"Vuosi vanha vaipuu hautaan iloineen ja suruineen..."

Hymyilevä Apollo

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
"Ken uskovi toteen, ken unelmaan, -
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!"

Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä viimeisen kerran viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi.
Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee,
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on.
Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! - ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! - ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sa löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantelo kautta maan,
soi soittoni kodasta kotaan,
niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan
kaikk' kutsuen suurehen sotaan!
Oi, kaikuos kauniisti kantelein,
oi, helise hellästi sydämein,
oi, sykkiös kerrankin päivähän päin
työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on:
"Tässä talossa tehdään työtä"
Se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää ei se yötä.
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
kun vaan se työtä on oikeaa
ja kun sitä palkan et tähden tee!
Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
niin puhtaalla sydämellä.
Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää,
kun raatajan ilta raukee!
Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,
kun työmiehen hauta aukee!
Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,
kun loppuvi raatajan rauhattomuus
ja päättyvi pitkä päivätyö!
Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
On työtä tehtävä jokaisen.
Puu tutaan hedelmistään.
Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.......

(Osa Eino Leinon runosta)

RAKKAUTTA, VIISAUTTA JA ONNELLISUUTTA ALKAVAAN UUTEEN VUOTEEN MEILLE JOKAISELLE!

Karhunpesässä

Vietimme joulun mökillä, mies ja minä, kahdestaan.
Aatonaattona ajelimme ilman liikenneruuhkia puolentoistatunnin matkan. Maa oli ohuesti valkoinen. Myrskyinen tuuli kolisutti rannan jäätikköä. Tuulen ja veden äänet pysähdyttivät kuuntelemaan originaalia "wassermusik"-konserttia tähtitaivaan alla. Yön aikana satoi lyhyesti vettä ja sulatti lumen. Vihreä, jääriitteinen nurmikko, paljaat puut viestivät juuri hyvästellystä syksystä ja lähestyvästä keväästä, kesästä. Vesi on syksyn jälkeen noussut 90 senttiä, sanoi naapurinmies. Piripinnassa vesi olikin.

Mökkitupa odottaa meitä aina lämpimänä, mutta nyt erityisesti: edellisviikonloppuna koristeltu pieni pöytäkuusi ja joulukaktuksen punaiset kukat toivottivat meidät joulunviettoon. Ne saivat seuraa tulenlieskojen värisistä tulppaaneista ja Tinanpellontien tonttujen tuomasta nuppuisesta hyasintista. Kaunis, tuoksuva ja valkoinen. Ruskeatakkinen vanha joulupukki laskeutui pankolta vanhan piimäkiulun päälle keppeineen, pikkuruinen lankatonttu istahti isompansa syliin takanreunukselle. Olkisydän tunnelmoi vanhan kaapin päällä kattonaulasta roikkuen.

Lumenvalon puutteen korvasivat myrskylyhtyjen heiluvat valot terassilla, pikkumökin sekä saunan kuistilla. Pihalyhtyjen lieskat tanssivat tuulten vieminä ja tuikuttivat joulumieltä kauas kaislikon takaiselle vastarannalle asti. Pikkulintujen punainen mökki täyttyi kauroista, pähkinöistä ja auringonkukansiemenistä. Oksilta saattoi käpytikkakin käydä herkuttelemassa läskinpalaa ja siemenpalloja. Takapihan puiden väliin rakennetussa lasten metsämajassa vieraileva orava sai omat sapuskansa.

Kystä kyllä. Olikohan se blogiystävä tui kun kyseli mitä tuo "kystä kyllä" tarkoittaa. Minun ymmärryksen mukaan se tarkoittaa, että 'äiti on laittanut ruokaa riittävästi' ; kystä = kypsää, kypsennettyä ja kyllä = kyllin, yllinkyllin :) Mene tiedä onko oikea tulkinta. Lapsuuden lauluissa ja erityisesti virsissä oli paljon väärinymmärrettyjä ja -kuultuja sanoja, jotka vasta myöhemmin ovat avautuneet alkuperäisessä merkityksessään. Eikä aina silloinkaan.

Ruokaa oli riittävästi. Jopa niin, että aattoiltana emme syöneetkään varsinaista jouluateriaa saunan jälkeen. Joulurauhanjulistuksen aikaan syöty riisipuuro täytti vatsan kylläiseksi. Joulupäivänä katoimme sitten koko repertuaarin tuvanpöytään ja nautiskelimme maistuvia perinneruokia pitkään ja hartaasti. Olipa joukossa jotain uuttakin kuten kirjolohenmäti-tuorejuusto-jäätelö, joka olikin oikein maukasta hieman sulaneena ja korvasi perinteisen mäti-sipuli-smetanan. Viljalla syötetty luomupossu muhi aattoyön uunissa maukkaaksi ja pehmeäksi. Siskoni tekemän herkullisen sinapin ja toisen siskoni valmistaman makoisan joululimpun kera ateria oli täydellinen. Seurasta puhumattakaan :)

Aattoiltana kävimme viemässä kynttilät miehen vanhempien ja kahden sisaruksen sekä isoäidin haudoille. Kiitollisuutta ja lämpimiä ajatuksia viestitimme heille, elämänsä eläneille.

