oli "salakuljettanut kaiken varalta" hoitokotiin mummon silitetyn pitsilakanan. Siihen hän peittelee tyttärensä tänä iltana. Pitkäperjantaina.
Hän kertoi, että eilen illalla pitkään hyvästellessään lapsi oli tuhissut kuin vauva. Suloinen Äitin rakas. Oma.
Hän oli "salakuljettanut kaiken varalta" hoitokotiin mummon silitetyn pitsilakanan. Siihen hän peittelee tyttärensä tänä iltana. Pitkäperjantaina.
***
Mies on ollut koko päivän Jorvissa. Aamulla 7.20 lähtisi lento Kreikkaan lomalle.
Vielä en tiedä kasvaako meille niin vahvat siivet että lentäisimme.
Elämä on.
Elämä on.
16 kommenttia:
Elämä on surullista. Surua ei pysty aina jakamaan, ottamaan osansa kantaakseen, mutta lähellä voi olla, niin ajatuksissa kuin teoissa.
Äiti-parka. Ei sille ole sanoja.
Toivottavasti siipenne kantavat valoon ja aurinkoon.
Hyvin kirjoitettu, itku tuli täälläkin päässä.
Onpa surullista. Hyvä, kun jaksat olla heille läsnä ja jakaa surua.
Suuria sanattomia suruja, asiaa kokemattomalle pelottavia mustia aukkoja, niitä kokemisen alueita, joista ei koskaan halua tietää.
Toivon teille tarpeeksi vahvoja siipiä.
Tämän Majesteetin edessä olemme voimattomia, painamme päämme, revimme vaatteemme ja ripottelemme tuhkaa päällemme. Äiti itkee lastansa, jota ei enää ole.
'Surkaa surevien kanssa' - sitä teet.
Tämän kirjoituksen jälkeen ei löydy sanoja. Voimaa ja jaksamista, teile kaikille.
Lämpimät kiitokset ajatuksistanne,
Susupetal, Katriina, Marikki, Allyalias,Sinipelto ja Tuima!
Saimme luvan lähteä. Toivomme aurinkoista viikkoa muuttolintujen maisemissa.
vaikeampaa luovuttamista ei ole kuin lapsen menetys.
tekstin jälkeen myötäelän minulle tuntemattomien ihmisten tuskaa... enkeleitä kanssanne
Otan osaa sinun ja ystäväsi suruun. Toivon sinulle vahvoja siipiä.
*lujasti, lämpimästi rutistaa*
Voimia ja vahvistavia ajatuksia lähetän minäkin täältä sinne.
Elämä on niin vaikea asia...
Toki ihminen kohtaa usein enemmän kuin voi kestää ja kantaa. Elämään vain on pakko suostua sellaisena kuin se tulee vastaan.
Kuunteleva korva tarjoaa suurta lohtua. Sinä voit olla se.
Itkekää yhdessä, mekin itkemme täällä näyttöpäätteittemme ääressä.
Lapsen kuolema on luultavasti se kaikkein pahin paikka maailmassa. Toivottavasti tuokin äiti saa apua ja läheisyyttä rakkailtaan. Sinäkin teit lähimmäisen teon kun olit läsnä ja kuuntelit. Se on tärkeää, usein jopa niin tärkeää ettemme itse sitä tiedäkään...
Hyvää matkaa!
(((Halaus)))
Aavistan, mutta en loppuun asti ymmärrä (kun ole vastaavaa kokenut) äidin tuskaa, kun oma lapsi menehtyy. Sisareni menetti 19-vuotiaan poikansa. Ihmisen osa on elää lähimmäisen myötä, ilossa ja surussa. Vaikka vajavaisena.
***
Hyvää matkaa sinulle ja rakkaallesi!
KIITOS, YSTÄVÄT AJATUKSISTA!!
Pääsimme matkalle ja palasimmekin jo.
Olen kiitollinen paljosta! Elämä ei ole itsestäänselvyys.
Lähetä kommentti