Festina lente

Katson taaksepäin ja näen itseni liikehtimässä kuin vuosisadan alun mykkäfilmeissä, joissa kuvan 'elävyys' on nykivää, nopeutettua. Kaksi kuukautta uudesta vuodesta on mennyt pikakelauksella. Päivä on pidentynyt, askel tihentynyt. Tammikuun alun pari ensimmäistä viikkoa taoin päähäni "kiiruhda hitaasti, festina lente", mutta huonosti olen oppinut.

Työ vie, mie vikisen. (Kuopion torilla sana 'työ' saa ihan toisen merkityksen.) Ei maailma tästä valmistu. Kiehuu ja porisee, mutta valmista ei näytä tulevan. Juuri kun kuvittelen että nyt on aikaa, se on livahtanut jo nurkan taakse näkymättömiin. Siinä seison äimistyneenä ajanriekaleet hyppysissäni, silmät ymmyrkäisinä että miten tässä taas näin pääsi käymään. Huomaan olevani hyvä renki mutta huono isäntä.

Viime viikon hauskin hetki oli tiistaina lentokentällä palatessani työmatkalta Vaasasta; kuopukseni seisoi rakastettunsa kanssa tuloaulassa ja vilperimäiseen tapaansa heilutteli iloisena paperilappusta, jossa luki ÄITI! Vain Suomen lippu puuttui! Aamuneljältä alkanut työpäiväni päättyi viisitoistatuntia myöhemmin ihanan lämpimään halaukseen ja kotiin kuljetukseen. Vastaantuloa oli edeltänyt mainio monivaiheinen tekstiviestittely, jossa kuopus sinnikkäästi halusi tulla vastaan, ehkä nähdäkseen minutkin, mutta ennen muuta tuodakseen yhden ylimääräisen pölyimurin, pois nurkistaan kuleksimasta. Vaasan päässä olin vielä sitä mieltä, että väsähtäneenä minusta ei juurikaan olisi iloa ja että parhaimmalta olisi tuntunut hypätä taksiin kenellekään sanaa sanomatta. Sinnikkyys palkittiin molemmin puolin. Ihana kohtaaminen, joka säilyy mielessäni.
Työpäivien maraton päättyi eilen illalla. Istahdin miehen kattamaan iltakahvipöytään pää täysillä kierroksilla. Pikkuhiljaa pyörä alkoi jarrutella, työasiat yksi toisensa jälkeen tipahdella hihnalta vauhdin hidastuessa, klonks....klonks...puuuhhh...puuuhhh. Juna pysähtyi, vaikka vähällä oli ettei jatkanut aseman ovesta sisään kuten muutama vuosi sitten tapahtui Helsingin rautatieasemalla.