Samalla reissulla poikkesimme viemään joulumaistiaisia myös Kielomäkeen, jossa vanhassa talossaan asustelee yksinäinen Yrjö. Oman elämänsä sankari ja oman tarinansa väärti. Ajattelin, että Hesarin Esa Kero olisi oikea mies tekemään jutun tästä originellista miehestä ja kauniista, luonnontilassa olevasta pihapiiristä, jossa keväisin kasvaa nimensä mukaan valtavasti kieloja ja alkusyksystä myös paljon kanttarelleja. Mäen alla olevassa lammessa voi syksyisin nähdä kymmenittäin laulujoutsenia lähtölaulujaan laulamassa.

Kielomäessä aika pysähtyy, yksinäisen aikamiespojan elämä tikittää kiikkustuolissa radiota kuunnellen. Tuvantakaisen kamarin on vallannut iso muurahaispesä, jonka sisälle on unohtunut televisio, tarpeettomana. Harvassa muurahaiskeossa on telkkari, sano. Aivan uskomaton paikka. Mutta Yrjö on sydämellinen, kovan elämän elänyt, sopuisa kaveri. Joulu oli tullut Yrjönkin tupaan: yksi hyasintti parhaat päivänsä nähneellä liinalla tuvan pöydässä ja sukulaisten tuoma suklaarasia, josta saimme tarjoomiset. Yrjö on Ihminen isolla Iillä!

Jouluaika oli täydellistä lepoa keskellä hiljaisuutta. Puhelinsoitot ja tekstiviestit omia joulujaan viettävien lastemme kanssa toivat toisemme lähelle. Karhunpesässä oli kaikkineen hyvä olla, vaikka minun niska-hartia-lihastulehdus äityi lopulta sietämättömäksi niin, että kuljeksin hermosärkyni kanssa pitkin tupaa kaiket yöt. Paras asento oli selällään sängyssä eikä silloinkaan särky lakannut. No, vaivansa jokaisella. Nyt alkaa jo hieman helpottaa.

Vuosi on lopuillaan, uusi oven takana.
Kiitollisena paljosta rakastan Elämää.

Hölyn pölyä

Obeesialta löytyi tämmöinen kysymyssarja.

1. Mihin edellinen suhteesi kariutui?
- Moneen asiaan.

2.Koska viimeksi poistit karvoja vartaloltasi.

- No onpas intiimiä ja joutenpäiväistä :) , toissapäivänä.

3. Mitä teit klo 8 tänä aamuna?

- Vaikersin olkapään ja yläselän lihastulehdusta. Otin pillereitä.

4. Oletko hyvä matematiikassa.

- En voi kehua.

5.Mitä muistat omasta vanhojen päivästä?

- Olin pukeutunut tummansiniseen silkkiseen pitkään mummonmekkoon ja harmaaseen kettupuuhkaan, nenällä killitteli pyöreät vanhanaikaiset silmälasit ja tukka oli nutturalla. Mummokäsilaukun lukko napsahteli nostalgisesti.

6. Onko kukaan sukulaisistasi tai esi-isistäsi kuuluisa?

- Äitini sisarusparvesta, Raittilan enoista, tädeistä ja serkuista löytyy monta lahjakasta taiteilijaa kuvataiteilijoista kirjailijoihin.

7. Oletko ottanut opintolainaa?

- En ole ottanut. Menin suoraan koulunpenkiltä töihin ja olen opiskellut työn ohessa.

8. Mitä posteljooni toi viimeksi?

- Joulukortteja, viimeisin amerikansiskoltani Michiganista. Kiitos kaikille ystäville!

9. Montako erilaista juomaa olet juonut tänään?

- Vettä ja aamukahvia.

10. Jätätkö puhelinvastaajaan viestejä?

- Pysyvä viesti, jossa lupaan palata. Please, leave your message after the tone, thank you.

11. Kenelle menetit konserttineitsyytesi?

- Ihme kysymys. Välillisesti Oleg Kaganille, joka voitti Sibelius-viulukilpailun joskus kuuskytluvulla, kun olin vielä kovin pieni tyttö.

12. Kirjoittaisitko hiekkarannalla nimesi hiekkaan?

- Ehkä piirtelisin sydämiä kuten teen ladun varteen puhtaana ja koskemattomana kimmeltävälle lumelle.

13. Mikä on kivuliain toimenpide, jota olet joutunut kokemaan hammaslääkärissä?

- Viisaudenhampaan poisto.

14. Mitä löytyy kotisi takaovelta?

- Jouluseppeleitä omassa ja naapurien ovissa.

15. Onko suunnitelmia perjantai-illalle?

- Ei. Sairaslomalla kysymys kuuluu menemmekö mökille vai vietämmekö vuodenvaihteen kaupungissa. Luulen että kaupungissa.

16. Pidätkö siitä, millaiseksi merivesi tekee hiuksesi?

- Pidän meriveden pärskeistä. Hiuksista viis.

17. Söisitkö yksin juhlapussillisen sipsejä?

- En syö sipsejä.

