Aamu aukenee kuin raolleen jätetty ovi, itsekseen, huomaamatta.
Valoa on niin paljon ja pitkään, että se tuntuu jo itsestäänselvyydeltä. Osaanko riittävästi olla kiitollinen tästä vuodenajasta? Olenko näin pian unohtanut elämisen hämärässä, kahden pimeän välissä?
Talvi on pakannut itsensä pahvilaatikoihin, viikannut valkeat lumiviittansa naftaliiniin. Nöyrästi antanut tilan Keväälle, jonka puolestaan on pian luovutettava paikkansa esiripun takana kurkkivalle Kesälle...
Me ihmiset olemme statisteja kulisseissa.
Kansakoulun ensimmäisellä luokalla, Allin opinahjossa, sain näytellä kevätjuhlassa koivua: seisoa törötin tyyriinä ja hiljaa pahvista tehdyn hiirenkorvaisen koivupuun takana. Vaatimaton roolini jännitti silti. Salaa mielessäni unelmoin pääseväni joskus keijun rooliin, mutta mutta... eihän minusta pallonaamasta keijua olisi saanut tekemälläkään - paitsi tonnikeijun tietysti! :) Mihin ajatukseni taas karkailevat....vaikka minne ne juoksentelisivat juuri nyt - jos vain olisi aikaa.
Olisi olisi, sitku ja mutku.
Huhtikuun viimeinen työpäivä odottaa. Illalla hyppään Hämeen junaan ja jolkottelen mökille.
Luova tauko, sanan varsinaisessa merkityksessä - tai juuri päinvastoin - alkaa n. 9 tunnin kuluttua ja kestää viikon.
perjantaina, huhtikuuta 28, 2006
torstaina, huhtikuuta 27, 2006
Siniharmaa huhtikuu
Jokaisella sanalla on oma värinsä. Huhtikuu on siniharmaa, en tiedä miksi. Toisilla sanoilla väritys on selkeärajaisempi kuin toisilla. Värit kulkevat mukana puhuessani tai kuunnellessani toisten puhetta. Ne ovat alitajunnan maku- tai tuoksumuistoja, ne antavat sanoille tunnelman. Tiistai on sininen. Minulle se tarkoittaa energisyyttä, hyvärytmistä tekemistä, virkeyttä. Ihmettelen, että viikon viimeinen työpäivä, perjantai, ei ole vihreä, vaan punainen. Punainenhan mielletään perinteisesti vahvaksi voimaväriksi, mutta kvarttaalitalouden edellyttämällä työtahdilla perjantait sopisivat olla paremminkin vihreitä kuin naatit.
Siniharmaa huhtikuu on tänä vuonna vain aika Diagnoosin ja Operaation välissä. Huhtikuu on hyvästelyjä vaille.
Siniharmaa huhtikuu on tänä vuonna vain aika Diagnoosin ja Operaation välissä. Huhtikuu on hyvästelyjä vaille.
keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006
Puhelu
Odotin soittoasi.
Kiirehdin lounaalta työhuoneeseeni klo 11.20.
Sydänalassa tuttu möykky, jännitysvirta joka puolella kehoa.
Soitin. Ei vastausta. Soitin uudelleen. Olit tavoittamattomissa.
Istuin palaverissa esimieheni kanssa. Klo 13.31 vilkkui nimesi kännykän ruudussa.
Esimies poistui huoneestani kaiken varalta. Tietäisitpä, Pomo, miten paljon Sinua arvostan. Tiedätkin. Olenhan sen sinulle kertonut. Olet jämäkkä, vaativa ja inhimillinen. Sinustakin saisi oman tarinan tähän muistiinmerkintöjen kavalkaadiin.
Otin puhelun. Kaikki oli hyvin. Verikokeet, pissakokeet, röntgenit, keuhkopuhallukset. Kasvain ei ole levinnyt. Sanoi että hitaasti kasvavaa sorttia. Lääkäriin on luotettava. Nyt odotellaan leikkauspäivää. Voimia vaativa operaatio, mutta tärkeintä on juuri nyt, että ei kuolemantuomiota. Jokainen hetki on elämää eteenpäin. Elettäväksi annettu.
Äänestä sen aina kuulee; mies oli helpottunut. Oli varannut jo parkkikortin autolleen kun menee sairaalaan. Kysyin, miten hän aikoo ajaa sieltä sitten kotiin, jos kunto on leikkauksen jäljiltä hutera. Mies, ikänsä autoja ajellut, naurahti, että ajaa sinne minne auto vie. Kotiin, elämään.
Kiirehdin lounaalta työhuoneeseeni klo 11.20.
Sydänalassa tuttu möykky, jännitysvirta joka puolella kehoa.
Soitin. Ei vastausta. Soitin uudelleen. Olit tavoittamattomissa.
Istuin palaverissa esimieheni kanssa. Klo 13.31 vilkkui nimesi kännykän ruudussa.
Esimies poistui huoneestani kaiken varalta. Tietäisitpä, Pomo, miten paljon Sinua arvostan. Tiedätkin. Olenhan sen sinulle kertonut. Olet jämäkkä, vaativa ja inhimillinen. Sinustakin saisi oman tarinan tähän muistiinmerkintöjen kavalkaadiin.
Otin puhelun. Kaikki oli hyvin. Verikokeet, pissakokeet, röntgenit, keuhkopuhallukset. Kasvain ei ole levinnyt. Sanoi että hitaasti kasvavaa sorttia. Lääkäriin on luotettava. Nyt odotellaan leikkauspäivää. Voimia vaativa operaatio, mutta tärkeintä on juuri nyt, että ei kuolemantuomiota. Jokainen hetki on elämää eteenpäin. Elettäväksi annettu.
Äänestä sen aina kuulee; mies oli helpottunut. Oli varannut jo parkkikortin autolleen kun menee sairaalaan. Kysyin, miten hän aikoo ajaa sieltä sitten kotiin, jos kunto on leikkauksen jäljiltä hutera. Mies, ikänsä autoja ajellut, naurahti, että ajaa sinne minne auto vie. Kotiin, elämään.
Musette ja Arlette
Olen kaivannut Käpyläntien Ystäväni, entisen kollegani kanssa vietettyjä "maailmanparannusiltoja". Olen kaivannut Sinua ja myöhäiseen yöhön kiitäneitä hetkiä työpäivän jälkeen. Keskustelua, ajatustenvaihtoa, tajunnanvirtaa.
Olen muistellut työmatkojamme, jolkottaessamme junassa Kouvolaan ja Tampereelle. Muistatko? Tiiviitä työpäiviä, ihmisten kohtaamisia, raukeaa oloa hotellihuoneen yksityisyydessä, jossa jatkoimme asioiden työstämistä. Sehän oli viime vuosituhannella, sen viimeisenä vuotena, maaliskuussa, muistan.
Monta kertaa sen jälkeenkin, enemmän yksityisesti, paransimme alati pahenevaa maailmaa - ja lopulta huomasimme, että ei se siitä valmiimmaksi tullut, mutta helpotti hitusen. Työhuoneesi visuaalinen väljyys, esteettisten yksityiskohtien jatkumo, silmille sopiva. Sinun näköinen avara tila. Elämän maku. Aika, joka tuntui aina pysähtyvän kanssasi.
23.5.2001 olimme sopineet tapaamisen Lönnrotinkadulle, sisätiloihin. :)
Olen merkinnyt tuon tapaamisajankohdan tuliaisena tuomasi kirjan alkulehdille. Kirjan virittämät assosiaatiot tuovat Sinut lähelle. Olet Ihminen, joka tekee kaiken ajatuksella.
Kirja kertoo Rudolf Koivun piirtämistä paperinukeista, jotka ovat osa eurooppalaista vuosisadan alun kuvitustaidetta. Koivun paperinukkien tarina liittyy hänen Pariisin ja Lontoon opintomatkoihin. Piirrosten mallina oli ollut Sirkku Salmensaari, Rudolf Koivun kummitädin tytär. Kirja sai alkunsa Tuuloksessa 1995 olleesta Rudolf Koivu-näyttelystä, jossa kirjan tekijä oli tutustunut paperinukke-malliin, Sirkkuun. Näyttelyssä oli ollut esillä pieni piirustus kuninkaasta, joka oli löytynyt pahvirasiasta mummulan vintiltä Juttilan Kettulasta. Pientä tyttöä oli kiinnostanut Rudolfin kertomat sadut ja tarinat, joihin kuvittajamestari oli paperinukkejaan piirtänyt.
Musette ja Arlette-kirjassa on kahdeksan Rudolf Koivun paperinukkiin liittyvää tarinaa, jotka kuvittajamestari kertoi kummitätinsä tyttärelle vuosina 1915-1918 ja johdatteli hänet niiden kautta kirjallisuuden ja taiteen maailmaan.
Sirkku... Tuulos... vanha villiintynyt luonnontilainen kesäpaikan pihapiiri... ja myöhemmin paljon paljon muuta. Kokonainen Elämä.
Muistan sen toukokuisen illan. Stockan Herkusta pikaisesti loihdittu illallinen kahdelle ystävykselle.
Musetelle ja Arletelle.
Olen muistellut työmatkojamme, jolkottaessamme junassa Kouvolaan ja Tampereelle. Muistatko? Tiiviitä työpäiviä, ihmisten kohtaamisia, raukeaa oloa hotellihuoneen yksityisyydessä, jossa jatkoimme asioiden työstämistä. Sehän oli viime vuosituhannella, sen viimeisenä vuotena, maaliskuussa, muistan.
Monta kertaa sen jälkeenkin, enemmän yksityisesti, paransimme alati pahenevaa maailmaa - ja lopulta huomasimme, että ei se siitä valmiimmaksi tullut, mutta helpotti hitusen. Työhuoneesi visuaalinen väljyys, esteettisten yksityiskohtien jatkumo, silmille sopiva. Sinun näköinen avara tila. Elämän maku. Aika, joka tuntui aina pysähtyvän kanssasi.
23.5.2001 olimme sopineet tapaamisen Lönnrotinkadulle, sisätiloihin. :)
Olen merkinnyt tuon tapaamisajankohdan tuliaisena tuomasi kirjan alkulehdille. Kirjan virittämät assosiaatiot tuovat Sinut lähelle. Olet Ihminen, joka tekee kaiken ajatuksella.
Kirja kertoo Rudolf Koivun piirtämistä paperinukeista, jotka ovat osa eurooppalaista vuosisadan alun kuvitustaidetta. Koivun paperinukkien tarina liittyy hänen Pariisin ja Lontoon opintomatkoihin. Piirrosten mallina oli ollut Sirkku Salmensaari, Rudolf Koivun kummitädin tytär. Kirja sai alkunsa Tuuloksessa 1995 olleesta Rudolf Koivu-näyttelystä, jossa kirjan tekijä oli tutustunut paperinukke-malliin, Sirkkuun. Näyttelyssä oli ollut esillä pieni piirustus kuninkaasta, joka oli löytynyt pahvirasiasta mummulan vintiltä Juttilan Kettulasta. Pientä tyttöä oli kiinnostanut Rudolfin kertomat sadut ja tarinat, joihin kuvittajamestari oli paperinukkejaan piirtänyt.
Musette ja Arlette-kirjassa on kahdeksan Rudolf Koivun paperinukkiin liittyvää tarinaa, jotka kuvittajamestari kertoi kummitätinsä tyttärelle vuosina 1915-1918 ja johdatteli hänet niiden kautta kirjallisuuden ja taiteen maailmaan.
Sirkku... Tuulos... vanha villiintynyt luonnontilainen kesäpaikan pihapiiri... ja myöhemmin paljon paljon muuta. Kokonainen Elämä.
Muistan sen toukokuisen illan. Stockan Herkusta pikaisesti loihdittu illallinen kahdelle ystävykselle.
Musetelle ja Arletelle.
tiistaina, huhtikuuta 25, 2006
Omaa Elämää
En malttaisi nukkua. En haluaisi jättää tätä iltaa. Omaa aikaa. Kirjoittamista. Fysiikan laki - kroppa kaipaisi jo lepoa, mieli vielä kierroksella.
On jo myöhä. 14-tuntinen työpäivä takana. Aamuherätys hyvissä ajoin.
