Kevät laulaa

koivikon latvoissa laulaa kevät
linnut linnut
onnesta pakahtumaisillaan

Iltalampun valossa, kun aurinko on kadonnut taivaanrantaan, orientoidun huomiseen. Mustan kansion välissä paljon lukematonta tekstiä. Lennän varhain aamulla Osloon, punaposkisten villapaita-viikinkien maahan, keskelle telemark-housuisten lettipäiden iloista kevättä.

Lounastauolla pääsemme ehkä visiteeraamaan pikaisesti Vigelandsparkissa. During lunch we hope to be able to have a short visit to Vigelandsparken. Ei hassumpi pomo minulla, ei ollenkaan.

"Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet,
sillä kuu mahtuu lampeen vain

koska se paistaa niin korkealta."

Kurren

..... gourmet

ja mustarastaan muruset.

pienesti vain

p
i
e
n
e
s
t
i

taitan

s
a
l
a
a

palasen

i
t
s
e
l
l
e
n
i

tästä illasta
ennen huomista

k
o
h
t
a
a
m
i
s
t
a

ravitsen itseäni

h
e
t
k
e
n

ennen nukahtamista

o
n
n
e
l
l
i
n
e
n

Oo, bungo bango bongo - kotimaani ei oo Kongo

Mies osti mangon ja söimme sen.

Sitten siemen pääsi kukkapurkkiin.

Mangosta tuli maahanmuuttaja.
Hämäläisittäin lausuttuna hän on kotoisasti 'Manko vaan'.

MK

MK on viisas, arkijärkinen ihminen. Olen kuvitellut joskus miltä hän näyttää puhuessaan kasvotusten toisen kanssa; näen ulkoilmaihmisen punaiset posket ja hymynkareisen suun. Hän ajattelee myös sydämellään ja hänen lempeän hykerryttävä huumori, vallaton itseironiakin, pilkahtelee kuin sienien punaiset lakit sammalmättäiden väleissä. Hän tietää kuka hän on. Elämää nähnyt ja kokenut, vahva ja sitkeä Ihminen. Hän on kulkenut suru sylissään talvesta kesään, syksystä kevääseen. Hänen ajatuksensa putoilevat kuin keltasirkut koivunoksilta ja lehahtavat sitten odottamatta takaisin oksistojen piiloihin. Tämä liike hänen teksteissään viehättää minua suuresti.

Hän kirjoittaa;
"Kaikki ei aina ole helppoa, keveää, tuskatonta, ei ymmärrettävää eikä toivottua. Joskus vain riittää että näkee sinisen taivaan, lumisen metsän, yksinkertaiset ja selvät asiat."

Niin se on.

Kiitos MK.

Algebran kokeissa kauan sitten kirjoitin tyhjiksi jääneiden vastausten sijaan;

paljon enemmän
puhuvat lumiset männyt tästä ajasta
niistä voi ymmärtää kaiken
mikä tuntuu olennaiselta;

eläminen talvessa

Kevät keväämpi talvi

Selaan isoa, läpikuultavalla kansipaperilla päällystettyä runokirjaa. Liisa Laukkarinen puhuttelee minua kirjassaan "Talven ainoa valo, Das einzige Licht des Winters". Miten juuri nyt silmäni osuivat kirjahyllyssä tämän kirjan selkämykseen?

" Lumimyrsky yllätti kevään. Se raivoaa ulkona
kun yksinäisyys hyökkää
ja lama alkaa levitä kuin tiheä varjo
jota ei läpäise mikään muisto tai suunnitelma.
Yhteydet katkeavat, kinos kertyy ikkunaan, tuuli ulvoo.
Se vie mennessään lahot oksat, kaikki heikko
murtuu nyt.

Minä en taistele. Olen vetäytynyt potemaan
seurana sitkeys
ja kirja muutoksen teoriasta."


Orientoidun huomiseen enkä tiedä missä minä olisin että olisin läsnä. Siirtymä pumpulilumen peittämästä mökkirannasta täpötäyden intercityn hälinässä pääkaupungin rautatieasemalle herättää muiston Jevgeni Jevtushenkon tekstiin, jonnekin niin kauas etten tavoita kirjan nimeä, jossa hän kuvaa erästä junamatkaa.... Se ei ole minulle nyt merkityksellistä, vaan tämä irtautuminen ja liittyminen samanaikaisesti. Jostakin johonkin.