18. Oletko koskaan käynyt planetaariossa?

- Olen, lasten kanssa joskus parikymmentä vuotta sitten.

19. Käytätkö kylpypyyhettä useammin kuin kerran, ennen kuin se menee pyykkiin.

- Useimmiten.

20. Mainitse muutama asia, joka saa sinut innostumaan.

- Mies, rakkaani. Kirjoittaminen, tunnelmat, ihmisten kohtaamiset, työ parhaimmillaan.

21. Nimeä lempivanukkaasi.

- En syö vanukkaita. Vatkuleita joskus :D

22. Kuvaile avaimenperääsi.

- Keltainen, työpaikan mainos. Ääh miten mielikuvituksetonta.

23. Missä säilytät kolikoitasi?

- Kukkaron sivutaskussa ja keittiön kaapissa vihreässä peltipurkissa, jos niitä on liikaa kannettavaksi.

24.Koska viimeksi puhuit suuren yleisön edessä?

- Työtilaisuudessa syksyllä. Muistiin jäänyt tilaisuus oli joskus -90-luvun alussa, kun olin puhumassa opiskelijoille Helsingin yliopistolla. Kuulijoita oli 450. Ennakkotieto paikalla olijoista oli tilaisuuden järjestäjän mukaan 15-100. :) Ikimuistoinen tilaisuus, jossa loikin lattioita myöten istuvien pitkäkoipisten kuulijoiden yli metsätalon juhlasalin puhujanpönttöön :)

25. Millaisen talvitakin omistat?

- Mustan, neljä vuotta vanhan palttoon ja kirpputorilta heinäkuun helteillä muutama vuosi sitten ostetun pitkän minkkiturkin.

26. Millainen sää oli lakkiaispäivänäsi?

- Sateinen, mutta onnellinen. (Jos säällä on tunteet :)

27. Nukutko makuuhuoneen ovi kiinni vai auki?

- Auki.

(28. Miksi vastasin näihin kysymyksiin?

- No, huvin vuoksi.)

Tervehdys vaivojen vankilasta

älä koskaan kirjoittamista jätä
paitsi jos podet vaivaa tätä:
olkapäätulehdus lieskojen lailla
polttaa ja korventaa armoa vailla

jouluyöt valvoin ja huonosti nukuin
tähtien valossa yksinään kukuin
vaiva ei tokene pillereistä,
tarvinnee ehkä lekurin veistä?

töihin pitäis, mutt' lääkäriin meen
jos vihdoin sais piikin niveleen
ei syytä vaikertaa enempää tässä
niin paljon hyvää on elämässä

Ladattu Joulu

Vatsatauti on täällä. Alkoi oikeastaan jo toissapäivänä, katosi melkein päiväksi, mutta tuli takaisin. Käväisin työpaikalla molempina aamuina palatakseni kotiin huilaamaan. Oksentaminen ei ole kivaa, vaikka juuri ennen Joulua se voi olla jopa hyödyllistä, jos nyt inhottavasta asiasta haluaa löytää sen paremman puolen. Lisäksi toistaviikkoa piinannut olkanivelen tulehdus jomottaa yhä. Tuskastuttava vaiva, joka vie ajoittain keskittymiskyvyn kaikesta muusta.
'Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki', on vanha sanonta.

Vuoden lyhyin päivä on kääntynyt iltaan. Jouluvalojen tuike vastapäisten talojen ikkunoissa lämmittää mieltä. Minkälaisia jouluja ikkunoiden takana tänä vuonna? Onnellisia ja onnettomia, arvelen. Jouluaikaan latautuu liian paljon odotusta, kiltteyden vaadetta ja täydellisyyden tavoittelua. "On hyvä lämmin hellä nyt mieli jokaisen". Joulu on pahimmillaan suorittamista, niinkuin nykyelämä usein.

Lähiruokakaupassa katselin äsken ylipursuavia ostoskärryjä ja niiden työntäjiä. Kireitä ilmeitä, hikinoroja ohimoilla, tiuskaisuja sinne tänne. Mutta gourmet-tiskin pojat jaksoivat hymyillä iloisina ja palveluhenkisinä. Samoin leipätiskin lettipäinen tyttö. Kiitos hymyistä.

Kaksi yötä jouluhun.

Ja vajaa viikko niin alkaa joululahjojen vaihtoviikot, välipäivämarkkinat, ale ale ale ja sale sale sale. Osta osta osta. Samat tohinat kaupoissa jatkuvat. Kassakoneiden iloinen kilinä.

"Rauhaa vain rauhaa, kellot ne soi..."

Minkä varassa tämä Tellus oikein pyörii?

Jouluruusun legenda

Yritin etsiä tuin vinkistä Selma Lagerlöfin kertomusta Jouluruusun legenda, jossa kerrotaan metsärosvoista, mutta en onnistunut pääsemään jäljille.

Kiitos, Haavetar, kun annoit kommentissasi linkin erääseen toiseen jouluruusun legendaan.

Mustarastaan aamuviesti

Eilen aamulla kun avasin ulko-oven, pyrähti keltanokkainen mustarastas jalkojeni juureen ja viserteli siinä hetken määrätietoista säettään, ei sitä huilumaista luritustaan, josta yleensä tunnistan tuon upean laulajan. Mietin mitähän sillä oli minulle kerrottavanaan.