Hiljennyn, hidastan, jyrisytän moottoreitani kuin AY 358, Oulusta Helsinkiin, Lahden kohdalla alkaa alamäki, Cabin Group, seating for landing, please, Hans Besättning säger.
Soitan Miehelle mökkiin. Rakastan. Musta pilvi ei päästä läpi.
Huomenna klo 10.45 lääkärin vastaanotto. Vastauksia kysymyksiin, verikokeisiin, varauduttu kaikkeen.
Voimia huomiseen. Välisatamaan.
On jo myöhä. 14-tuntinen työpäivä takana. Aamuherätys hyvissä ajoin.
Hiljennyn, hidastan, jyrisytän moottoreitani kuin AY 358, Oulusta Helsinkiin, Lahden kohdalla alkaa alamäki, Cabin Group, seating for landing, please, Hans Besättning säger.
Soitan Miehelle mökkiin. Rakastan. Musta pilvi ei päästä läpi.
Huomenna klo 10.45 lääkärin vastaanotto. Vastauksia kysymyksiin, verikokeisiin, varauduttu kaikkeen.
Voimia huomiseen. Välisatamaan.
Hki-Oulu-Hki AY 358
Herätys klo 4.45.
Mustaa kahvia. Ruisleipä.
Taxi 6.10. Kentällä 6.40.
Lento 7.25.
Oulunsalon kentällä 8.20.
Rotuaarille, Kirkkokatu jotakin. Taksi tietää. Pukumiehen talo. Stockaa vastapäätä.
Iloinen vastaanotto - kuten aina tässä tytäryhtiössä.
Koko porukka sulloutuu pitkään neuvotteluhuoneeseen. Kerron ajankohtaisia henkilöstö- ja koulutusasioita. Puhun ihmisenä ihmisille. Kysymyksiä, vastauksia. Pääluottamusmies on mukanani. Upea Ihminen - isolla Iillä. Loistava työpari, yhteistoiminta toimii arjessa ilman formaatteja.
Yksikön esimies toteaa aamusession jälkeen - ennen lounasta - että olemme kuin vanha aviopari. Hyvässä mielessä. Se on paljon se. Arvostamme toisiamme. Minä työnantajan edustajana, plm henkilöstön edustajana. AY 358. AmmattiYhdistys. Pelkkää positiivista meidän työyhteisössä. Vastakkainasettelun aika on ohi, sanoisi Niinistö. :)
Yhteistoimintalaki, osallistava johtaminen, ennakoiva työyhteisön toiminnan kehittäminen. Ennen muuta Ihmisistä Välittäminen. Matte - plm - on lahja meidän firmalle. Ihminen, jonka kanssa hoidan henkilöstöä hyvässä ja pahassa. Tahtotilamme on sama: työhyvinvointia, osaamisen kehittämistä, palkkatasa-arvoa, rohkeutta laittaa likoon itsensä. Ihmisen elämää kehdosta hautaan.
Puhumme molemmat muutosvalmiudesta, moniosaajuudesta, avoimuudesta, yhteistoiminnan kehittämisestä. Asenteista. Työyhteisön ilmapiiri on ihmisten korvien välissä. Ei missään muualla. Jokaisella on vastuunsa.
Puhumme ammattitaidosta, joka ei ole pelkästään teknistä osaamista, tuotetuntemusta, asiakaspalvelua. Se on enemmän ja enemmän substanssiosaamisen rinnalla sosiaalisia valmiuksia, kykyä toimia työyhteisössä, verkostoissa. Se on aikuismaista käyttäytymistä, arkijärjen käyttöä, työtoverin arvostamista, yhteistyön kehittämistä, busineksen ymmärtämistä osana omaa työtä:
tuloshakuisuus
liiketoiminnan tuntemus
asiakaslähtöisyys
kyky sitoutua
kyky verkostoitua
luovuus, joustavuus, tehokkuus, luottamuksellisuus, ennakkoluulottomuus, sinnikkyys, kehittymishalukkuus
Ei me täydellisiä Ihmisiä haluta. Ei sellaisia ole olemassakaan.
Olisi oikeastaan katastrofaalista jos niin olisi. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jolla on työ- ja vapaa-aika, osaaminen ja harrastukset, inhimilliset tekijät ohjailemassa kaikkea tekemistä, elämää.
Olen haastatellut tuhansia hakijoita vuodesta -89 alkaen. Monenlaista "poolopaitaa" olen tavannut. Ihmisen tunnistaa aina!
Hyvä työpäivä Oulussa.
Tiedän, että olen / olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Matte ja mä.
Mustaa kahvia. Ruisleipä.
Taxi 6.10. Kentällä 6.40.
Lento 7.25.
Oulunsalon kentällä 8.20.
Rotuaarille, Kirkkokatu jotakin. Taksi tietää. Pukumiehen talo. Stockaa vastapäätä.
Iloinen vastaanotto - kuten aina tässä tytäryhtiössä.
Koko porukka sulloutuu pitkään neuvotteluhuoneeseen. Kerron ajankohtaisia henkilöstö- ja koulutusasioita. Puhun ihmisenä ihmisille. Kysymyksiä, vastauksia. Pääluottamusmies on mukanani. Upea Ihminen - isolla Iillä. Loistava työpari, yhteistoiminta toimii arjessa ilman formaatteja.
Yksikön esimies toteaa aamusession jälkeen - ennen lounasta - että olemme kuin vanha aviopari. Hyvässä mielessä. Se on paljon se. Arvostamme toisiamme. Minä työnantajan edustajana, plm henkilöstön edustajana. AY 358. AmmattiYhdistys. Pelkkää positiivista meidän työyhteisössä. Vastakkainasettelun aika on ohi, sanoisi Niinistö. :)
Yhteistoimintalaki, osallistava johtaminen, ennakoiva työyhteisön toiminnan kehittäminen. Ennen muuta Ihmisistä Välittäminen. Matte - plm - on lahja meidän firmalle. Ihminen, jonka kanssa hoidan henkilöstöä hyvässä ja pahassa. Tahtotilamme on sama: työhyvinvointia, osaamisen kehittämistä, palkkatasa-arvoa, rohkeutta laittaa likoon itsensä. Ihmisen elämää kehdosta hautaan.
Puhumme molemmat muutosvalmiudesta, moniosaajuudesta, avoimuudesta, yhteistoiminnan kehittämisestä. Asenteista. Työyhteisön ilmapiiri on ihmisten korvien välissä. Ei missään muualla. Jokaisella on vastuunsa.
Puhumme ammattitaidosta, joka ei ole pelkästään teknistä osaamista, tuotetuntemusta, asiakaspalvelua. Se on enemmän ja enemmän substanssiosaamisen rinnalla sosiaalisia valmiuksia, kykyä toimia työyhteisössä, verkostoissa. Se on aikuismaista käyttäytymistä, arkijärjen käyttöä, työtoverin arvostamista, yhteistyön kehittämistä, busineksen ymmärtämistä osana omaa työtä:
tuloshakuisuus
liiketoiminnan tuntemus
asiakaslähtöisyys
kyky sitoutua
kyky verkostoitua
luovuus, joustavuus, tehokkuus, luottamuksellisuus, ennakkoluulottomuus, sinnikkyys, kehittymishalukkuus
Ei me täydellisiä Ihmisiä haluta. Ei sellaisia ole olemassakaan.
Olisi oikeastaan katastrofaalista jos niin olisi. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jolla on työ- ja vapaa-aika, osaaminen ja harrastukset, inhimilliset tekijät ohjailemassa kaikkea tekemistä, elämää.
Olen haastatellut tuhansia hakijoita vuodesta -89 alkaen. Monenlaista "poolopaitaa" olen tavannut. Ihmisen tunnistaa aina!
Hyvä työpäivä Oulussa.
Tiedän, että olen / olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Matte ja mä.
maanantaina, huhtikuuta 24, 2006
USA - Utan Skärskilda Anställningar
Niin luki sähköisessä kalenterissani tämän päivän kohdalla: USA. En ole valtameren takana matkalla, en diivaile kalenterini lukijoille. Kaikki tietävät - tai ainakin melkein - että kun sähköisessä kalenterissani on USA, se tarkoittaa läsnäoloa, tavoitettavuutta, mutta silti työrauhaa. Yritän salaa ottaa itselleni "paperipäiviä" = työpäivä ilman asiakkaita.
Siis yritän. Tämä maanantai 24.4. oli hyvä esimerkki siitä, että elämä ei mene kuten suunnittelee. Olin merkinnyt aikaa itselleni, töilleni. Mutta. Ovenraossa on jatkuvasti "onks sulla hetki aikaa"- ihmisiä, asiakkaitani. Jokaisella oma tärkeä juttunsa hoidettavana. Ja kun olen paikalla, onhan minulla aikaa. Mitä muuta olisi? :)
Muistioiden kirjoittamista, sähköpostin toimeksiantoja, esitysmateriaalien tekemistä, kokouksiin valmistautumista, oman tiimin suunnittelupäivän sisältöön perehtymistä, yhteistoimintaneuvottelukunnan agendan miettimistä, palkkakonsultaatioita, haastatteluja, huomisen työmatkan valmistelua - tytäryhtiössä Oulussa aamusta iltaan ...
Työpäivä klo 7.20 - 18.30 ei riitä. Ei se riitä. Mutta ihanaa on sulkea kone, laittaa takki niskaan ja kuitata itsensä ulos ovesta. Yksitoista tuntia ja rapiat vilahtaa leimauskoneessa... joka noteeraa liukumat + 10 tuntiin, historiatietoja säilöneenä.
Mies lähti mökille. Keskiviikkona lääkärin vastaanotto, jonka jälkeen tiedämme taas elämää eteenpäin.
Eilisen päivän, sunnuntain, olin töissä 9.30-18.00. Harvoin nykyään olen viikonloppuna työnantajani käytettävissä, mutta nyt olin. Siivosin pöytääni, paperipinoja, kirjoitin rästimuistioita, valmistelin tulevia työpäiviä. Aika kului kuin siivillä.
Rakkaani, Mies, oli pesemässä ikkunoita kun kotiuduin. Parvekelasit enää talvenharmaina. Sanoin että pesen ne. Tänään töistä tullessani parvekelasit olivat puhtaat, amppelissa roikkui uusi kukka - nimeä en tiedä - mutta mansikankukalta se näyttää. Padassa on sinisiä orvokkeja, hyvätaimisia, pian runsauttaan rehottavia. Ihmemies. Mökille matkustanut. Vilkutti ovenraosta varhain aamulla, oli lähtevinään heti aamusta, mutta jäikin puoleenpäivään asti tänne ja huushollasi kuten hänellä on tapana. Tunnen itseni riittämättömäksi. Turhaan.
Siis yritän. Tämä maanantai 24.4. oli hyvä esimerkki siitä, että elämä ei mene kuten suunnittelee. Olin merkinnyt aikaa itselleni, töilleni. Mutta. Ovenraossa on jatkuvasti "onks sulla hetki aikaa"- ihmisiä, asiakkaitani. Jokaisella oma tärkeä juttunsa hoidettavana. Ja kun olen paikalla, onhan minulla aikaa. Mitä muuta olisi? :)
Muistioiden kirjoittamista, sähköpostin toimeksiantoja, esitysmateriaalien tekemistä, kokouksiin valmistautumista, oman tiimin suunnittelupäivän sisältöön perehtymistä, yhteistoimintaneuvottelukunnan agendan miettimistä, palkkakonsultaatioita, haastatteluja, huomisen työmatkan valmistelua - tytäryhtiössä Oulussa aamusta iltaan ...
Työpäivä klo 7.20 - 18.30 ei riitä. Ei se riitä. Mutta ihanaa on sulkea kone, laittaa takki niskaan ja kuitata itsensä ulos ovesta. Yksitoista tuntia ja rapiat vilahtaa leimauskoneessa... joka noteeraa liukumat + 10 tuntiin, historiatietoja säilöneenä.
Mies lähti mökille. Keskiviikkona lääkärin vastaanotto, jonka jälkeen tiedämme taas elämää eteenpäin.
Eilisen päivän, sunnuntain, olin töissä 9.30-18.00. Harvoin nykyään olen viikonloppuna työnantajani käytettävissä, mutta nyt olin. Siivosin pöytääni, paperipinoja, kirjoitin rästimuistioita, valmistelin tulevia työpäiviä. Aika kului kuin siivillä.