****************

" Lumi sulaa. Kevät kuvioi pellot ja jäät
joka päivä nopeasti uudelleen.
Muutos on alkanut:

Minä istuin kaupungissa, kaukana
viisaudesta, vapaasta ilmasta erossa
yritin selittää yksinkertaista asiaa.

Se tapahtuu koko ajan
muualla. "

Katselen lumen valaisemaa kaupunkipihaa lintuperspektiivistä. Jalanjälkiä sikinsokin. Menneiden ja tulleiden ihmisten askelia, soikeita ja pyöreäkärkisiä kengänpainaumia. Mökkipihassa jäljet lumessa olivat monimuotoisempia. Oravan, harakan, hiiren, variksen, käpytikan, keltasirkkujen, tali-, hömö- ja sinitiaisten piiperryksiä, jäniksen loikkia ja yöllä pihassa hiippailleen supikoiran paksukarvaisten tassujen jälkiä.

Heräsin viime yönä tunnin välein. Aamuyöllä huomasin pimeässä yöllisen kulkijan ja lumen valaisemassa hämärässä tiirailin sitä tuvan ikkunasta kiikareilla. Supikoira se oli. Luontokirjassa rosvoksi kuvailtu, ei toivottu aasialaista alkuperää oleva tunkioidenkin tonkija. Hyvin näytti kelpaavan savukalkkunan luut ja liiat perunat, jotka mies heitti pihalle illallisen jälkeen.

****************

"Aukijäänyt sanomalehti keittiön pöydällä
yöllä kun kylmenee,
kun esineet jättävät arkimerkityksen,
lakkaavat palvelemasta
ja järjestyvät valveiseen asetelmaan:

vanhat pullot, pölyiset kirjapinot,
hylätyt toiveet, virkoavat eloon.
Tärkeä keskittyy, soljuu
salaperäinen oikea elämä
vapaasti kuin kissaeläimen voimakas hyppy."


Kaikki tämä olevainen toisen pääsiäispäivän illassa, kun en tiedä miten asettuisin tähän itselliseen iltaan, hakisin päälleni tyynystä sopivan painauman.

****************

"Eloisa päivä: puut ravistelevat itseään tuulessa,
keinuttavat silmujaan
ja valkoiset pilvet liukuvat
läheltä ohi. Metsän jalkoihin
sulaa lumen sydän.

Minuun ei kevään kosketus vain yllä.
Yksinäisyys putoaa ja paksut vaatteet
vasta kun tulet."


Ikävä Sinua. Kirjoitan tähän. Mitä se kenellekään kuuluu. Tämä vain sattuu olemaan minun pöytälaatikkoni. Blogiformaatti. Sekin epäilyttää kovin kuin koivunoksalla keikkuvaa harakkaa, jonka tekisi mieli lintulaudan alla olevia murkinoita, mutta lentääkin pois järven suuntaan.

****************

"Lämpö on kaikki kaikessa, onni
yksinkertainen:

kirkasvetinen kaivo, kuivat puut, kirjat
ja leipominen lauantaina:

kuin elämän koko viisaus
leviävät liinan alla leivät."


Ei elämä niin yksinkertaista ole. Ei pidäkään. Veden kantaminen kaivolta vaatii enemmän kuin askeleet ja ämpärin.

Pölyiset kirjat hyllyssä kuin esikoisen asettelemat puut saunansa hyllyllä. Sanomatta sanaakaan viestittävät olemassaolonsa merkitystä.

"Tuuli puhalsi pohjoisesta monta päivää
ja oli sitten pitkään poissa.
Aina se on erilainen
kuin nämä harmaat päivätkin
toistensa kaltaiset.

Tietoisuus näyttää sävyt.
Arkipäivän harmaus on oire
ja oma syy."

Minusta tuntuu, että lapset eivät osaa ilmaista ajatuksiaan.
Tai sitten he ovat sitä mieltä.

Terveiset pääsiäislomalta

Kiirastorstai

Kiirastorstai-aamuna herään neljän aikoihin ihastelemaan täyteläisenä mollottavaa kuuta. Olo on kuin matkansa tehneellä lentokoneella, joka rullaa tulolaituriinsa. Keho ja mieli ovat laskeutumassa pääsiäisen viettoon, lomaan, muutamaan armolliseen päivään. Työturbulenssi ottaa aikansa eliminoituakseen etäämmälle minusta.