Ehkä se toi minulle jouluterveisiä jostakin, ajattelin.

Joulu, joulu tullut on

Olen näitä lapsuusjoulujen tunnelmia muistellut aiemminkin, mutta kun ne nyt vain tunkevat mieleen... Sydämen kyllyydestä suu puhuu, sanotaan.

Kaksi yötä ennen joulua pappilan keittiössä oli toisenlainen tohina kuin nyt omassani. Pöydät olivat täynnä kaikenlaista tavaraa; pikkuleipärasioiden rivit, viimeisimmät joulutortut odottamassa kellarinhyllyille pääsyä, itsetehdyt tryffelit ja marmeladit astioita vailla, ”viimetipan vierasvarakakku” uunissa tuoksumassa ja kotitekoisten kynttilöiden ihana omintakeinen tuoksu. Ovet olivat kiinni keittiöstä ruokasalin puolelle, sillä isä vaati oman rauhansa valmistautuessaan joulunpyhien töihinsä. Jouluaamun kirkkosaarnaa hän varmaankin siellä valmisteli.

Myöhäisinä yön tunteina istuimme kaikki sisarukset keittiön pöydän ääressä silkki- ja kreppipapereiden, kataja- ja puolukanoksien, niinivyyhtien ja ties minkä nippelin ja nappelin keskellä. Radiosta kuuntelimme joulumusiikkia ja ”joululahjavalvojaisia”, joissa aatonaattona olivat vuorossa Antero Alpola , Hannes Häyrinen ja taisi joukossa olla myös legendaarinen Aune Haarla, jotka soittelivat saksalaisia joulusävelmiä (O Tannenbaum, O Tannenbaum) ja puhuivat täytteeksi yksitotista puutaheinää.

Ehostimme vanhoja joulukoristeita ja teimme uusia. Vanhimman siskon tehtävänä oli huolehtia ruokasalin ja salin koristelut. Olkipukit ja –tähdet, katajaseppeleet ja kankaiset tontut odottivat ruokasalin suurella pöydällä isona kasana vuoroaan…aattoaamuna viimeistään jokainen jouluolento oli löytänyt vakiopaikkansa. Joulu syntyi pienistä suurista asioista. Pala kerrallaan valmistui joulutunnelma, menneiden vuosien mallin mukaan. Turvallisia perinteitä ne olivat.

Salin keski-ikkuna sai silkkipaperienkelin tähtineen ja vanha tonttunukke seuraili joulunviettoa ruokasalin vanhan sohvan nurkasta. Suuret punaiset kreppipaperista tehdyt joulukellot koristivat leveää, salien välistä oviaukkoa. Mustan tammisenkin kätköissä tuoksuivat piparit ja muut pikkuleivät peltirasioissaan, joista amerikansiskon kanssa niitä ensin haistelimme, mutta yhä useammin myös salaa maistelimme.

Kaksi yötä ennen joulua oli ”pahin” takana eli joulusiivous, joka pienestä tytöstä tuntui aina hieman "elämää suuremmalta operaatiolta"; kahdeksan huoneen matot ulkona, ikkunat ja ovet selällään. Kylmä viima sai liikettä pienimmänkin joulutalkoisiin. Että minä inhosin sitä tuuletusta! Hopeankiilloitusaine lemusi kun viimeinenkin kynttilänjalka oli hangattu hohtavaksi. Monen monta pientä asiaa oli muistettavana jouluvalmisteluissa. Mutta nyt oli siis enää yksi yö…

Mieluista oli päästä isompien apuna kantamaan ruokia kellariin: multaperunoiden ja porkkanoiden tuoksuun sekoittui ainakin sata muuta ihanaa tuoksua! Kellari oli tuoksujen taivas! Kinkku, joskus kalkkunakin, isän herkkuna graavilohi, rosollit, kakut, pullat ja makeiset.
Jouluaaton jälkiruokana oli aina täytekakku ja kahvi. Eräänä jouluna siskoni tekemään kauniiseen kakkuun oli lorahtanut karvasmanteliöljyä enemmän kuin ”hyppysellinen” ja siitäkös oli syntyä melkoinen meteli. Enpä enää muista miten kakunsyönti hoitui vai kannettiinko kakkuparka sellaisenaan tunkiolintujen lipitettäväksi. Sisko parka, parhaansa hän yritti.

Juhlatunnelma leijui kaikkialla. Pienen tytön mieli oli jännittyneen levoton, täynnä salaperäisen odotuksen kihelmöivää iloa. Jouluaattona kello kaksitoista kokoonnuimme kuuntelemaan Joulurauhan julistuksen ja ”Taas kaikki kauniit muistot”-laulua, joka toi äidin ja isoveljen enkeleinä keskelle jouluamme. Kello neljätoista tuli radiosta ”Kuusenkoristelun aikaan”-ohjelma, jonka siivittäminä vihreää tuoksuva joulukuusi koristeltiin olkitähdillä, punaisilla omenoilla ja elävillä kynttilöillä. Muutama vanha kultanauhakin löysi paikkansa oksilta.