Rakkaani, Mies, oli pesemässä ikkunoita kun kotiuduin. Parvekelasit enää talvenharmaina. Sanoin että pesen ne. Tänään töistä tullessani parvekelasit olivat puhtaat, amppelissa roikkui uusi kukka - nimeä en tiedä - mutta mansikankukalta se näyttää. Padassa on sinisiä orvokkeja, hyvätaimisia, pian runsauttaan rehottavia. Ihmemies. Mökille matkustanut. Vilkutti ovenraosta varhain aamulla, oli lähtevinään heti aamusta, mutta jäikin puoleenpäivään asti tänne ja huushollasi kuten hänellä on tapana. Tunnen itseni riittämättömäksi. Turhaan.
sunnuntai, huhtikuuta 23, 2006
Orkideamorsian
Eilen oli keväthäät.
Valo tulvi tuomiokirkon ikkunoista.
Eteerisen kaunis Morsian asteli sulhasensa kanssa vihreät orkideat käsivarrella leväten, lempeä hymy huulillaan kohti alttaria. Luonnonvalkea, leveälaahuksinen hääpuku toi mieleeni antiikin Kreikan sulottaret. Hoikkaa vyötäröä koristi "timanttidiadeemi", kaunis yksityiskohta.
"Sinua, Sinua rakastan... Niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella".
Valo tulvi tuomiokirkon ikkunoista.
Eteerisen kaunis Morsian asteli sulhasensa kanssa vihreät orkideat käsivarrella leväten, lempeä hymy huulillaan kohti alttaria. Luonnonvalkea, leveälaahuksinen hääpuku toi mieleeni antiikin Kreikan sulottaret. Hoikkaa vyötäröä koristi "timanttidiadeemi", kaunis yksityiskohta.
"Sinua, Sinua rakastan... Niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella".
perjantaina, huhtikuuta 21, 2006
Meriharakka
musta selkä, valkoinen
vatsa,
äkkiseltään harakka
porkkananokka tonkii maata
ei arvata saata, harakka
ja meri
meriharakka
vatsa,
äkkiseltään harakka
porkkananokka tonkii maata
ei arvata saata, harakka
ja meri
meriharakka
Shop shop shop
Shoppailu on minulle vihonviimeinen toiminto. En kertakaikkiaan jaksa innostua vaatetankojen hypistelystä, mallien ja värien etsinnästä. Olen myöhässä aina kun jotakin tarvitsen. Kirkkaanpunaisia on talvella, "mustia t-paitoja meillä on nyt kovin vähän", hymyilee henkilökuntaan kuuluva vaaleatukkainen palveluhaluton nuori nainen.
Äklöttävää kierrellä naistenvaateosastolla. Äklöttävämpää vielä on sulloutua kassien, pussien ja keräiltyjen vaatteiden kanssa sovituskoppiin. Pakko pakko pakko. Riisua vanhat kauhtuneet, joka aamu ylle vedetyt jakut ja hameet ja kokeilla keräilyeriä. "Miehen valkoinen paita ei ole koskaan niin likainen, etteikö sitä kerran vielä voisi pukea ylleen", sanoi joku mies vuosien takaa. Tasa-arvolaki ei huomioi kaikkea. Naisten vaatetus on ehdottomasti traumaattisempaa, ja hinnaltaan juuri päinvastoin kuin palkka. Työelämässä naisen euro on 70 senttiä, mutta vaatekaupassa saat maksaa hunajaa, moninkerroin miesten pukeutumisen hinnan suhteessa tarve/ostokertoihin. Tumma puku ja valkoinen paita tekee miehestä miehen, sanotaan. Pukuja on aina kaapissa. Solmioitakin kuin tukkukauppiaalla. Naisella ei ole koskaan mitään päällepantavaa.
Minä olen poikkeus, sillä minulla on joka aamu löytynyt kaapista jotakin mitä pukea ylleen. Painotus sanalla jotakin. Melkein hävettää kulkea samoissa kauhtanoissa syksystä kevääseen. Shoppailuintoa ei ole ollut koskaan.
Ensin täytyy varata yksi ilta että kiertelee kaupat tietääkseen mitä hyllyissä on edes tarjolla. Toinen ilta menee satunnaisesti sovitellessa. Hyvällä tuurilla osuu silmiin omannäköistä. Ahaa - tuota voisin huomenna tulla sovittamaan. Miksi en nyt? Olen liian väsynyt, hikinen, lihava, mielikuvitukseton etsimään uutta ilmettä tai edes näköistäni.
Tänään oli se viimeinen mahdollisuus. Euroilla ei mitään väliä jos jotain vain löytyy. Kun vihdoin pääsen kassalle, kyselen loppusummaa. Samanaikaisesti lohdutan itseäni, että mitäs sitten. Käyn niin harvoin kaupoissa, että hinnalla ei ole väliä. Jostakin mielensyvyyksistä nousee tällaisina hetkinä amerikansiskoni hääpuvun tekijän sanat vuodelta 1989 : hinta pitää suhteuttaa aikaan jolloin vaatetta käyttää. Ajaton muoti. Minun iättömyyteni. Pah.
Kollega naurahtaa paljon puhuvasti kun kerron että huomenna on häät ja pitäis pukua mennä ostamaan ettei jäis viime tippaan.
Ikä irvistelee sovituskopin peilistä ennen kuin olen ehtinyt ripustaa keräilemiäni hameita, jakkuja, puseroita kopin seinille roikkumaan. Että tälle möhömahallekko näitä pitäisi ruveta tunkemaan. Kalvakka talvenjälkeinen läskisoosi hyllyy. Kengät puristaa. Naama näyttää takapuoleen ammutulta varikselta. Variksenpelättimeltä.
Armahda, armahda meitä - kuin liturgian osa lapsuuden jumalanpalveluksista.
Shoppailulla ei ole mitään tekemistä uskonnollisten riittien kanssa - tiedän. Halpamainen vertaus, mielleyhtymä.
Mikä tässä oikein on kun hyväksyn itseni hyvinkin muuten - paitsi sovituskopissa. Ainoastaan sovituskoppi on minulle kammotus.
Euroilla ei väliä. Vanhassa rahassa monta tonnia piippaili kassakoneeseen kun latasin myyjätytölle pari jakkua, hameen, t-paidan. Siis monta tonnia. Euroissa vain satasia. :) Nuori vaatemyyjä ihasteli ostoksistani ainoastaan hametta. Ajattelin mielessäni, että opiskelurahoja täällä tienaamassa, raha tiukassa ja päivän mittaan kauhistelee satoja kertoja mitä naisparat ostoksistaan maksavat. Messinkiä.
Olen aina maksanut viimeisen hinnan. Huono tinkijä. Väliinputoaja jo nuorena. En jaksa juosta alennusmyynneissä. Kompensoin hintoja ostamalla erittäin harvoin.
INHOAN SHOPPAILUA.
Äklöttävää kierrellä naistenvaateosastolla. Äklöttävämpää vielä on sulloutua kassien, pussien ja keräiltyjen vaatteiden kanssa sovituskoppiin. Pakko pakko pakko. Riisua vanhat kauhtuneet, joka aamu ylle vedetyt jakut ja hameet ja kokeilla keräilyeriä. "Miehen valkoinen paita ei ole koskaan niin likainen, etteikö sitä kerran vielä voisi pukea ylleen", sanoi joku mies vuosien takaa. Tasa-arvolaki ei huomioi kaikkea. Naisten vaatetus on ehdottomasti traumaattisempaa, ja hinnaltaan juuri päinvastoin kuin palkka. Työelämässä naisen euro on 70 senttiä, mutta vaatekaupassa saat maksaa hunajaa, moninkerroin miesten pukeutumisen hinnan suhteessa tarve/ostokertoihin. Tumma puku ja valkoinen paita tekee miehestä miehen, sanotaan. Pukuja on aina kaapissa. Solmioitakin kuin tukkukauppiaalla. Naisella ei ole koskaan mitään päällepantavaa.
Minä olen poikkeus, sillä minulla on joka aamu löytynyt kaapista jotakin mitä pukea ylleen. Painotus sanalla jotakin. Melkein hävettää kulkea samoissa kauhtanoissa syksystä kevääseen. Shoppailuintoa ei ole ollut koskaan.
Ensin täytyy varata yksi ilta että kiertelee kaupat tietääkseen mitä hyllyissä on edes tarjolla. Toinen ilta menee satunnaisesti sovitellessa. Hyvällä tuurilla osuu silmiin omannäköistä. Ahaa - tuota voisin huomenna tulla sovittamaan. Miksi en nyt? Olen liian väsynyt, hikinen, lihava, mielikuvitukseton etsimään uutta ilmettä tai edes näköistäni.
Tänään oli se viimeinen mahdollisuus. Euroilla ei mitään väliä jos jotain vain löytyy. Kun vihdoin pääsen kassalle, kyselen loppusummaa. Samanaikaisesti lohdutan itseäni, että mitäs sitten. Käyn niin harvoin kaupoissa, että hinnalla ei ole väliä. Jostakin mielensyvyyksistä nousee tällaisina hetkinä amerikansiskoni hääpuvun tekijän sanat vuodelta 1989 : hinta pitää suhteuttaa aikaan jolloin vaatetta käyttää. Ajaton muoti. Minun iättömyyteni. Pah.
Kollega naurahtaa paljon puhuvasti kun kerron että huomenna on häät ja pitäis pukua mennä ostamaan ettei jäis viime tippaan.
Ikä irvistelee sovituskopin peilistä ennen kuin olen ehtinyt ripustaa keräilemiäni hameita, jakkuja, puseroita kopin seinille roikkumaan. Että tälle möhömahallekko näitä pitäisi ruveta tunkemaan. Kalvakka talvenjälkeinen läskisoosi hyllyy. Kengät puristaa. Naama näyttää takapuoleen ammutulta varikselta. Variksenpelättimeltä.
Armahda, armahda meitä - kuin liturgian osa lapsuuden jumalanpalveluksista.
Shoppailulla ei ole mitään tekemistä uskonnollisten riittien kanssa - tiedän. Halpamainen vertaus, mielleyhtymä.
Mikä tässä oikein on kun hyväksyn itseni hyvinkin muuten - paitsi sovituskopissa. Ainoastaan sovituskoppi on minulle kammotus.
Euroilla ei väliä. Vanhassa rahassa monta tonnia piippaili kassakoneeseen kun latasin myyjätytölle pari jakkua, hameen, t-paidan. Siis monta tonnia. Euroissa vain satasia. :) Nuori vaatemyyjä ihasteli ostoksistani ainoastaan hametta. Ajattelin mielessäni, että opiskelurahoja täällä tienaamassa, raha tiukassa ja päivän mittaan kauhistelee satoja kertoja mitä naisparat ostoksistaan maksavat. Messinkiä.
Olen aina maksanut viimeisen hinnan. Huono tinkijä. Väliinputoaja jo nuorena. En jaksa juosta alennusmyynneissä. Kompensoin hintoja ostamalla erittäin harvoin.
INHOAN SHOPPAILUA.
Opus 5, D-duuri
Avaan parvekkeen lasitukset aamulla klo 5. Liikenne ei vielä häiritse aamuhartauteni taustamusiikkia; mustarastaan huilukonsertto, kuorolle ja puhallinsoittimille, Opus 5, D-duuri. Maailmanensi-illan tuntu tässä aamussa.
Musta, höyryävä kahvi kulkee kehossani, etenee nielusta vatsaan, raottelee silmiäni, virtaa käsiin ja jalkoihin, herättelee ovelta ovelle kuin yöhoitaja kierroksellaan "Huomenta huomenta, nukutaanko täällä vielä".
Tämä ei ole sama töölöläinen yöhoitaja reilun kymmenenvuoden takaa, jolla oli tapana rynnätä unihämärään huoneeseemme, osasto viidellä. Ihmisistä välittämättä. Vai muistanko väärin....eihän me ihmisiä ihan oltukaan, vaan potilaita, sängynpäätylappuja, sosiaaliturvatunnuksia, tuskin meillä oli edes nimeä, rouva se ja se. Ovi lennähti auki, ikkunaverhot kirskuen sivuun, kelmeä kattovalo jysäytti meidät hetkessä todellisuuteen. Selkäleikkauksen poistoletkut vielä selässäni sain vastauksen minua lapsena askarruttaneeseen asiaan: miksi yöhoitajia sanotaan "yököiksi". Yökkö. Nyt ymmärsin. Yök, yök.