Pitkiä päiviä viimeisen viikon aikana. Illalla uni tuli anelematta. Vaikka työpäivät ovat olleet täyteläisiä, on ollut paljon ilon aiheita. Innostavia keskusteluhetkiä ihmisten kanssa. Asiat ovat yksi kerrallaan loksahdelleet koloihinsa - kuin jättipalapelissä, jossa sinisen taivaan yksiväriset palat vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä.

Valmensin henkilöstöä kehitys- ja palkkakeskusteluihin, kaikkineen 7 tilaisuutta, joista yksi vielä pääsiäisen jälkeen. Yhteensä 460 ihmistä. Rekrytoin asiantuntijoita, valmistelin materiaaleja Aprillipäiväksi Oslon tapaamiseen ja esimiestilaisuuteen, joka on heti loman jälkeen. Pähkäilin prosesseja puhelinkokouksessa pohjoismaisten kollegoitteni kanssa, huolehdin päivittäistöiden rutiineista tiimissäni, konsultoin henkilöstöä moninaisissa kysymyksissä, olin aika hyvin paikalla ja ajoittain jopa läsnä. Summa summarum - myöhään illalla työpöydän lamppua sammuttaessani sähköpostiini jäi liian paljon lukemattomia viestejä, vastaamattomia sanomia. Tiistaina, tiistaina sitten. Työ nietostuu ympärilläni kuin maaliskuinen lumi.

Tänä aamuna alkoi loma. Nousin varhain ja hyppäsin miehen kyytiin jo ennen kuutta viemään tiimiläisilleni kimpulliset kevättulppaaneja pääsiäisen iloksi ja kiitokseksi huumorintajuisesta työtoveruudesta, uurastuksesta. Siellä ne odottavat pöydillä töihintulijoita.

Illalla lähdemme mökille. En muista milloin olen näin paljon odottanut mökkirantaan pääsyä. Aion levätä ja ulkoilla. Saunapalvattua karitsanviulua (hui mikä sana) ja savustettua kalkkunaa riittää perustarpeiksi. Ruoka on tällä kertaa sivuseikka. Tärkeintä on yhdessäolo, lintujen elämäätihkuva laulu pihapuissa, hengittämisen tila ja kevään tuoksu - siitäkin huolimatta, että on luvattu lunta ja pakkasta!

Mehukas mysteeri.

Punainen

Ei mitään sanottavaa.
Sinivalkoisin siivin Ouluun.
Illaksi kotiin.

Minun kuopukseni
täyttää huomenna
30 vuotta!

13.3.1978,
klo 11.05, 3060 gr
Tummatukka tuhisija.
Äitin Muru.


Hänellä on isänsä isän silmät
ja äitini nimi.

Rakas.
Pikkuinen.
Yhä.

Pilkulleen

Miten pilkkua pitäisi käyttää?

Kokeile

Pilkkuautomaattia.


Lisää pilkusta löydät myös täältä.

Nielaisu

Juuri kun olin irrottautumassa
tästä "save as draft or publish post"- maailmasta,

nielaisin kuin vahingossa virkistävän ajatuksen siitä,
että voisin lähestyä kirjoittamista kuin vanhaa ystävää;
takaapäin kädet varkain silmilleen laittaen
ja kysymällä "arvaa kuka"!

Hän arvaisi heti, tunnistaisi
sormenpäiden tuoksusta, kosketuksesta,
ehkä pelkästä hengityksestä,
ja miettimättä möläyttäisi,

että sinähän se, kukapa muukaan.

Lukkosula on jäässä.

Maaliskuun kahdeksas

Mökkipiha oli hiljainen, kylänraitti valkoinen, potkukelkkakelinen. Kaunis. Tuvassa keltaiset naistenpäivän kerrotut tulppaanit viestivät keväästä, elämästä. Mies on rakas. Välittämisen maailmanmestari. Hän on pakannut ruokakassit, ostanut tulppaanit, huolehtinut minulle ruokaa kaupunkiasunnon jääkaappiin sunnuntaiksi. Hän on Universumin Ykkönen.