Joulu, Joulu tullut on.

Mutta milloin joulupukki tulee…milloin, milloin … oliko se tonttu joka kurkkasi ikkunan takana…milloin se tulee…meneekö vielä kauan tiskatessa ….vasta sen jälkeen on toivoa kun keittiökin on ruokailun jälkeen siistitty…ehtiiköhän se pukki meille asti… nyt isä meni jo eteiseen , laittoi oven perässään kiinni….koputusta, tömistelyä… salin ovi aukeaa … huiiii kun jännittää…

JOULU ON TULLUT!

Jouluruusu

"Koska talvi asetti rajansa puutarhureiden ammattitaidolle, oli uusia kasveja haettava sellaisista, jotka saattoivat kukkia pimeimpäänkin aikaan. Yksi 1900-luvun alun suosikkeja oli jouluruusu, perenna, joka saadaan puhkaisemaan kauniit valkoiset tai vaaleanpunaiset kukkansa tuomalla se kasvihuoneen lämpöön. Jouluruusu on yhä valikoimissa, mutta se kuuluu vain harvojen kukkamyyntipisteiden valikoimiin."

Joulukukkien kallis kuningatar, Jouluruusu.

Maku asia.
Elämä on.

Ei Joulu tekemällä tule.....

Se tulee joka tapauksessa. Oikeastaan on jo tullut.

Mieli on jouluinen.

Tänä jouluna en leivo mitään.
En tee itse muuta kuin siianmätijäätelöä, kinkunpaiston ja jouluaaton riisipuuron.

Tortut tulevat pakastimesta, englantilainen konjakilla maustettu kahvikakku Stockan Herkusta, ruisleipä kesänaapurin emännältä, savukalkkuna perinteiseen tapaan työpaikalle tuotuna Kirakan tilalta (suosittelen: todella mehukas ja maukas!!), silakat ja graavilohi kaupasta, rosollia ehkä. Lanttu- ja porkkanalaatikot kaupasta, hämäläisen perunatuuvingin saamme ehkä miehen tyttären tekemänä, herkullisen joulusinapin sain perinteiseen tapaan rakkaalta siskoltani, jonka luona vietimme eilen riemullisen iltahetken! Kiitos.

Tyttäreni toi kaksi itsetekemäänsä joululimppua, joista toinen on syöty, koska oli niin hyvää. Nam. Piparkakuista emme niin piittaa.

Tavarat koriin ja mökille. Pakastimessa odottaa heinäkuussa sidottu vihta joulusaunan tuoksuttajaksi, kirjoja on riittävästi ja pullo hyvää maukasta punaviiniä.

Paras, kulinaristisin jouluateriamme oli 2002: ruisleipää ja lajitelma silakoita.

TÄRKEINTÄ OLI SILLOINKIN RAKKAUS.

Jouluajatus

"Kuta pienempi on itse,

sitä isompi joulu tulee."

Tove Jansson

Mätiä, sano - resepti herkuttelijoille

Siianmäti-kermajäätelöä

300 gr kirjolohen (mieluummin siian tai muikun) mätiä
2 dl kuohukermaa
200 gr mustapippuri-tilli-tuorejuustoa
punasipulia maun mukaan

Seos pakkaseen ja pariisinperunaraudalla palloja pöytään...

On toki ilman pakastustakin syötävänhyvää tai pakastaa voi suoraan vaikka kauniiseen kakku- tai annosvuokiin.

NAM NAM NAM.

Lisäys teko-ohjeeksi:
Valuta mätiä vähintään puoli tuntia suodatinpussissa.
Vaahdota kerma kuohkeaksi. Lisää joukkoon juusto , hienonnettu sipuli ja mäti.
Kumoa massa pakastuksen kestävään astiaan.
Ota seos esiin n. 20 minuuttia ennen tarjoilua. Kumoa sellaisenaan tarjoiluvadille tai pyöräytä pariisinperunaraudalla palloiksi.

Kuusi yötä jouluun

Avainsanat:

Kuusi = lukusana ja substantiivi = joulupuu, ja tänään samanverran öitä Jouluaattoon
Yötä = perjantaina yö ja päivä ovat yhtä pitkiä = talvipäivän seisaus, valo lisääntyy, toivoa on
Jouluun =
perinteistä perhejoulua,
onnellista vastarakastuneiden kyyhkystelyä,
avioerojen tuskaa,
uusioperheiden sumplimista; meillä vai teillä,
sinkkujen iloittelua vapaana kuin taivaanlinnut,
vakiintuneen parisuhteen harmonista rauhaa ja onnellisuutta,
yksinäisten juhlaa; ollakko vai eikö olla,
vähäosaisten rimpuilua ja ökyrikkaiden sumeilematonta elvistelyä,
ja mitä kaikkea sillisalaattia ja rosollia

"Arkihuolesi kaikki heitä, mieles nuorena nousta suo..."