Kuuntelen konserttia, hiljennyn uuden päivän alussa. Syntyy tunnemuisto oppikoulun juhlasaliin, jossa joka aamu kokoonnuttiin aamuhartauteen (sittemmin nimi modernisoitiin päivänavaukseksi). Kirkkohistorian opettajani, poikkitaiteellinen M. Brummer oli pyytänyt minua jostain syystä hartauden pitäjäksi. Toteutimme aamunavauksen amerikansiskoni kanssa. Isosisko säesti flyygelillä, minä luin vihreäkantisesta, lapsuuskodin tuoksuisesta hartauskirjasta tekstin, jota en enää muista. Musiikin ja puheen yhteisvaikutus oli kuitenkin niissä raameissa erilaisempaa johon oli totuttu.
Sisko istui flyygelin ääressä suoraselkäisenä, kuten hänellä oli tapana, antoi aloitusmerkin takaviistosta oikealta. Ehkä satoja perhosia sinkoili vatsanpohjassani kun seisoin yhtäkkiä puhujapöntössä ja katselin notkuilevaa kuulijakuntaa. Ensimmäinen esiintymisharjoitus ison yleisön edessä. Eikä kukaan varmasti muistanut lukemastani yhtä sanaa poistuessaan salista. Useimmalle aamuhartaudet olivat pakkopullaa ilman rusinoita. Myöhemmin aamunavaukset siirtyivät keskusradion kautta pidettäviksi. Rehtorinkansliassa oli helpompi puhua mikrofonille. Toisen ja viimeisen kerran muistan soittaneeni taustalla Albinonin adagiota ja tekstikin oli vaihtunut runoon, jota en harmikseni enää muista.
Viereisen metsikön konsertti yltyy, uusia laulajia ilmaantuu kuoroon. Kapellimestarin valkea puikko viuhtoo näkymättömissä, mutta kuultavissa. Kriitikot ovat jo kauan sitten sujauttaneet kynänsä ja lehtiönsä povitaskuihinsa, sillä tällaista täydellistä musiikkinautintoa ei vain voi kritisoida.
Musta, höyryävä kahvi kulkee kehossani, etenee nielusta vatsaan, raottelee silmiäni, virtaa käsiin ja jalkoihin, herättelee ovelta ovelle kuin yöhoitaja kierroksellaan "Huomenta huomenta, nukutaanko täällä vielä".
Tämä ei ole sama töölöläinen yöhoitaja reilun kymmenenvuoden takaa, jolla oli tapana rynnätä unihämärään huoneeseemme, osasto viidellä. Ihmisistä välittämättä. Vai muistanko väärin....eihän me ihmisiä ihan oltukaan, vaan potilaita, sängynpäätylappuja, sosiaaliturvatunnuksia, tuskin meillä oli edes nimeä, rouva se ja se. Ovi lennähti auki, ikkunaverhot kirskuen sivuun, kelmeä kattovalo jysäytti meidät hetkessä todellisuuteen. Selkäleikkauksen poistoletkut vielä selässäni sain vastauksen minua lapsena askarruttaneeseen asiaan: miksi yöhoitajia sanotaan "yököiksi". Yökkö. Nyt ymmärsin. Yök, yök.
Kuuntelen konserttia, hiljennyn uuden päivän alussa. Syntyy tunnemuisto oppikoulun juhlasaliin, jossa joka aamu kokoonnuttiin aamuhartauteen (sittemmin nimi modernisoitiin päivänavaukseksi). Kirkkohistorian opettajani, poikkitaiteellinen M. Brummer oli pyytänyt minua jostain syystä hartauden pitäjäksi. Toteutimme aamunavauksen amerikansiskoni kanssa. Isosisko säesti flyygelillä, minä luin vihreäkantisesta, lapsuuskodin tuoksuisesta hartauskirjasta tekstin, jota en enää muista. Musiikin ja puheen yhteisvaikutus oli kuitenkin niissä raameissa erilaisempaa johon oli totuttu.
Sisko istui flyygelin ääressä suoraselkäisenä, kuten hänellä oli tapana, antoi aloitusmerkin takaviistosta oikealta. Ehkä satoja perhosia sinkoili vatsanpohjassani kun seisoin yhtäkkiä puhujapöntössä ja katselin notkuilevaa kuulijakuntaa. Ensimmäinen esiintymisharjoitus ison yleisön edessä. Eikä kukaan varmasti muistanut lukemastani yhtä sanaa poistuessaan salista. Useimmalle aamuhartaudet olivat pakkopullaa ilman rusinoita. Myöhemmin aamunavaukset siirtyivät keskusradion kautta pidettäviksi. Rehtorinkansliassa oli helpompi puhua mikrofonille. Toisen ja viimeisen kerran muistan soittaneeni taustalla Albinonin adagiota ja tekstikin oli vaihtunut runoon, jota en harmikseni enää muista.
Viereisen metsikön konsertti yltyy, uusia laulajia ilmaantuu kuoroon. Kapellimestarin valkea puikko viuhtoo näkymättömissä, mutta kuultavissa. Kriitikot ovat jo kauan sitten sujauttaneet kynänsä ja lehtiönsä povitaskuihinsa, sillä tällaista täydellistä musiikkinautintoa ei vain voi kritisoida.
torstaina, huhtikuuta 20, 2006
pilvi
mistä se siihen taas lehahti, auringon eteen
likaisenharmaa pilvi
sairaalasta, puhelimesta
yllättäin kutsu verikokeeseen
viimeviikon keuhkoröntgen, mitä sieltä on löytynyt ?
olimme jo sopetuneet odotukseen, vielä kolme viikkoa
muuttuuko suunnitelma ?
aikaistuuko leikkaus ?
mitä on tapahtunut ?
miehestä näkee huolet, silmientakaiset liikkeet
sängyssä kuuntelen hengitystä
käsi kädessä uskomme selviävämme
rakastan Sinua, kuiskaan
niin minäkin Sinua, ja paljon, hymyilee mies takaisin
yön pimeässä sylissä valaisemme toisiamme
likaisenharmaa pilvi
sairaalasta, puhelimesta
yllättäin kutsu verikokeeseen
viimeviikon keuhkoröntgen, mitä sieltä on löytynyt ?
olimme jo sopetuneet odotukseen, vielä kolme viikkoa
muuttuuko suunnitelma ?
aikaistuuko leikkaus ?
mitä on tapahtunut ?
miehestä näkee huolet, silmientakaiset liikkeet
sängyssä kuuntelen hengitystä
käsi kädessä uskomme selviävämme
rakastan Sinua, kuiskaan
niin minäkin Sinua, ja paljon, hymyilee mies takaisin
yön pimeässä sylissä valaisemme toisiamme
tiistaina, huhtikuuta 18, 2006
Äiti, Isä
Pääsiäislomalla silmiini osui juttu, jossa tanssitaiteilija Jorma Uotiselta kysyttiin kenet hän ottaisi mukaansa autiolle saarelle. Uotinen haluaisi mukaansa isän, joka kuoli jo 28-vuotiaana Jorman ollessa pieni poika.
En ole koskaan ajatellut joutuvani/pääseväni autiolle saarelle, mutta jutun havahduttamana ajattelin, että olisipa hienoa päästä äidin kanssa kauas, jonnekin, ulottumattomiin. Äitini on tavannut minut, mutta minä en ole tavannut äitiä - siis tajunnan ja muistini mukaan.
Synnyin keväällä, äitini 36. syntymäpäivänä.
Joulukuussa, Tapaninpäivänä - 7 kuukautta syntymästäni - seitsenlapsinen perhe oli yhtäkkiä menettänyt äidin ja perheen esikoisen, isoveljen, liikenneonnettomuudessa.
Minulla ei ole omakohtaista muistikuvaa äidistäni, mutta tiedän ja omalla tavallani tunnen kuka hän on.
En ole osannut kaivata, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt että äidittömyys on osa persoonaani. Itseselviytymisen tarve, varhainen itsenäistyminen, 10-vuotiaan kuopuksen määrätietoiset merkinnät päiväkirjassa ovat ohjanneet elämääni: "lähden omaan elämään heti kun olen täysi-ikäinen". Kirjoitin, ja tein niin.
Autio saari. Kaksi palmua ja hiekkaa. Turkoosinsinistä merta silmänkantamattomiin. Saarella vain Äiti ja minä. Loputon aika. Vihdoinkin aikaa tutustua toisiimme.
Minä kertoisin elämäni tarinan. Harmaahapsinen äitini kuuntelisi. Käsi olkapäälläni. Ymmärtäisi. Rakastaisi. Lastentarhanopettaja, ison perheen äiti. Olisi olemassa vain minulle. Ilman ammattia, ilman papinrouvan roolia. Äiti lapselleen. Hiljainen, sanaton hetki yhdistäisi meidät. Kuulisin kaikki totuudet, tuntisin rakastavan lämmön, kosketuksen. Keskustelumme päätteeksi tietäisin mitä hän ajatteli isästäni, sisaruksista, omasta lapsuudestaan. Ajasta ennen ja jälkeen avioliiton. Mitä hän mietti mustassa Mossessa, kun isä ajoi autoa Ouluun, synnytyssairaalaan, "Nukketehtaalle", jossa meidän perheen kaikki mollamaijat ja räsynuket ovat avanneet silmänsä elämälle. Samassa mustassa autossa - Mosse se oli - musta ja pitkänokkainen, ristiäisistä tullessa, nelostien risteyksessä, isä ratissa, äiti vierellä, esikoinen, 11-vuotias isoveljeni takapenkillä - päättyi kaksi elämää. Kultaakin arvokkaampaa.
Mitä Äitini puhuisi? Minkälainen ääni hänellä olisi? Miltä tuoksuisi? Miten hän minua pitelisi?
Ajattelisiko hän että jos olisin ollut poika olisin nimeltäni Jouni. Jouni Lappalainen.
Isäni oli Ylläs-tunturin kupeesta kotoisin. Konstaapelin poika. Alma ja Artturi kasvattivat kolme poikaa. Yhdestä tuli ylioppilas, sen aikainen harvinaisuus, teologian ylioppilas. Sieltäkö asti oli peräisin tittelikipeys, joka isääni vaivasi kuin kihti.
Kylän ensimmäinen valkolakki. Opiskeluvuosien palovartija Ylläs-tunturin laella. Luonnon ystävä, tarinoiden kertoja. Kirjallisuuden rakastaja. Huumorintajuinen seuramies. Vahvasti vakaumuksellinen, mutta laajasydäminen - sittenkin.
Isä kertoi kihokki-kukasta. Lihansyöjäkasvista. Uuvanoista, vaivaiskoivuista. Huumorivireessä puhui "meän-kieltä", torniojokilaakson murretta. Oli kuin kala vedessä joka paikassa, pidetty seuramies, mutta pohjimmiltaan epävarma, äkeä, tiukka kasvattaja. Minkälaista olisi ollut jos äiti olisi saanut elää? Ilmeisesti tasapainoisempaa.
Äiti. Maailman kaunein sana. Merkityksellisin. Rakkain.
Minäkin olen äiti. Osaanko olla? Haluaisivatko kaksi tytärtäni minut joskus mukaansa Autiolle Saarelle?
Mene ja tiedä.
Menen.
En ole koskaan ajatellut joutuvani/pääseväni autiolle saarelle, mutta jutun havahduttamana ajattelin, että olisipa hienoa päästä äidin kanssa kauas, jonnekin, ulottumattomiin. Äitini on tavannut minut, mutta minä en ole tavannut äitiä - siis tajunnan ja muistini mukaan.
Synnyin keväällä, äitini 36. syntymäpäivänä.
Joulukuussa, Tapaninpäivänä - 7 kuukautta syntymästäni - seitsenlapsinen perhe oli yhtäkkiä menettänyt äidin ja perheen esikoisen, isoveljen, liikenneonnettomuudessa.