Olimme väsyneitä, mutta nautimme perjantai-illan olevaisuudesta ja yhdessäolosta. Tänä aamuna hörpimme aamukahvia kahdeksan aikaan. Keltasirkut, viherpeipot, hömö- ja talitiaiset kera käpytikkojen ja oravien viihdyttivät meitä ikkunantakaisessa maisemassa.

Haaveilimme tulevaisuudesta; puoli vuotta mökillä, loput etelän lämmössä. Missä milloinkin. Olisiko se sitä mitä haluamme? Kokeilla ainakin voisi. Mies jäi lomalle viikoksi. Minä palasin kaupunkiin junalla jolkottaen. Ikävä Ihmistä kuin kissalla kuumaa puuroa.

Lista

"Istuudun penkille tarkastelemaan listaa. Arvioin sitä pitkään. Lista on rehellinen. Olen tyytyväinen siihen. Kenties etsimäni esine on olemassa, kenties ei. Se ei ole kovin tärkeää. Mutta lista on tärkeä. Sillä huomiolla on minulle merkitystä. Se on todella arvokas." Erlend Loe

lattia-

kauppa-

jalka-

koriste-

blogi-

Tiitisen

tekemättömien töiden

toteutumattomien toiveiden

Suomen virallinen

musta lista

surullista

istuudun penkille

eikä sillä ole mitään merkitystä

kirjoittamisella on

olen ajatellut lopettaa

Vanhoja juttuja

Perhe, 6.06

Ystävyys, 4.06

Rakkaus, 5.06

Minä itse, 4.06

Mitä tahansa, 4.06



Terveiseni Odelmalle.

Nietostunut kevät

Lumi on satanut ja nietostanut mieleni kevään. Juuri kun olin iloinnut lyhentyneestä talvesta (en siis ilmastonmuutoksesta, terveiset Dodolle), se satoi lumen. Det snöade. Se leijaili. Se pyrytti. Se tuiskusi. Se.

Fennomaani sanoo satoi, paistoi, pyrytti, tuiskutti. Onhan se paljon fiksumpaa kuin että det gör tämän kaiken.

Aamulla taapertelin bussipysäkille klo 7.00. Pyrytti. Oli pyryttänyt jo yön pimeimmät hetket, lunta oli vähän mutta tarpeeksi. Lyhyt matka melkein sisätilojen kautta bussiterminaaliin. Terminaaliin?! Sanalla on surullinen kaiku. Laskeuduin liukuportaat, asetuin lasioven taakse odottamaan bussia, joka minun mielestäni tulee aina kun tarpeeksi kauan odottaa. Pk-seudulla ei tarvitse odottaa kuin 10-15 minuuttia maksimissaan. Ei se ole mikään aika. Minulla on aikaa. Tässä kohtaa on oltava, sano.

Huomaan seuraavani ovenpielessä ihmisten liikehdintää ja ärsyyntyväni naurettavan pienistä asioista. Mikä minua vaivaa? Katkonainen yö? Eilisen päivän 'mission impossible", ikä vai mikä? Kurkottelen lasiseinän takaa tulevia busseja, harmittelen arkkitehtia, joka on suunnitellut odotustilan lasiseinät niin, että ruutujen välinen rautalista katkaisee näköetäisyyden.

Mustaan takkiin ja housuihin pukeutunut nainen seisoo ikkunaan likistyneenä. Asetun hänen taakse. Nainen kääntyilee katsomaan minua 'että mitäs siihen tulit - liian lähelle'. 'Minä seison tässä ja odotan minun bussia.' En siirry, sillä tästä kohdasta näen oman bussini tulon parhaiten. Mustiinpukeutunut ponihäntäinen nainen siirtyy viisi askelta eteenpäin. Mollottaa minua aika ajoin enkä ole tietävinään hänen olemassaolostaan vaikka tiedostan kaiken. 'Mollottaa kuin lehmä uutta veräjää', sanottiin Oulun liepeillä lapsuudessa. Se oli jotenkin moukkamaista ja tunkeilevaa, tyhmä tuijottaminen.

Busseja tulee ja menee. Ovi lonksuu. Kuka minnekin menossa. Kiinalaisen näköinen pikkupoika repäisee kahvasta ja jymäyttää oven perässään kuulokkeet korvillaan. Tärkeän näköinen täti-ihminen, viimeisen päälle meikattu, föönattu, 'burberry- bättre folk' sujahtelee liukuportaisiin. Onko mulla asennevika? Haloo? Minä joka peräänkuulutan asennetta, joustavuutta, hyväksymistä, ihmisten erilaisuutta - havainnoin tässä aamupyryssä syyttä suotta kanssakulkijoitani. Varmasti ihania ihmisiä. Mutta ärsyttäviä tänä aamuna. Piste.