Joulukalenterin 18. luukku

Kalenterissani on enää kuusi avaamatonta luukkua. Tänään sieltä löytyi Joulupukin muistikirja, joka oli auki ja sivun yläreunassa luki "Kiltit". Mietin hetken asiaa. Miksi joulu-ukko pitää kirjaa kilteistä eikä "mustaa listaa" tuhmista? No, tässä mahdottomassa maailmassa tuhmia on oletetusti niin paljon enemmän kuin kilttejä, että Korvatunturilta loppuisivat muistikirjat kesken sesongin. Ja onhan paljon positiivisempaa kirjoittaa kilttien nimiä ja jättää tuhmat noteeraamatta.

Ei Joulupukki tyhmä ole, vaikka aika epäuskottava otus onkin.

Aamun ajatus

"Rohkeus ei ole taivaita hipova tammi
joka näkee myrskyjen tulevan ja menevän;
se on hauras kukinto, joka avautuu kun
maassa on vielä lunta"

(Tuntematon ajattelija)

Joulun odotusta

En voi sanoa kuuluvani ns. "jouluhössöttäjien heimoon", vaikka vahvasti tunne- ja tunnelmaihminen olenkin. Olen tietoisesti hakenut jouluistani rauhaa ja hiljentymistä ja pikkuhiljaa luopunut kaikesta mahdollisesta 'pitää pitää'-ajattelusta.

Muistan erään joulun parikymmentä vuotta sitten, kun aattoaamun riisipuuroa varten kaapistani ei löytynyt yhtään mantelia. Lähdin kauppaan yhden mantelin takia, mutta kaupasta olivat mantelit loppuneet. Sehän oli melkein katastrofi. Silloin päätin, että joulupuuro ilman mantelia on aivan yhtä hyvää yhden rusinan kanssa, jonka sujautin puurokattilaan onnentuojaksi. Vuosi vuodelta enemmän olen nauttinut joulunajan kiireettömyydestä, sisäsyntyisistä tunnelmista. Yksinkertaisuuden runsaudesta.

Aikanaan kun lapset olivat pieniä, vaalin tarkasti joulutraditioita, joissa osa oli lapsuudenkodin jouluperinteitä ja osa uusia, oman perheen joulutunnelmista syntyneitä uudelleen ja uudelleen toteutuneita joulujuttuja.

Yksi lapsuudenkodista mukanani kulkenut jouluperinne olivat valkoiset silkkipaperienkelit, joiden alkuperäinen malli oli äitini siskon piirtämä. Joulutavaroiden laatikossa tuo voipaperille jäljennetty malli on kulkenut mukanani joulusta jouluun ja lennähtänyt koristamaan ikkunaani. Toinen lapsuudenkodin muisto on ollut paperienkeleitäkin tärkeämpi, josta en varmasti luovu koskaan: Jouluaattona joulurauhan julistuksen jälkeen radion yle ykköseltä tuleva joululaulu "Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen"... Sulo Saaritsan tulkitsemana.

Minulle tuo laulu merkitsee kuvitelmaa äidin läsnäolosta, isän ja meidän lasten yhteenkuuluvuutta, yhteisen kaipuun täyttämää hiljentymistä. Tapaninpäivänä tapahtuneen auto-onnettomuuden seurauksena isä menetti 36-vuotiaan vaimonsa ja 11-vuotiaan esikoispoikansa. Me lapset menetimme äidin ja veljen. Lapsuudenjouluihimme liittyi sekä iloa että hiljaista, surun täyttämää haikeutta.

Omat jouluperinteet alkoivat muotoutua 1970-luvun puolivälissä. Olin nuori likka kun menin naimisiin. Niin nuori, että isältä piti lupa saada avioliittoon. Täysi-ikäisyys alkoi silloin vasta 21-vuotiaana, mutta minä astelin Kuulan häämarssin tahdissa Oulun tuomiokirkon alttarille 19-vuotiaana. Oli maaliskuun 29. päivä. Räntäsateinen pääsiäisen välilauantai.

Oman perheeni jouluissa tuoksuivat hyasintit, punaiset tulppaanit ja piparkakkutalon orientaalit mausteet. Piparkakkutalo tuli nakerrelluksi 13. tammikuuta esikoiseni synttäreillä, jossa se oli lasten mielestä mieluisa ohjelmanumero.

Alkuaikoina tein joululaatikot alusta loppuun itse, mutta myöhemmin "disainasin" valmiita lanttu- ja porkkanalaatikoita kermalla ja muskotilla oman maun mukaisiksi. Itsetehdystä rahakavoitaikinasta tein tortut ja pasteijat. Graavilohi ja siian- tai muikunmäti ovat minulle tärkeimpiä joulupöydän herkkuja yhä. Rosollikin menettelee, mutta en ole suuri rosollin rakastaja. Pärjään hyvin ilmankin.

Myöhäisenä aatonaaton iltana siskoni lapsilla oli tapana käydä joulutervehdyksiä tuomassa ja vastavuoroisesti viemässä... Näistä käynneistä muodostui usean vuoden ajaksi ihana perinne, iloinen yöhetki, jota ilman jouluaattoyö olisi jäänyt paljosta paitsi. Kiitos Tinanpellontien tontut!
Kun huusholli oli hiljentynyt, laitoin kinkun yöksi uuniin muhimaan. Viimeiset joululahjat sujahtivat kääröihin joulukuusen tuoksuvassa valossa ja radion joululahjavalvojaisten säestämänä. Mutta yksi juttu oli vielä : Hesarin jakajalle laitoin pienen pussukan teipillä ovenpieleen karamelliä, pipareita ja pari kolikkoa kiitokseksi ja hyvän joulun toivotukseksi.