Minulla ei ole omakohtaista muistikuvaa äidistäni, mutta tiedän ja omalla tavallani tunnen kuka hän on.
En ole osannut kaivata, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt että äidittömyys on osa persoonaani. Itseselviytymisen tarve, varhainen itsenäistyminen, 10-vuotiaan kuopuksen määrätietoiset merkinnät päiväkirjassa ovat ohjanneet elämääni: "lähden omaan elämään heti kun olen täysi-ikäinen". Kirjoitin, ja tein niin.
Autio saari. Kaksi palmua ja hiekkaa. Turkoosinsinistä merta silmänkantamattomiin. Saarella vain Äiti ja minä. Loputon aika. Vihdoinkin aikaa tutustua toisiimme.
Minä kertoisin elämäni tarinan. Harmaahapsinen äitini kuuntelisi. Käsi olkapäälläni. Ymmärtäisi. Rakastaisi. Lastentarhanopettaja, ison perheen äiti. Olisi olemassa vain minulle. Ilman ammattia, ilman papinrouvan roolia. Äiti lapselleen. Hiljainen, sanaton hetki yhdistäisi meidät. Kuulisin kaikki totuudet, tuntisin rakastavan lämmön, kosketuksen. Keskustelumme päätteeksi tietäisin mitä hän ajatteli isästäni, sisaruksista, omasta lapsuudestaan. Ajasta ennen ja jälkeen avioliiton. Mitä hän mietti mustassa Mossessa, kun isä ajoi autoa Ouluun, synnytyssairaalaan, "Nukketehtaalle", jossa meidän perheen kaikki mollamaijat ja räsynuket ovat avanneet silmänsä elämälle. Samassa mustassa autossa - Mosse se oli - musta ja pitkänokkainen, ristiäisistä tullessa, nelostien risteyksessä, isä ratissa, äiti vierellä, esikoinen, 11-vuotias isoveljeni takapenkillä - päättyi kaksi elämää. Kultaakin arvokkaampaa.
Mitä Äitini puhuisi? Minkälainen ääni hänellä olisi? Miltä tuoksuisi? Miten hän minua pitelisi?
Ajattelisiko hän että jos olisin ollut poika olisin nimeltäni Jouni. Jouni Lappalainen.
Isäni oli Ylläs-tunturin kupeesta kotoisin. Konstaapelin poika. Alma ja Artturi kasvattivat kolme poikaa. Yhdestä tuli ylioppilas, sen aikainen harvinaisuus, teologian ylioppilas. Sieltäkö asti oli peräisin tittelikipeys, joka isääni vaivasi kuin kihti.
Kylän ensimmäinen valkolakki. Opiskeluvuosien palovartija Ylläs-tunturin laella. Luonnon ystävä, tarinoiden kertoja. Kirjallisuuden rakastaja. Huumorintajuinen seuramies. Vahvasti vakaumuksellinen, mutta laajasydäminen - sittenkin.
Isä kertoi kihokki-kukasta. Lihansyöjäkasvista. Uuvanoista, vaivaiskoivuista. Huumorivireessä puhui "meän-kieltä", torniojokilaakson murretta. Oli kuin kala vedessä joka paikassa, pidetty seuramies, mutta pohjimmiltaan epävarma, äkeä, tiukka kasvattaja. Minkälaista olisi ollut jos äiti olisi saanut elää? Ilmeisesti tasapainoisempaa.
Äiti. Maailman kaunein sana. Merkityksellisin. Rakkain.
Minäkin olen äiti. Osaanko olla? Haluaisivatko kaksi tytärtäni minut joskus mukaansa Autiolle Saarelle?
Mene ja tiedä.
Menen.
HRMHRDGEMCEGESIEAHRP - BAMG
GEM Group Executive Management
CEG Ceo Executive Group
BAMG Business Area Management Group
HRM Human Resource Management
HRD Human Resource Development
LD Leadership Development
HRSE Human Resource Service Excellent
HRS Human Resource Services
HRP Human Resource Partner
HRSP Human Resource Service Partner
CSI Customer Satisfaction Index
ESI Employee Satisfaction Index
EA Executive Audit
CRM Customer Relationship Management
CSM Customer Satisfaction Management
CIB........
RIT......
GPT......
C/I....
ROE....
Inhoan kolmikirjaimisia englanninkielisiä lyhenteitä. Videotykit (enää harvoin piirtoheittimet) suoltavat tajuntaamme strategioita ja toimintasuunnitelmia, prosessikaavioita, organisaatioita, asiakashallintajärjestelmiä, työtyytyväisyysmittauksia, potentiaalikartoituksia, työvuorosuunnittelun järjestelmiä, asiakastyytyväisyysmittauksia, henkilöstönkehittämisohjelmia, henkilöstöhallinnon järjestelmiä, tulosmittareita, kulut/tuotot-suhteita, omanpääoman tuottoja.... joilla kaikilla on lyhyt nimi - kolme tai neljä kirjainta.
Ne vilistävät päivittäisessä työsanastossa: sähköposteissa, palavereissa, seminaareissa, luennoilla, kokouksissa, ammattilukemistossa. Ne tunkeutuvat tajuntaamme ja ovat juurtuneet meihin niin, että puhumme fingelskaa, ajattelemme fingelskaksi, sillä konsernin virallinen kieli on englanti. Piste.
Ostamme työpaikan ravintolasta ruokaa kotiin "Take away"-paperipussissa, syömme fast- or slowfoodia, saamme - jopa odotamme - feedbackia. Käymme vuosittain esimiehen kanssa Pee Dee Deetä (Performance & Development Dialogue). Itse asiassa jo päiväkodeissa käydään kehityskeskusteluja. Tuloksia mitataan BSC:n (Balance Score Card) mittareiden mukaan. Saamme hyvästä työsuorituksesta Incentiven tai nykyisin kuulumme VSP:n (Variably Salary Review) piiriin. Yläjohtoa palkitaan EIP-ohjelman mukaan (Executive Incentive Programm). Koko henkilöstö on OTP:n piirissä (One Time Payment), jos onnistuu yli odotusten työssään.
Tahtomattamme ote äidinkielestä löystyy.
Äidin kieli. Mie ja sie. Mnää ja snää. Mää ja sää. Mä ja sä.
San's sääki ny jottai.
Tuuloksen Syrjäntaan kylästä löytää vielä ruokapaikan, jonka nimi on Atrain. Nimi on, muttei juuri muuta. Baari on auki - varalta kuin vanhanpiian tissit.
CEG Ceo Executive Group
BAMG Business Area Management Group
HRM Human Resource Management
HRD Human Resource Development
LD Leadership Development
HRSE Human Resource Service Excellent
HRS Human Resource Services
HRP Human Resource Partner
HRSP Human Resource Service Partner
CSI Customer Satisfaction Index
ESI Employee Satisfaction Index
EA Executive Audit
CRM Customer Relationship Management
CSM Customer Satisfaction Management
CIB........
RIT......
GPT......
C/I....
ROE....
Inhoan kolmikirjaimisia englanninkielisiä lyhenteitä. Videotykit (enää harvoin piirtoheittimet) suoltavat tajuntaamme strategioita ja toimintasuunnitelmia, prosessikaavioita, organisaatioita, asiakashallintajärjestelmiä, työtyytyväisyysmittauksia, potentiaalikartoituksia, työvuorosuunnittelun järjestelmiä, asiakastyytyväisyysmittauksia, henkilöstönkehittämisohjelmia, henkilöstöhallinnon järjestelmiä, tulosmittareita, kulut/tuotot-suhteita, omanpääoman tuottoja.... joilla kaikilla on lyhyt nimi - kolme tai neljä kirjainta.
Ne vilistävät päivittäisessä työsanastossa: sähköposteissa, palavereissa, seminaareissa, luennoilla, kokouksissa, ammattilukemistossa. Ne tunkeutuvat tajuntaamme ja ovat juurtuneet meihin niin, että puhumme fingelskaa, ajattelemme fingelskaksi, sillä konsernin virallinen kieli on englanti. Piste.
Ostamme työpaikan ravintolasta ruokaa kotiin "Take away"-paperipussissa, syömme fast- or slowfoodia, saamme - jopa odotamme - feedbackia. Käymme vuosittain esimiehen kanssa Pee Dee Deetä (Performance & Development Dialogue). Itse asiassa jo päiväkodeissa käydään kehityskeskusteluja. Tuloksia mitataan BSC:n (Balance Score Card) mittareiden mukaan. Saamme hyvästä työsuorituksesta Incentiven tai nykyisin kuulumme VSP:n (Variably Salary Review) piiriin. Yläjohtoa palkitaan EIP-ohjelman mukaan (Executive Incentive Programm). Koko henkilöstö on OTP:n piirissä (One Time Payment), jos onnistuu yli odotusten työssään.
Tahtomattamme ote äidinkielestä löystyy.
Äidin kieli. Mie ja sie. Mnää ja snää. Mää ja sää. Mä ja sä.
San's sääki ny jottai.
Tuuloksen Syrjäntaan kylästä löytää vielä ruokapaikan, jonka nimi on Atrain. Nimi on, muttei juuri muuta. Baari on auki - varalta kuin vanhanpiian tissit.
Ystävämme Saara, 82 v.
Saara kuoli pitkäperjantaina.
Lauantaina, 8.4. kävimme luonasi. Istuimme hetken valoisassa huoneessasi ja sinä asettelit lasimaljakkoon keltaisia narsisseja, joita toimme sinulle silmäniloksi.
Istuit siinä keinutuolin käsinojaa silitellen, kulmien alta kujeilevasti hymyillen - niin kuin sinulla oli tapana. Olit huumorintajuinen, sydämellinen Ihminen.
Kauniit turkoosinsiniset korvakorut korvissasi, vuosikymmenien takainen sileä kultasormus nimettömässäsi, polkkatukkasi kauniisti kammattuna, hiuspinni otsatukkaasi pitelemässä. Vekkihame ja villatakki - niinkuin olisit odottanut kyläilijöitä.
Olit sellainen - sisältäkin kaunis Ihminen.
Leuka väpättäen halasit meidät aina tullessamme ja lähtiessämme. Viimeiseksi jäänyt vilkutuksesi oven raosta jäi mieliimme.
Kiitos, Saara, Ystävyydestä!
Ihmisen elämä on kuin ruoho. Kun tuuli kulkee hänen ylitseen, ei häntä enää ole.
Lauantaina, 8.4. kävimme luonasi. Istuimme hetken valoisassa huoneessasi ja sinä asettelit lasimaljakkoon keltaisia narsisseja, joita toimme sinulle silmäniloksi.
Istuit siinä keinutuolin käsinojaa silitellen, kulmien alta kujeilevasti hymyillen - niin kuin sinulla oli tapana. Olit huumorintajuinen, sydämellinen Ihminen.
Kauniit turkoosinsiniset korvakorut korvissasi, vuosikymmenien takainen sileä kultasormus nimettömässäsi, polkkatukkasi kauniisti kammattuna, hiuspinni otsatukkaasi pitelemässä. Vekkihame ja villatakki - niinkuin olisit odottanut kyläilijöitä.
Olit sellainen - sisältäkin kaunis Ihminen.
Leuka väpättäen halasit meidät aina tullessamme ja lähtiessämme. Viimeiseksi jäänyt vilkutuksesi oven raosta jäi mieliimme.
Kiitos, Saara, Ystävyydestä!
Ihmisen elämä on kuin ruoho. Kun tuuli kulkee hänen ylitseen, ei häntä enää ole.
maanantaina, huhtikuuta 17, 2006
Kiirastorstai, Pitkäperjantai, Välilauantai, Pääsiäinen
Kiirastorstaisin soi aina Bach, Matteus-passio, jota lapsena kuuntelimme yömyöhään pitkän pappilan toisessa päässä. Perheen sisäisen "turvavälin" muodostivat talon keskivaiheilla sijainneet sali ja ruokasali. Ei kenenkään maa. Toisessa päässä valmistautui rovasti-isä pääsiäispyhien jumalanpalveluksiin ja muihin virkatehtäviin.
Pitkäperjantai oli lapselle pitkä perjantai. Hiljaisuuden ja tekemättömyyden päivä. Alakuloisista alakuloisin. Ajatukset askartelivat mieluusti jo välilauantaissa, jolloin pääsimme pois röntgenkoneesta; "saa hengittää".