Vaaleatukkainen mies vaihtaa pitkänlinjan bussista lyhyempään. Lonksauttaa oven perässään lämpimään odotustilaan ja ahtautuu reviirilleni olkapäätäni hipaisten. Haloo! Eikö muka ole tilaa muualla, kiristelen hampaitani. Mies, arviolta nelikymppinen, seisoo sinnikkäästi vasemman olkapääni lähituntumassa ja seuraa tulevia busseja. Hemmetin hemmetti.

Minun bussi tulee. Näkyy jo kaukaa, toisen bussin takaa, se se on. Det är min bussen, javisst! Haa! Lonksautan oven ulospäin auki, juoksuaskelin tavoitan bussin etuoven, vilautan matkakorttiani laitteelle, vilkaisen tummaihoista kuljettajaa ja sanon ohimennen huomenta, könyän keskisillan takaiseen etupenkkiin laukkuineni. Ja matka jatkuu. Olenko itsekäs? Olenko tosiaan tämmöinen bullshit? Ärsyttää. Väsyttää. Tunnen oloni riittämättömäksi.

Vaaletukkainen mies, joka ahtautui reviirilleni odotustilassa, tuli samaan bussiin. Istuutui etuosan toiselle penkkiriville, kasvot takaosaa kohden. Hän lainaa ilmaislehteä käytävän toiselta puolelta ja hymyilee valloittavasti. Tunnen oloni entistä tukalammaksi. Ihmiset. Ihmiset. He tekevät elämästäni elämisen arvoisen. Kukaan ei pärjää tässä mahdottomassa maailmassa yksin. Kokoilen laukkujani. Minä väärässä. Muut oikeassa.

Nurin oikein nurin.
Se on vasta resori.

Haave menneen ja tulevan välissä

Tuiman pyyntö kirjoittaa haaveista ja unelmista on paha rasti. Miten kiemurtelisin kunniallisesti ulos näin vaikeasta ja ristiriitaisesta aiheesta? (Minäkö haaveilija - pois se minusta. Härkähän on realisti, sanovat astrologit.) Yhdessä yössä haaveet voivat itsestäni riippumatta lentää taivaan tuuliin. Luterilaisen kasvatuksen saaneena vastaan kuitenkin haasteeseen: Minun haaveeni on, että elämäni olisi kahden hetken välissä; menneen ja tulevan.

realismi-räppiä ei kuullut kai oo kukaan
tosikoita lukemaan en pyydä edes mukaan

ei ryppyotsat haaveile, ne diggaa muita juttuja
paljon mull' ei onneksi oo sellaisia tuttuja

nou nou
tai ehkä sitten jee
haaveet pakenee
ou ou

vähemmän on enemmän - on pelkkää real ismia
vähän toki arpapeliin laitan optimismia
kun lottokupon gissa lukee 'Casinossa voittaa
ja monen haave toteutuu', niin pakkohan on koittaa
mutt' joka kerta raaputtelen esiin pelkkää murua
Veikka us näin miljoonille tuottaa pelkkää surua

buuu-uuu
haave murentuu

enemmän on vähemmän kun pohja alkaa näkyä
katoovaista rompe mainen, timantit vain täkyä
sitku mutku- elämä ei ole minkään arvoista
koiraakaan ei aina voida tunnistaa sen karvoista

enemmän on vähemmän vaikk' uskoteltais' mitä
miksei riitä olevainen, tajuutteks' te sitä?
kun aurinkoa tavoittelet noussut on jo kuu
ja kuutamossa haaveillesi löytyy kohde muu

nou nou nou
elämä on show

monta kertaa huomannut oon sellaisenkin seikan
ett' nykyisin niin moni juttu heittää kuperkeikan
ennen oli ennen eikä suinkaan pelkkää hyvää
mutt jotenkin tää nykymeno sukeltaa ja syvää

hip hop
milloin tulee stop

virtuaalielämässä pysyy onni loitolla
haaveet ei oo haaveita vaan maksaa joka soitolla
digiboxit pullistelee muka tosielämää
viihde ei oo viihdettä vaan kuvottavaa räminää
osta sitä osta tätä muuten et oo mitään
kun aurinko on lännessä me tähyilemme itään

mikä meidät ihmispolot päästäis' tästä vaivasta
miks' jatkuvasti juoksemme ja ahnehdimme taivasta
jos haaveena on onnellisuus ei se löydy rahasta
mikä mikä vapauttaisi meidät tästä pahasta

hoi hoi
elämä on tätä
äly älä jätä
ou ou

Höpötystä

näitkö rastaan?
kyllä, oikeastaan
kaksi
panit paremmaksi,
vastaan
mitä laittais pastaan?
juustoa, vastaan
ai, ainoastaan?

Mietin mikä pääni sisässä laukaisee silloin tällöin mekanismin, josta täysin merkityksetön riimitys lähtee etenemään. Tässä tapauksessa sanat 'näitkö rastaan?' käynnisti loruttelun. Kovinkaan syvällistä analyysia ei tarvitse tehdä; huomaan höpöttäväni riimejä aina silloin kun työasiat valtaavat aivokopastani liian ison nurkkauksen. Mutta miksi juuri rastas? Miksi ei satakieli tai haukka?

Olipa kerran lintuja kaksi
haukka ja satakieli.
Toinen sanoi 'tilataan taksi,
on hieman kylille mieli.'

'Miksi et lennä, jos mielesi tekee,
sehän ei kustanna yhtäkään 'egee'?
'No, vaihtelun vuoksi, vaihtelun vuoksi
Pegasos-ratsukin juoksi!'

Festina lente

Katson taaksepäin ja näen itseni liikehtimässä kuin vuosisadan alun mykkäfilmeissä, joissa kuvan 'elävyys' on nykivää, nopeutettua. Kaksi kuukautta uudesta vuodesta on mennyt pikakelauksella. Päivä on pidentynyt, askel tihentynyt. Tammikuun alun pari ensimmäistä viikkoa taoin päähäni "kiiruhda hitaasti, festina lente", mutta huonosti olen oppinut.

Työ vie, mie vikisen. (Kuopion torilla sana 'työ' saa ihan toisen merkityksen.) Ei maailma tästä valmistu. Kiehuu ja porisee, mutta valmista ei näytä tulevan. Juuri kun kuvittelen että nyt on aikaa, se on livahtanut jo nurkan taakse näkymättömiin. Siinä seison äimistyneenä ajanriekaleet hyppysissäni, silmät ymmyrkäisinä että miten tässä taas näin pääsi käymään. Huomaan olevani hyvä renki mutta huono isäntä.

Viime viikon hauskin hetki oli tiistaina lentokentällä palatessani työmatkalta Vaasasta; kuopukseni seisoi rakastettunsa kanssa tuloaulassa ja vilperimäiseen tapaansa heilutteli iloisena paperilappusta, jossa luki ÄITI! Vain Suomen lippu puuttui! Aamuneljältä alkanut työpäiväni päättyi viisitoistatuntia myöhemmin ihanan lämpimään halaukseen ja kotiin kuljetukseen. Vastaantuloa oli edeltänyt mainio monivaiheinen tekstiviestittely, jossa kuopus sinnikkäästi halusi tulla vastaan, ehkä nähdäkseen minutkin, mutta ennen muuta tuodakseen yhden ylimääräisen pölyimurin, pois nurkistaan kuleksimasta. Vaasan päässä olin vielä sitä mieltä, että väsähtäneenä minusta ei juurikaan olisi iloa ja että parhaimmalta olisi tuntunut hypätä taksiin kenellekään sanaa sanomatta. Sinnikkyys palkittiin molemmin puolin. Ihana kohtaaminen, joka säilyy mielessäni.
Työpäivien maraton päättyi eilen illalla. Istahdin miehen kattamaan iltakahvipöytään pää täysillä kierroksilla. Pikkuhiljaa pyörä alkoi jarrutella, työasiat yksi toisensa jälkeen tipahdella hihnalta vauhdin hidastuessa, klonks....klonks...puuuhhh...puuuhhh. Juna pysähtyi, vaikka vähällä oli ettei jatkanut aseman ovesta sisään kuten muutama vuosi sitten tapahtui Helsingin rautatieasemalla.