Jouluaattoaamussa oli aivan erityinen tunnelma. Keittiötonttu oli yöllä loihtinut huumaavat tuoksut huusholliin ja lasten vielä nukkuessa nautin varhaista aamukahviani kynttilänvalossa yksin. Perinteisiin kuului myös siskoni leipoma siirappinen joululimppu, jota ilman aattoaamun kahvihetkestä puuttui paljon. Juuri uunista otetun kinkun maistiaissiivu ja tujaus joulusinappia täydensi herkutteluhetkeni!

Eräänä aattoaamuna n. klo kuuden aikaan olin juuri ottanut kinkun uunista ja keittänyt kahvit, kun ovikello soi. Ihmettelin kuka siihen aikaan olisi liikkeellä ja avasin oven. Rappukäytävässä seisoi vilusta värisevä onnettoman näköinen naapurinmies, joka oli unohtanut avaimensa kotiin ja joutunut värjöttelemään yön yli portaikossa. Huoltomiestä odotellessamme tarjosin tälle hiippailija-Tontulle kuuman glögin ja päälle kahvia ja leipää. Täytyihän tonttu saada joulukuntoon! Mies kertoi tarinaansa ja minä kuuntelin. Yksinäinen, elämän kolhima joulunviettäjä sanoi hyvästellessään silminnähden kiitollisena, ettei tämän parempaa joululahjaa ole koskaan saanut. Minullekin tuli hyvä mieli.

Kanssakulkijoista välittäminen, läheisten rakastaminen, läsnäolo - niitä toivoisin joulupaketteihin käärittäväksi tänäkin jouluna. Ne ovat niitä kovia paketteja, joita lapsenakin eniten toivoimme!

The surprising stories

Allyalias haastoi tarinameemiin. Mielentilasta riippuen osallistun tai en. Nyt ajattelin.

Siis "Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi."

Tämä vaatii viitseliäisyyttä, mutta täyden työpäivän tehneenä yritän silti :)

"Kummallisen kuuloisia sanoja. Olisihan niissä toki muutama kuvaamisen arvoinenkin. Ensin Harry Belafonte ja Miriam Makeba vievät minut Trainsongin myötä junalla lapsuuteni jouluouluun. (Siis luenko oikein: joulu-ouluun, jossa oli lapsuuteni?) Toki kirjassa on muutakin: mielenkiintoisia tapahtumia ja kuvauksia kirjailijan sukulaisista, ystävistä ja satunnaisistakin tutuista sekä tietysti elämää unkarilaiskylässä lähellä Itävallan rajaa... näistä löytyi ensimmäisenä sopivia lauseita. I try to talk it myself and have a good time."

Repikää tästä: Liisan jutut, Turparullan originaali haaste, Haavetaren tunnelmat, Obeesian todentuntuiset tarinat ! Allyaliaksen haasteesta ajatuksen pätkä ja Ritan hulluttelua loppu!

Sen verran yllytyshulluutta ja hauskuutta pitää elämässä olla. Olen kantanut korteni kekoon.

Debet ja Kredit

Niin siinä sitten kävi kuten eilen ajattelin, että kun pujahdan pimeään aamuun ja uskon, että lyhtyjä riittää koko päiväpolun matkan verran, niin riittihän niitä!

Onko ihmisen onni asennekysymys? Tai siis onnellisuuden tunne. Uskoni "up to you-teoriaan" on vahva. Elämä on juuri niin kurjaa kuin jaksat vaikertaa ja vastaavasti aivan ihastuttavaa, jos niin haluat.

Ihmisen mieli on useimmiten muualla kuin tässä hetkessä. Se joko kaipaa tai suree mennyttä tai kuvittelee tulevaisuuden tuovan jotakin parempaa. No, tulevaisuudenusko on hyvä asia, mutta eihän meillä ole kerrallaan kuin juuri tämä, läsnäoleva elämisen hetki.

Nyt kun syksyn pimeä on kääntymässä jouluvalojen ja hitaasti lumenvalon kautta kevätaurinkoon, en tiedä paremmasta. Onko sitä? Olen onnellinen juuri nyt. Ja kiitollinen paljosta.

Tämän vuoden saldo alkaa olla kohta tiedossa. "Debet on ikkunan puolella, Kredit seinän puolella", opetti vanha kirjanpitäjä aikoinaan. Olivatko ne sisaruksia Debet ja Kredit? Jos niin, Debet oli sisko ja Kredit oli sen veli, ainakin minun mielikuvituksessani :)

Kun 2006 on vaihtumassa 2007:ään, ovatko lukemat plussalla vai miinuksella?