Pääsiäispyhät tuntuivat jo paljon lohdullisemmilta. Elämä voitti. Vihreät ruohot tipuineen toivat iloa. Isäkin saattoi huokaista viimeisen pyhän iltana.
Pääsiäisaika on lapsesta lähtien ollut vain pitkien pyhien ketju, keväinen juhla. Myöhemmin aikuisena jopa kevätsiivouksen aikaa parhaimmillaan. Väheksymättä lapsenuskoista Pääsiäisen sanomaa, josta luterilaisessa kirkossa julistetaan.
**************
Olimme mökillä lauantaista lähtien. Kevät on edennyt. Valo lisääntynyt ja pihahanget huvenneet. Syksyllä talonpäätyyn istutetut narsissit työnsivät jo varsiaan roudasta. Pääsiäisruohoksi kylvetyt ohranjyvät versoivat vahvaa vihreää tuvan ikkunoilla. Järvenselkä on tummunut sulaessaan, mutta yhä vahva jää peittää kesää odottavia laineita.
Joutsenpari vahti pesäpaikkaansa sinnikkäästi. Lokit kaartelivat reviirejään. Punakylkirastaat, peipposet, mustarastaspariskunnat, laulurastas, tali-, sini- ja hömötiaiset kujertelivat pesänrakennuskumppania etsien. Pihapuiden linnunpöntöissä oli asuntoesittelyjä. Talitiaiset tutkivat tarkkaan pönttöjen katot ja seinät, kurkistelivat varovasti pöntön aukoista sisälle huoneistoon ja monen varmistuksen jälkeen pujahtivat sisälle.
Ehkä jo parin viikon kuluttua tulevat kirjosiepot ja sitten ovat talitiaiset vaarassa menettää asuntonsa. Kirjosieppopariskunnan on pakko löytää pesäpönttö lisääntyäkseen. Jos vapaita huoneistoja ei ole tarjolla, kirjosieppo häätää talitintit pois pesistään ja tekee omansa vaikka toisen pesän päälle. Julma pikkulintu.
Viisi jäniksenpoikaa juoksenteli järvellä tyhmänrohkeina kuin uhmaten paikalla liihotellutta yksinäistä ja nälkäistä ruskosuohaukkaa.
Yötaivas oli tähtiä täynnä.
Pitkäperjantai oli lapselle pitkä perjantai. Hiljaisuuden ja tekemättömyyden päivä. Alakuloisista alakuloisin. Ajatukset askartelivat mieluusti jo välilauantaissa, jolloin pääsimme pois röntgenkoneesta; "saa hengittää".
Pääsiäispyhät tuntuivat jo paljon lohdullisemmilta. Elämä voitti. Vihreät ruohot tipuineen toivat iloa. Isäkin saattoi huokaista viimeisen pyhän iltana.
Pääsiäisaika on lapsesta lähtien ollut vain pitkien pyhien ketju, keväinen juhla. Myöhemmin aikuisena jopa kevätsiivouksen aikaa parhaimmillaan. Väheksymättä lapsenuskoista Pääsiäisen sanomaa, josta luterilaisessa kirkossa julistetaan.
**************
Olimme mökillä lauantaista lähtien. Kevät on edennyt. Valo lisääntynyt ja pihahanget huvenneet. Syksyllä talonpäätyyn istutetut narsissit työnsivät jo varsiaan roudasta. Pääsiäisruohoksi kylvetyt ohranjyvät versoivat vahvaa vihreää tuvan ikkunoilla. Järvenselkä on tummunut sulaessaan, mutta yhä vahva jää peittää kesää odottavia laineita.
Joutsenpari vahti pesäpaikkaansa sinnikkäästi. Lokit kaartelivat reviirejään. Punakylkirastaat, peipposet, mustarastaspariskunnat, laulurastas, tali-, sini- ja hömötiaiset kujertelivat pesänrakennuskumppania etsien. Pihapuiden linnunpöntöissä oli asuntoesittelyjä. Talitiaiset tutkivat tarkkaan pönttöjen katot ja seinät, kurkistelivat varovasti pöntön aukoista sisälle huoneistoon ja monen varmistuksen jälkeen pujahtivat sisälle.
Ehkä jo parin viikon kuluttua tulevat kirjosiepot ja sitten ovat talitiaiset vaarassa menettää asuntonsa. Kirjosieppopariskunnan on pakko löytää pesäpönttö lisääntyäkseen. Jos vapaita huoneistoja ei ole tarjolla, kirjosieppo häätää talitintit pois pesistään ja tekee omansa vaikka toisen pesän päälle. Julma pikkulintu.
Viisi jäniksenpoikaa juoksenteli järvellä tyhmänrohkeina kuin uhmaten paikalla liihotellutta yksinäistä ja nälkäistä ruskosuohaukkaa.
Yötaivas oli tähtiä täynnä.
tiistaina, huhtikuuta 11, 2006
Häät unessa
Viime yö meni pelastusarmeijalle, kuten sanonta kuuluu.
Vähä uni vei mennessään syvälle outoihin oloihin.
Olimme mökillä, jonka takapiha oli huomattavasti laajempi alue kuin valvetilassa.
Ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia tupa täynnä. Muistan katselleeni seinäkelloa, joka näytti aamuaikaa 8.37. Ajattelin, että nyt täytyy tarttua häävalmisteluihin. H-hetki olisi iltapäivällä klo 15.
Lattiat olivat pölyssä, tiskit tiskaamatta. Pienet vaatimattomat häät lähiystävien kanssa. Kaivoin komeronhyllyjä epätoivoisena löytääkseni valkoiset kesähousut kauppareissua varten. Katsoin päätyikkunasta takapihalle, joka oli täynnä ihmisiä. Pihatien mutkasta tuli jatkuvasti autoja, moottoripyöriä, ihmisiä ympäri Suomea. Tyttäreni häihin. Varsinainen kansainvaellus. Hätäännyin miten ruokimme ja juotamme näin valtaisan hääväen.
Entisen mieheni veli vaimoineen istui kannonnokassa sylikkäin pihassa. Minä kökötin valkoinen muistilehtiö kädessä rantalaavulla ja yritin tehdä muistiinpanoja hääpuhetta varten. Kirjoitin lappuun; puoli vuotta sitten, 22.10. oli häät. Uusi sulhanen, nimeltään Harri, seisoi nyt kasvimaan reunassa. Eri mies, jota katselin toissayönä unessa. Tyttäreni odotti vauvaa. Pyöreä vatsa, leveä hymy. Onnellisuus käsinkosketeltavana koivujen siimeksessä.
Muuta en muista herättyäni.
Mietin mistä nämä unet tulevat. Eletystä elämästä. Surun kouristuksista. Elämän toivosta - ko?
Vanhimman siskoni tytär, kummityttöni, vihitään 22.4. Päivälleen puolivuotta meidän perheen kuopuksen, minun, tyttöni häiden jälkeen. Samassa tuomiokirkossa, jossa astelin avioliittoon 31 vuotta sitten.
Asioiden, tunnelmien sumaa. Yölliset unenpätkät. Ajattelen.
Hetki hengittämättä
Yöllinen hikoilu, kipu, hengenahdistus, paino alavatsassa vei miehen sairaslomalle kahdeksi viikoksi. "Onko ollut itsetuhoisia ajatuksia", oli työterveyslääkäri kysellyt, johon mies että ei, koska ei halunnut kokeilla tosikkomaisen lääkärin huumorintajun rajoja: hirtehishuumoria olemme viljelleet tiukimpina hetkinä: "Ei muuta kuin nappi ottaan molemmille, niin ei jää kumpikaan kitumaan", totesimme yhtenä iltana kuin yhdestä suusta. Kiviaidan takana tavataan.
Elämänhalu on syvällä, voimakasta, kevääntuoksuista.
Viiltokivut keuhkon vasemmalla puolella on aiheuttanut yöllistä pohdintaa ja valvotusta. Konitohtori otatti röntgenkuvat tänään. Jotain karheaa näkyi kuvissa. Saattaa olla pitkän flunssan jälkiä. Savolaisen diagnoosia: suattaapi se olla niinnii, vuan suattaapi se olla toisinnii. Asia selviää 20.4. vastaanotolla.
Lääkäri antoi myös lähetteen Hämeenlinnan keskussairaalaan - kaiken varalta jos tilanne menee huonommaksi. Ehkä leikkausjonossa olisi miehen mentävä aukko jos niikseen tulisi.
Mielialalääkkeitä paketti myös. Totesimme, että toistaiseksi pärjäämme elämän eliksiirillä.
Tieto siitä, että Jorviinkin pääsee tarvittaessa väliaikakontrolliin ultraäänitutkimukseen, keventää mieltä. Miestähän hoidetaan. Jonotusnumero tuntuu äkisti sosiaaliturvatunnukselta. Vähään on ihminen tyytyväinen.
Tunnelmat vaihtuvat hetki hetkeltä.
Huomenna mies lähtee mökille. Hakee minut sitten pitkäperjantaina pääsiäisen viettoon.
Kärsimysviikko on puolivälissä, kärsimys vasta maanantaissa.
Hengitysääniä
Mies meni nukkumaan ennen minua. Nukahtaminen on jokailtainen arvoitus. Hetken sängyssä oltuaan hän nousi istumaan sängynreunalle. Hengittäminen on hankalaa, pinnallista. Hiljainen paniikki.
Kuuntelen olohuoneesta hengitystä. Jonkin ajan kuluttua helpottaa, kun kuulen miehen kuorsaavan. Uni on tullut sittenkin.
Heräämme varhain. Klo 5 juomme aamukahvia keittiössä. Mies pohtii oloaan. Kertoo tuntemuksiaan. Manailee kuukauden leikkausjonoa. Mietimme mitä pitäisi tehdä. Ehdotan Mehiläiseen menoa, keskustelua asiantuntijalääkärin kanssa.
"Jospa menisin työterveyteen ensin...katsotaan nyt..." hän sanoo omissa ajatuksissaan. Epätietoinen olo.
"Tuntuu kuin möykky alavatsassa turpoaisi", sanoo mies ja pohtii mikä vaikutus oli varjoaineilla, joita tutkimuksissa käytettiin. "Oletteko jodille allergisia", oli lääkäri kysynyt ennen varjoainekuvausta. Mistä sen tietäisi.
Mistä näistä tietää. Mikä johtuu mistäkin.
On vain luotettava lääkäriin, joka teki diagnoosin ja määritteli leikkausajankohdan.
Yksin oot, Sinä ihminen, kaiken keskellä - yksin.
Lohta ja kukkakaalia
Eilen alkoi pääsiäisviikko. Harmaana ja koleana.
Työpäivä takelteli tahmeasti. Pakkopullaa ilman rusinoita. Niinkuin lapsena joskus isän kanssa kylässä vanhojen ihmisten luona. Pitkästyttävää odotusta. Pöytään katettuna pullapitkoviipaleet, kahvikakut, pikkuleivät. Mutta pullasta oli aina aloitettava. "Ottakaapa lapset nisua", täti sanoi.
Oli pullassani eilen rusinoitakin: oman tiimini ihanat ihmiset, jotka olemassaolollaan luovat ilmapiiriä helposti hengitettäväksi. Kiitos! Iloiset vilkutukset kotiinlähtiessä "huomiseen", sinetöi vielä päivän.
Minä ja Cee jäimme vielä hetkeksi pohtimaan työasioita. Upea Cee, oikea kanssakulkija ja keskustelukumppani. Molemmat hieman väsyneitä. Päätimme lähteä hyvissä ajoin kotiin. Huomiseen.
Kotimatkalla bussissa vilkuilin Talouselämän sivuja, otsikoita, kolumninpätkiä, mutta vastaanottamattomasti. Sujautin lehden kassiin Lidl'n kohdalla ja heittäydyn ajatusten vietäväksi.
Jatkoin viikonloppuna keskenjäänyttä pohdintaani omakuva-kirjoitelmasta, joka on yksi tulevan valmennuksen ennakkotehtävistä. Mietin että tarvitsisin tilaa ja aikaa asialle. Ei omakuvaa voi työstää kuin muistiota tai pöytäkirjaa. Siinäpä onkin sen yksi viehätys: kirjoittamisen vimma ei näy ulospäin, mutta innostaa sisäistä elämääni. Toimii akkuna.
