Shoppailu on minulle vihonviimeinen toiminto. En kertakaikkiaan jaksa innostua vaatetankojen hypistelystä, mallien ja värien etsinnästä. Olen myöhässä aina kun jotakin tarvitsen. Kirkkaanpunaisia on talvella, "mustia t-paitoja meillä on nyt kovin vähän", hymyilee henkilökuntaan kuuluva vaaleatukkainen palveluhaluton nuori nainen.
Äklöttävää kierrellä naistenvaateosastolla. Äklöttävämpää vielä on sulloutua kassien, pussien ja keräiltyjen vaatteiden kanssa sovituskoppiin. Pakko pakko pakko. Riisua vanhat kauhtuneet, joka aamu ylle vedetyt jakut ja hameet ja kokeilla keräilyeriä. "Miehen valkoinen paita ei ole koskaan niin likainen, etteikö sitä kerran vielä voisi pukea ylleen", sanoi joku mies vuosien takaa. Tasa-arvolaki ei huomioi kaikkea. Naisten vaatetus on ehdottomasti traumaattisempaa, ja hinnaltaan juuri päinvastoin kuin palkka. Työelämässä naisen euro on 70 senttiä, mutta vaatekaupassa saat maksaa hunajaa, moninkerroin miesten pukeutumisen hinnan suhteessa tarve/ostokertoihin. Tumma puku ja valkoinen paita tekee miehestä miehen, sanotaan. Pukuja on aina kaapissa. Solmioitakin kuin tukkukauppiaalla. Naisella ei ole koskaan mitään päällepantavaa.
Minä olen poikkeus, sillä minulla on joka aamu löytynyt kaapista jotakin mitä pukea ylleen. Painotus sanalla jotakin. Melkein hävettää kulkea samoissa kauhtanoissa syksystä kevääseen. Shoppailuintoa ei ole ollut koskaan.
Ensin täytyy varata yksi ilta että kiertelee kaupat tietääkseen mitä hyllyissä on edes tarjolla. Toinen ilta menee satunnaisesti sovitellessa. Hyvällä tuurilla osuu silmiin omannäköistä. Ahaa - tuota voisin huomenna tulla sovittamaan. Miksi en nyt? Olen liian väsynyt, hikinen, lihava, mielikuvitukseton etsimään uutta ilmettä tai edes näköistäni.
Tänään oli se viimeinen mahdollisuus. Euroilla ei mitään väliä jos jotain vain löytyy. Kun vihdoin pääsen kassalle, kyselen loppusummaa. Samanaikaisesti lohdutan itseäni, että mitäs sitten. Käyn niin harvoin kaupoissa, että hinnalla ei ole väliä. Jostakin mielensyvyyksistä nousee tällaisina hetkinä amerikansiskoni hääpuvun tekijän sanat vuodelta 1989 : hinta pitää suhteuttaa aikaan jolloin vaatetta käyttää. Ajaton muoti. Minun iättömyyteni. Pah.
Kollega naurahtaa paljon puhuvasti kun kerron että huomenna on häät ja pitäis pukua mennä ostamaan ettei jäis viime tippaan.
Ikä irvistelee sovituskopin peilistä ennen kuin olen ehtinyt ripustaa keräilemiäni hameita, jakkuja, puseroita kopin seinille roikkumaan. Että tälle möhömahallekko näitä pitäisi ruveta tunkemaan. Kalvakka talvenjälkeinen läskisoosi hyllyy. Kengät puristaa. Naama näyttää takapuoleen ammutulta varikselta. Variksenpelättimeltä.
Armahda, armahda meitä - kuin liturgian osa lapsuuden jumalanpalveluksista.
Shoppailulla ei ole mitään tekemistä uskonnollisten riittien kanssa - tiedän. Halpamainen vertaus, mielleyhtymä.
Mikä tässä oikein on kun hyväksyn itseni hyvinkin muuten - paitsi sovituskopissa. Ainoastaan sovituskoppi on minulle kammotus.
Euroilla ei väliä. Vanhassa rahassa monta tonnia piippaili kassakoneeseen kun latasin myyjätytölle pari jakkua, hameen, t-paidan. Siis monta tonnia. Euroissa vain satasia. :) Nuori vaatemyyjä ihasteli ostoksistani ainoastaan hametta. Ajattelin mielessäni, että opiskelurahoja täällä tienaamassa, raha tiukassa ja päivän mittaan kauhistelee satoja kertoja mitä naisparat ostoksistaan maksavat. Messinkiä.
Olen aina maksanut viimeisen hinnan. Huono tinkijä. Väliinputoaja jo nuorena. En jaksa juosta alennusmyynneissä. Kompensoin hintoja ostamalla erittäin harvoin.
INHOAN SHOPPAILUA.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti