Vihreäpuseroinen tyttö

Etsin ihmisvilinästä tyttöä, jonka pitkä letti oli kuvassa molemmista päistä irti, mutta sidottu. Kuvan alla oli selitys sanasta "ransom", joka pysähdytti pohtimaan sanan monimerkityksellisyyttä. Kuva sinällään viestitti paljon. Irti, mutta sidottu.

Siinä hän seisoi, kirjakaupan edessä. Hänen hiuksensa tuoksuivat halatessamme. Kävelimme espanjalaiseen ravintolaan juhlistamaan parinpäivän takaista syntymäpäivää. Jeesus eli 33 vuotiaaksi, tokaisi tyttö kuin ohimennen. Säpsähdin ajatusta. Mistä sen tiedät, kysyin. Jostakin lukenut, sanoi ja hymyili. En muista törmänneeni koskaan aiemmin tuohon kuriositeettiin.

Fenkolisalaattia hänelle, broilerisalaattia minulle. Sehän on pahinta mitä voi olla, tehtotuotantobroileri, sanoi tyttö ja hymyili hänelle ominaisella tavallaan. Olen oppinut tunnistamaan hymyjen sävyt. Hänellä on kaunis - usein suljettu - hymy, ja läikehtivä nauru, enkä tiedä kumpi tekee hänen kasvoistaan hehkuvamman. Ehkä nauru, joka saa hänen silmänsä sädehtimään vastustamattomasti. Ransom, ransom.

Muistan merkitykselliset hetket Strindbergin toisesta kerroksesta. Tyttö ja minä. Ihanat keskustelut eikä kiire minnekään.

Puhumme niitä näitä. Työstä, opiskeluista, arjessa elämisestä. Sanattomana ajatuksissamme yhteinen suru, menetys ja kaipaus, jota on vaikea hahmottaa mitä kaikkea se on. Isä on kuollut. Sen sanominen vaatii kuuntelemista.

Vedet nousevat silmiini, kun sanon miten tärkeää ja arvokasta on, että yhteys isään oli toimiva, ja viime syksynä erityisen valoisa. En sano, mutta ajattelen käyntiämme papin luona ennen hautajaisia. Esikoiseni kanssa kerroimme hänelle isästä. Minkälainen ihminen hän oli, minkälainen isä, ystävä. Tyttö luonnehti, että arjen realisti. Ei minun täällä pitänyt itkeä.

"Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin.
Avohaavat syvät näissä, ammottavat kantapäissä.
Rystysihin joka kiven, jäänyt niist on verta hiven.
Mutta niinkuin tieni aloin, päätän sen myös, paljain jaloin.
Silloinkin kun tuska syvin viiltää, virkan: "näin on hyvin".
Tapahtukoon tahto sinun, kohtaloni, eikä minun."
Uuno Kailas

Tytönkin silmät kostuvat. Asioiden tärkeysjärjestykset löytävät paikkansa. Olemme tässä. Kahden kesken, vastatusten istuen. Rakastan Sinua, ajattelen.

'Pikkusisko on ainoa jonka kanssa jaksaa, voi puhua. Sama kieli. Ei jaksa tavata ystäviä, jotka kysyvät, mitä sinulle kuuluu. Ei jaksa selittää. Ihanaa kun on siskon 30-vuotisjuhlat tulossa, tupaantuliaiset uudessa kodissa. Jotakin iloista.' Liikutun kaikesta liikaa. Niin se on. Elämän tärkeysjärjestys kuin piirustuslaudalla piirretty.

Vihreäpuseroinen tyttö.
13.1.76 klo 9.19
2.650 gr