Bussi rämisee, nytkähtelee kaasun ja jarrun vuorotellessa. Matka etenee. Pään sisäinen kovalevy ronksuttaa tiedostoista vanhaa dataa. Muistikuvia, tunnelmia, vanhoja tekstejä vuosien takaa.
Seuraan bussiintulevia ihmisiä. Jokaisella oma tarinansa. Joidenkin kasvoista voit lukea helposti pari riviä, toisten olemuksissa vain otsikot näkyvillä.
Ihmiset ovat keskeneräisiä kirjoitelmia, ajattelen.
Ei niistä voi lukea "takakansitekstejä", jotka tiivistäisivät sisällön. Että tämmönen tapaus - ota ja lue.
Nekrologin kirjoittajat ovat erikseen, mutta silloin kaikki on jo myöhäistä.
Miehellä oli lyhyt päivä.
Tulen kotiin ja rakastettuni on keittiössä lohipannun ääressä kokkaamassa. Ihana tuoksu. Pöytä katettu. Kurkut viipaloitu ja suolattu mehustumaan. Kukkakaali muhimassa. Jälkiruokana vadelma-viinimarjakiisseliä. Elämä on tässä ja nyt. Ei missään muualla.
maanantaina, huhtikuuta 10, 2006
Aamu
Mistä syntyvät sanat, niiden merkitykset. Oikeammin mistä syntyy kieli jokaiselle kansalle, mietin, kun kirjoitan otsikoksi Aamu.
Aamuhetki.
Aamuaurinko.
Aamurusko.
Aamupuuro.
Aamutähti.
Aamussa.
Aamulla.
Aamuun asti.
Aamu - ei mitenkään erityisen kaunis sana.
Mutta ei sen parempia ole morning, morgon tai der Morgen.
Aamuhetket ovat minun aikaani. Koskematon hiljaisuus inspiroi.
Viipyilevä, heräilevä vuorokaudenaika, jota mitkään ulkoiset tekijät eivät vielä ole saastuttaneet.
Ilta on aamua viisaampi. Juuri siksi rakastan aamuja enemmän.
Aamuhetki.
Aamuaurinko.
Aamurusko.
Aamupuuro.
Aamutähti.
Aamussa.
Aamulla.
Aamuun asti.
Aamu - ei mitenkään erityisen kaunis sana.
Mutta ei sen parempia ole morning, morgon tai der Morgen.
Aamuhetket ovat minun aikaani. Koskematon hiljaisuus inspiroi.
Viipyilevä, heräilevä vuorokaudenaika, jota mitkään ulkoiset tekijät eivät vielä ole saastuttaneet.
Ilta on aamua viisaampi. Juuri siksi rakastan aamuja enemmän.
sunnuntai, huhtikuuta 09, 2006
Laulujoutsenten taistelu
Kevät etenee mökkirannassa.
Edellisviikonlopun lumiukkoperhe sai tunti tunnilta uudenlaisia figuureja: lantionkaaret, ohentuneet kaulat, pudonneet kädet. Päät haihtuivat kapeiksi suipoiksi, kunnes kellahtivat niskan kautta maahan. Kolme lumitorsoa ja laihtunut lumihevonen Hurja.
Laulujoutsenet tulivat. Trumpetin törähdykset havahduttivat meidät kahdeksan aikaan lauantai-iltana. Siellä ne olivat! Jokavuotinen pariskunta hämärtyvällä jäällä reviiriään piirtelemässä.
Aamulla jäälle oli ilmestynyt toinen, pienempi joutsenpari, samoja pesintäpaikkoja valtaamaan. Syntyi pitkä huikea näytelmä, jota seurasimme mökinterassilla. Lukuisia kertoja vanha pari yritti karkottaa reviirin häiritsijöitä tiehensä, mutta tyynen rauhallisesti ne vain tepastelivat, jopa loikoilivat jäällä osoittaakseen, että periksi ei anneta.
Vanha pariskunta neuvotteli välillä keskenään kaakattaen, päät nyökyttelivät syviä kumarruksia ja kaulan ojennuksia. Punoivat juonia millä saisi tunkeilijat lentämään matkoihinsa. Mutta mikään ei näyttänyt auttavan.
Lopulta urosten pinnat paloivat ja alkoi raivoisa tappelu. Nokat kiinni toisissaan, valtavat siivet pöllyten ja toisiaan läiskien ne yrittivät tehdä selkoa reviirinsä herruudesta. Tilanne näytti jo uhkaavalta. Paikalle lensi pari lokkia ihmettelemään ja kaksi varista tulivat joutsenten viereen - haistoivatko verta?
En saattaisi nähdä joutsenen kuolemaa. En kestäisi katsoa loppuun huikeaa lintupainia. Uskomaton näky!
Lopulta linnut saivat ilmeisesti molemmat siipeensä ja irrottautuivat nuolemaan haavojaan tahoilleen. Siipisulat eivät löytäneet paikkaansa, pyrstösiivet törröttivät molemmilla jotenkin roikkuen.
Pitkän luimuilun jälkeen tungettelijat poistuivat näkymättömiin ja vanha pariskunta tepasteli kaislikonviertä pesälle päin. Siipi veressä.
********
Aivan upea oli nähdä mustarastaan puoliso; naaras on kaakaonruskea, rinta täplikäs. Pihaan ilmestyivät myös peipposet, pariskuntia oli muutama.
Puoli kuuta peipposesta....
Lintulaudan alla hyöri myös kolme oravaa ja tietysti koko talven pihapiirissä herkutellut käpytikka. Keltasirkut ovat jo suurimmaksi osaksi hävinneet metsän siimeksiin.
Levollinen viikonloppu, mutta mikään ei poista tätä alakuloa sydänalasta, jossa se on pesinyt jo muutaman viikon ajan. Sairauden kanssa eläminen on sumussa kulkemista. Kipu tulee öisin. Viiltävä kipu läpi kehon.
Siipirikkoisina onnumme päivästä toiseen.
Edellisviikonlopun lumiukkoperhe sai tunti tunnilta uudenlaisia figuureja: lantionkaaret, ohentuneet kaulat, pudonneet kädet. Päät haihtuivat kapeiksi suipoiksi, kunnes kellahtivat niskan kautta maahan. Kolme lumitorsoa ja laihtunut lumihevonen Hurja.
Laulujoutsenet tulivat. Trumpetin törähdykset havahduttivat meidät kahdeksan aikaan lauantai-iltana. Siellä ne olivat! Jokavuotinen pariskunta hämärtyvällä jäällä reviiriään piirtelemässä.
Aamulla jäälle oli ilmestynyt toinen, pienempi joutsenpari, samoja pesintäpaikkoja valtaamaan. Syntyi pitkä huikea näytelmä, jota seurasimme mökinterassilla. Lukuisia kertoja vanha pari yritti karkottaa reviirin häiritsijöitä tiehensä, mutta tyynen rauhallisesti ne vain tepastelivat, jopa loikoilivat jäällä osoittaakseen, että periksi ei anneta.
Vanha pariskunta neuvotteli välillä keskenään kaakattaen, päät nyökyttelivät syviä kumarruksia ja kaulan ojennuksia. Punoivat juonia millä saisi tunkeilijat lentämään matkoihinsa. Mutta mikään ei näyttänyt auttavan.
Lopulta urosten pinnat paloivat ja alkoi raivoisa tappelu. Nokat kiinni toisissaan, valtavat siivet pöllyten ja toisiaan läiskien ne yrittivät tehdä selkoa reviirinsä herruudesta. Tilanne näytti jo uhkaavalta. Paikalle lensi pari lokkia ihmettelemään ja kaksi varista tulivat joutsenten viereen - haistoivatko verta?
En saattaisi nähdä joutsenen kuolemaa. En kestäisi katsoa loppuun huikeaa lintupainia. Uskomaton näky!
Lopulta linnut saivat ilmeisesti molemmat siipeensä ja irrottautuivat nuolemaan haavojaan tahoilleen. Siipisulat eivät löytäneet paikkaansa, pyrstösiivet törröttivät molemmilla jotenkin roikkuen.
Pitkän luimuilun jälkeen tungettelijat poistuivat näkymättömiin ja vanha pariskunta tepasteli kaislikonviertä pesälle päin. Siipi veressä.
********
Aivan upea oli nähdä mustarastaan puoliso; naaras on kaakaonruskea, rinta täplikäs. Pihaan ilmestyivät myös peipposet, pariskuntia oli muutama.
Puoli kuuta peipposesta....
Lintulaudan alla hyöri myös kolme oravaa ja tietysti koko talven pihapiirissä herkutellut käpytikka. Keltasirkut ovat jo suurimmaksi osaksi hävinneet metsän siimeksiin.
Levollinen viikonloppu, mutta mikään ei poista tätä alakuloa sydänalasta, jossa se on pesinyt jo muutaman viikon ajan. Sairauden kanssa eläminen on sumussa kulkemista. Kipu tulee öisin. Viiltävä kipu läpi kehon.
Siipirikkoisina onnumme päivästä toiseen.
perjantaina, huhtikuuta 07, 2006
Miten herätessä pitää puhua
Miten herätessä pitää puhua, kyseli Helena Anhava runossaan.
Huomaan puhuvani kirjoittamalla. Sopii minulle.
Kirjoittaminen rauhoittaa, tekee mielen levolliseksi.
Vetristää oloa kuin aamuvoimistelu.
Nyt olen valmis pukemaan vaatteet, kampaamaan hiukset.
Sulkemaan oven perässäni ja ohittamaan Stockan Hullujen Päivien krääsät matkalla bussipysäkille.
Ajattelen hengittää kevätaamua syvään.
Työasiatkin ovat järjestäytyneet rivistöön, sen kuin otan ne yksi kerrallaan ja teen pois. Perjantain asiat.
Unessa, valveilla
Mies ei saanut unta.
Mikä on diagnoosia, mikä vain unettomuutta.
Istuimme keskellä yötä yhdessä. Alaselkää polttaa, kehon läpi alavatsaan.
Yöllä syöpäsolut lähtevät leviämään. Vyöryvät pääni sisällä ja huuhtoen alleen kaiken realismin, toivon ja yrityksen ajatella kaikesta huolimatta myönteisesti edessä olevasta elämästä.
Pimeä väristää, kylmä.
Mitä mies miettii, tuntee?
Aistin pettymystä. Odotuksen väsymystä.
Alakuloinen hiljaisuus.
Aamu hämärtää. Kipu on pois.
Mies lähtee töihin. Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Vatsanpohjassa velloo unet, sekavat unikuvien kimarat.
Unessa olin matkalla isäni haudalle. Vanhin siskoistani rahasti portilla 10 euroa ja jos kävisin toisellakin, isäni toisen vaimon haudalla niin 4 euroa lisää. Kaatosateessa en löytänyt hautoja.
Jossakin matottomassa huoneistossa oli tyttäreni ja hänen uusi miehensä, jota en ollut aikaisemmin tavannut. Punertavatukkainen, lyhyehkö, hoikka poika. Olivat menossa naimisiin, tyttö odotti vauvaa.
Aamun valossa unet hakevat paikkansa.
Tästä hetkestä iltaan on pitkä matka.
Kadonnut teksti
Hävitin vahingossa eilen illalla kirjoittamani päiväkirjamerkinnän, joka kertoi paljolti isästäni. Blogi-kirjoittamisen tekniset detaljit eivät ole vielä kaikilta osin hallinnassa näköjään.
No, harmitukseni on laantunut yön yli nukuttuani.
Päätän kirjoittaa eiliset ajatukseni joskus myöhemmin uuteen muottiin.
Olen menossa työnantajan tarjoamaan valmennukseen, jonka alkajaisiksi olisi kirjoitettava "omakuva". Pyysivät nimenomaan vapaata tekstiä, kerronnallista puhetta paperille. Ajattelin ottaa läppärin mökille mukaan ja pohtia aihetta tuvanpöydän ääressä viikonlopun aikana. Nähtäväksi jää minkälainen kuvateos syntyy, grafiikkaa vai akvarellia.
Oma kuva - onko se tekijänsä näköinen vai häivytetty tunnelma sisäisestä elämästä, persoonallisuudesta. Mitä haluan sen olevan? Luulen että lopputulemasta tunnistan itseni. Ehkä myös tekstin tilaaja tässä tapauksessa.
Kirjoitan - olen siis olemassa.
"Kiitos Elämästä Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Olen onnellinen".
No, harmitukseni on laantunut yön yli nukuttuani.
Päätän kirjoittaa eiliset ajatukseni joskus myöhemmin uuteen muottiin.
Olen menossa työnantajan tarjoamaan valmennukseen, jonka alkajaisiksi olisi kirjoitettava "omakuva". Pyysivät nimenomaan vapaata tekstiä, kerronnallista puhetta paperille. Ajattelin ottaa läppärin mökille mukaan ja pohtia aihetta tuvanpöydän ääressä viikonlopun aikana. Nähtäväksi jää minkälainen kuvateos syntyy, grafiikkaa vai akvarellia.
Oma kuva - onko se tekijänsä näköinen vai häivytetty tunnelma sisäisestä elämästä, persoonallisuudesta. Mitä haluan sen olevan? Luulen että lopputulemasta tunnistan itseni. Ehkä myös tekstin tilaaja tässä tapauksessa.
Kirjoitan - olen siis olemassa.
"Kiitos Elämästä Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Olen onnellinen".
torstaina, huhtikuuta 06, 2006
Torstai - mikä sana
Onko torstai-sana syntynyt aasasta nimeltä Thor. Genetiivimuoto Thor's - tai sitten ei.
Olisipa aikaa kielileikkiin. Juicemaiseen oivallukseen kuten Hauho, joka sai nimensä kun englantilainen James ja saksalainen Fritz ihmettelivät kirkon korkeaa tornia: how, äimisteli James ja hoch ihasteli Fritz.
Nyt ei ole aikaa. On torstai-aamu ja työt odottavat.
Luovuudelle ei juuri jää aikaa, koska teen työtä, jonka tavoite on tukea liiketoimintastrategian toteutumista; enemmän tuottoja, vähemmän kustannuksia. Kustannusflätti. Viittaako se sikamaiseen elämäntapaan?
En moiti yrityksiä jotka tekevät rahaa rahan ahneina. On oma valinta, jos on töissä sellaisessa. Mutta jos olet töissä, ei ole valinnanvaraa.
Minkälaista olisi olla kivenhakkaajana tai nyörinpunojana. Sitä mietin joskus asuessani Hietalahdessa, Köydenpunojankadun kulmassa, kivenheiton päässä Kivenhakkaajankatua.
A.A.A
Anna Ajatuksille Aikaa, kirjoitti tanskalainen kirjailija, arkipäivän filosofi Piet Hein aikanaan. Löysin kirjahyllystäni ruotsalaisen professorin, Bodil Jönssonin kirjan " 10 ajatusta ajasta", jonka aion lukaista tänä iltana iltalampun valossa. Luin sen aikanaan moneenkin kertaan. Uskon sykähtyväni siitä jälleen. Nyt on sen aika.
Olisipa aikaa kielileikkiin. Juicemaiseen oivallukseen kuten Hauho, joka sai nimensä kun englantilainen James ja saksalainen Fritz ihmettelivät kirkon korkeaa tornia: how, äimisteli James ja hoch ihasteli Fritz.
Nyt ei ole aikaa. On torstai-aamu ja työt odottavat.
Luovuudelle ei juuri jää aikaa, koska teen työtä, jonka tavoite on tukea liiketoimintastrategian toteutumista; enemmän tuottoja, vähemmän kustannuksia. Kustannusflätti. Viittaako se sikamaiseen elämäntapaan?
En moiti yrityksiä jotka tekevät rahaa rahan ahneina. On oma valinta, jos on töissä sellaisessa. Mutta jos olet töissä, ei ole valinnanvaraa.
Minkälaista olisi olla kivenhakkaajana tai nyörinpunojana. Sitä mietin joskus asuessani Hietalahdessa, Köydenpunojankadun kulmassa, kivenheiton päässä Kivenhakkaajankatua.
A.A.A
Anna Ajatuksille Aikaa, kirjoitti tanskalainen kirjailija, arkipäivän filosofi Piet Hein aikanaan. Löysin kirjahyllystäni ruotsalaisen professorin, Bodil Jönssonin kirjan " 10 ajatusta ajasta", jonka aion lukaista tänä iltana iltalampun valossa. Luin sen aikanaan moneenkin kertaan. Uskon sykähtyväni siitä jälleen. Nyt on sen aika.
keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006
Mitäpä sanoa...
...... tästä päivästä?
Varhaisen aamun lumirättisade vaihtui päivän aikaan tihkuksi ja jopa poudaksi. Tiivis työpäivä Bodom-järven maisemissa liiketoiminnan suunnittelukokouksessa päättyi klo 17.00. Kiitos työkaverille kyydistä kotiovelle asti.
Stockan hullujen päivät tulvivat keltaisina muovikassiröykkiöinä vastaan liukuportaissa. Ohitin kaaoksen sivuilleni vilkuilematta.
Mies tuli samoihin aikoihin. Saimme tiedon leikkauspäivästä tänään. Operaatio tehdään vasta 11.5. torstaina. Pitkä odotuksen aika edessä. Olisimme toivoneet nopeampaa jonotusta. Mutta kaipa tietävät , että ajankohta on tähän tapaukseen oikea.
Mustaa kahvia ensihätään. Sitten lyhyt visiitti ruokakauppaan, Stockan Herkkuun, jonka hulinassa en viipynyt yhtään pakollista pidempään. Tavarataivas tai helvetti. Keltaisten haamujen naamat ohjasivat ihmisvirtoja ostamaan, ostamaan, ostamaan. Jos ei muuta niin kuluttamaan - aikaa ja rahaa. Lapsiperheet rattaineen tungoksessa, nuoren perheen isän ilme paljon puhuva. Kasvoista saattoi lukea viestin vaimolle, joka innokkaana penkoi sukkakasaa kaksi naperoa helmoissaan.
Ei ole minua varten nämä ostoparatiisit. Ei vaikka ilmaiseksi jaettaisiin tavaraa. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen ja paljon enemmänkin. Onnellisuus on jotain ihan muuta. Siitä kirjoitan joskus toiste. Nyt väsyttää. Piste.fi.
Varhaisen aamun lumirättisade vaihtui päivän aikaan tihkuksi ja jopa poudaksi. Tiivis työpäivä Bodom-järven maisemissa liiketoiminnan suunnittelukokouksessa päättyi klo 17.00. Kiitos työkaverille kyydistä kotiovelle asti.
Stockan hullujen päivät tulvivat keltaisina muovikassiröykkiöinä vastaan liukuportaissa. Ohitin kaaoksen sivuilleni vilkuilematta.
Mies tuli samoihin aikoihin. Saimme tiedon leikkauspäivästä tänään. Operaatio tehdään vasta 11.5. torstaina. Pitkä odotuksen aika edessä. Olisimme toivoneet nopeampaa jonotusta. Mutta kaipa tietävät , että ajankohta on tähän tapaukseen oikea.
Mustaa kahvia ensihätään. Sitten lyhyt visiitti ruokakauppaan, Stockan Herkkuun, jonka hulinassa en viipynyt yhtään pakollista pidempään. Tavarataivas tai helvetti. Keltaisten haamujen naamat ohjasivat ihmisvirtoja ostamaan, ostamaan, ostamaan. Jos ei muuta niin kuluttamaan - aikaa ja rahaa. Lapsiperheet rattaineen tungoksessa, nuoren perheen isän ilme paljon puhuva. Kasvoista saattoi lukea viestin vaimolle, joka innokkaana penkoi sukkakasaa kaksi naperoa helmoissaan.
Ei ole minua varten nämä ostoparatiisit. Ei vaikka ilmaiseksi jaettaisiin tavaraa. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen ja paljon enemmänkin. Onnellisuus on jotain ihan muuta. Siitä kirjoitan joskus toiste. Nyt väsyttää. Piste.fi.
Uneton yö
Kotiin klo 19.00.
Nukkumaan 21.30.
Heräsin klo 00.05.
Mies valvoi. Uni ei tullut.
Valvoimme yhdessä.
Nukahdin.
Heräsin 1.30.
Kuuntelin miestä, joka oli hereillä.
Torkuin, havahduin, torkuin.
Nousin ylös klo 4.30.
Tiedämme miksi.
Nukkumaan 21.30.
Heräsin klo 00.05.
Mies valvoi. Uni ei tullut.
Valvoimme yhdessä.
Nukahdin.
Heräsin 1.30.
Kuuntelin miestä, joka oli hereillä.
Torkuin, havahduin, torkuin.
Nousin ylös klo 4.30.
Tiedämme miksi.
maanantaina, huhtikuuta 03, 2006
Hulmuava elämä
vihreänä hulmuava elämä
tunkee ruohotupsu Kaivannon asfaltista
jostakin kahdeksankymmenluvulta
Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella
huvipuistonkupeessa Särkänniemessä
mielestä lähtemätön muisto
elämys
linnut kerääntyvät parviin
keltainen viljapelto kätkee syliinsä lähtemisen
ikävän
ajatukset tuulien pyörteissä etsivät lentosuuntaa
Sinua
hyytävässä illassa kun tuulee
eikä lämmintä ole luvassa
tikut ovat loppuneet askista
kylmän uunin kyljessä kyyhötän
kaipaan
Mistä tulivat syksynhyhmäiset ajatukset - harmaan huhtikuun loskaisesta hämärästä?
Linnut parvina vasta tulossa - ellei joku ole lintuflunssan höyräyttämänä ampunut niitä muuttomatkalleen. Kimmo Kaivannon maalaus tuli äkisti silmieni eteen. Niin paljon elämänvoimaa. Läpi asflatin tunkeva ruoho havahdutti minut jo kaksikymmentä vuotta sitten. Ja nyt vasta tunnen olevan aihetta näylle; väsymätön ylöspäin suuntaava Elämänvoima. Sisu. Usko. Luottamus. Juuri nyt tarvitsemme vihreää orasta, pientä merkkiä elämästä.
Laitoimme ohranjyviä mökin ikkunoille pääsisäisruohoksi kasvamaan. Vahvaa ruohoa siitä tulee - usko pois. Elämä itää mustasta mullasta, vedestä, valosta, ilmasta.
Niin ne linnut - vuosi sitten joutsenpari tuli mökkirannan kaislikkoon jo 25.3. katselemaan pesäpaikkaa. Kaartelivat reviiriään, valmistelivat pesintää vaikka kaislikon reunassa oli vain puronlevyinen sula. Viikonloppuna lunta oli vielä paljon ja järvenlahti umpijäässä. Kaislaniitty käveltävänä.
Elämänmerkkinä linnut; ensin laulujoutsenet, sitten kirjosiepot, lokit, harmaahaikarat ja yön syvänä hetkenä kaulushaikaran kumea, aavemainen puhallus tyhjään pulloon - kevätillan kummitus.
Päivä päivältä sopeudumme arkeen, meille annettuun.
Odotamme keskiviikkoa, 5.4. jolloin selviää syöpäleikkauksen ajankohta. Yksi virstanpylväs elämää eteenpäin. Maistelen syöpä-sanaa. Joka kerta yhtä vastenmielistä. Miljoona kertaa pahemman makuista kuin lapsena pakotettu Möllerin kalanmaksaöljy jonka salaa sylkäisin poskistani keittiön komeron nurkkaan.
Emme halua kuolla, haluamme elää. Emme halua olla potilaita, joista lääkäri diagnostoisi: kuolivat huumorintajuihinsa tulematta.
Huu huu huhtikuu
vähän sanoja
paljon ajatuksia
mennyt viikonloppu, loppuviikko
olemme päässeet vatsaapyörittäneestä vuoristoradasta hetkeksi
hengittämään
jännityksen puristus sydänalassa
silti
kevät ei ole alkanut
vielä
paljon ajatuksia
mennyt viikonloppu, loppuviikko
olemme päässeet vatsaapyörittäneestä vuoristoradasta hetkeksi
hengittämään
jännityksen puristus sydänalassa
silti
kevät ei ole alkanut
vielä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
