Olen nauttinut pelkästä olemisesta. Olen lepuuttanut sielua ja ruumista. Olen nukkunut punaisen untuvapeiton alla kolmen tunnin päiväunet. Olen keittänyt kahvin ja vironnut uuteen päivään.
Aurinko on paistanut siniseltä taivaalta aamusta iltaan. Syksyinen tuuli on pyyhältänyt yli maiseman, tunkeutunut takkini läpi, hytisyttänyt väsynyttä kulkijaa. Kynttilänliekit lepattavat pimeässä illassa. Ajatukset ovat lyhyitä, katkonaisia.
Minulla ei ole ollut agendaa. Olen tehnyt mitä on huvittanut. Lukenut, selaillut kesäisiä kuvia. Kuunnellut hiljaisuutta. Mies lähti mökille. Minäkin melkein, kunnes päätin, että jään kaupunkiin. Tuntuu siltä, että enemmän lepoa kun ei matkusta mihinkään. Kuopus rakastettunsa kanssa tuli käymään. Onnellinen kohtaaminen, pieni suuri läsnäolon hetki. Olivat olleet veneilemässä ystävien kanssa. Hhhrrrr.
Uni tuntuu hyvältä. Nukahdan Kodin Kuvalehti kasvoillani jo yhdentoista aikaan. Herään 1.30.
Sunnuntai, 14. lokakuuta 2007.
Aamu on jo valjennut kun havahdun hereille. Kello on 8.15. Keitän kahvit, luen Hesarin. Ihmettelen hyvänolon tunnetta joka syntyy pienistä asioista. Aikoihin en ole ehtinyt pysähtyä kaupunkikodin miljöössä. Oma aika tuntuu luxukselta. Puuhastelen hiljaisuudessa. Omaan tahtiin.
Mies lähettää tekstiviestin mökiltä: "Karhuvaari kömpii sumppipannun kimppuun". Viestin kello on 9.02. Hymyilen. Rakastan. Tunnistan tilanteen. Soitan mökkirantaan. Mies toteaa, että olo on kuin olisi pyörinyt viikon "ruukinmyllyssä" ja nyt ravistelee sementtilaastia silmiltään. Alkaa vähä vähältä nähdä betonimyllyn ulkopuolista elämää.
3 kommenttia:
Kohdata itsensä – yksin sunnuntainaamuna – on mannaa tai nannaa.
(Mihin betonilaasti suuntautuu, kysyy tämä tässä= betonimyllyyn laastia veivannut...)
Kiitos, Paju, mannaa se on. Lepo on tehnyt todella hyvää.
Tuollaiset rauhalliset, kiireettömät omat hetket ovat kyllä luksusta, onneksi sait nauttia siitä tämän hetken.
Lähetä kommentti