Monenkirjava vuosi on ollut. Paljon huolta ja surua, mutta nyt katsoen enemmän kuitenkin iloa, rakkautta, onnellisuutta. Ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Debetiä oli miehen sairaus, joka yllätti keväällä, mutta Kreditiä oli siitä toipuminen: elämän väkevä tuoksu yli kesän, mökkimaiseman rakentaminen liitereineen, ulkohuusseineen, kaivoineen...kuntoutuminen ja lokakuinen töihinpalaaminen.

Äkkipysähdyksen säikäyttäminä olemme selvinneet tänne, joulukuun 12. päivään asti. Olemme kasvaneet ihmisinä. Olemme oppineet entistä enemmän arvostamaan elämäämme ja tiedostaneet useammin, että "ihmisen elämä on kuin ruoho, kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole". Olemme kiinnittyneet toisiimme lujemmin. Amor vincit omnia.

Kesäkuussa saattelimme miehen äidin, 82-vuotiaan Hetu-muorin tästä elämästä parempaan. Juhannusruusut tuoksuivat täyteläisinä vanhan kotitalon pihassa. Olisiko kauniimpaa hyvästelyn aikaa Ihmiselle, joka rakasti kukkia, piti tärkeänä, että kotipiha oli aina kaunis ja vehreä, että pöydässä oli aina tarjottavaa, että "pärjättihin, vaikka ois minkäänkilaise puuttehen keskell' eletty". Pohojalaane nainen syänjuuriaan myöten.

Lasteni elämän koettelemukset ja surut ovat kääntyneet valoa kohti kuin kukanvarret. Varjopuolen lehdet ovat vahvistuneet, uusia silmuja työntyy mullasta, nuput ovat auenneet tai aukeamassa. Kullannuput. Äidin Rakkaat Murut.

Elämä kuljettaa. Myös me elämäämme.

Ajatusten sillisalaatti

Maanantai-aamussa pää täyttyy pikkuhiljaa mieleenpalautuvista työasioista. Viime viikon lomani siis onnistui kun nyt vasta annan tilaa työhön orientoitumiselle.

Joulukortit on postitettu ja lahjat kääritty, kultanauhat käherretty. Ulko-ovea koristaa punainen käpyseppele viestittämässä, että tässäkin huushollissa eletään joulumielellä.

Eikö se muka muuten näy? Siis kasvoistani kun tervehdin naapureitani. Kyllä se näkyy. Meillähän on joulu joka päivä! Ihan totta. Arkikin voi olla juhlaa. Juhlamieli on korvieni välissä. Up to you, miten kukin haluaa.

Viikonloppuna käväisimme mökillä, jossa on syyskesäinen tunnelma. Piha vihertää, omenpuissa on silmut, vesi on noussut järvessä ja terassin mittarissa oli + 9 lämmintä. Kuusi laulujoutsenta parveili kaislikon reunassa. Ja aurinkokin valaisi vastapäisen rannan metsikön.

Tuvassa oli lämmintä ja levollista. Parin vuoden takainen pieni ja välillä jo poisheittouhan alla kitkutellut joulukaktuksemme oli tehnyt kauniita punaisia kukkia kuin kiitokseksi siitä, että annoimme sen viettää kesää kasvimaan reunassa. Toivoa on siis niin kauan kuin on elämää!

Hehkeät viisikukkaiset amaryllikset vilkuttavat minulle ikkunanlaudalta kun suljen oven perässäni ja sukellan pimeään, mutta lyhtyjen valaisemaan aamuun.

Parnasso

Tilasin Parnasson. Pitkän pitkästä aikaa. Oikeastaan unohdin jo tilanneeni, kunnes postiluukusta kolisi uunituore, minulle ensimmäinen numero. Hetken ihmettelin miksi tilasin, koska laitoin jo aikaa sitten Parnasso.fi:n blogini sivupalkkiin linkiksi.

Tuli mieleen kahdeksankymmenluku. Silloin olin Parnasson tilaaja. Sen täyteläinen sisältökö viehättää. Tunne siitä, että raha saa vastinetta. On luettava kannesta kanteen.

Lehti tuntui tutulta, käteen ja ajatuksiin sopivalta. Jotakin nostalgista siinä on. Muistoja ajoilta, jolloin sivupersoonani eli elämäänsä.

Parnasso - olen unohtanut mitä nimi merkitsee enkä vaivaudu googlettamaan. Risto Ahdin tuima katse kansikuvassa, haalistunut maitokahvi mukissa, luettavaa vasemmassa kädessä. Kirjallinen aikakauslehti 7.2006. Euroissa 6.90.

Hintansa väärti, mietin. Ja enemmänkin. Kiinnostavia uusia kriitikoita. Kiinnostavia kirja-arvosteluja. Joel Lehtosesta kertova Markku Turusen essee sujahtaa kahvikupin ääressä. Enemmän vielä pysähdyttää nietscheläinen ajatusmaailma ja riidan jumalattaren Eriksen kaksinaamaisuus Pertti Julkusen "Kaksi kateutta"-esseessä.

Kiinnostuneena luin myös Lasse Koskelan arvostelun serkkupojan Kirjailijaelämää-kirjasta. Luin kirjan jokin aika sitten. Kirjailijat ovat käsityöläiskansaa. Joskus onnistuvat, toisinaan eivät. Sekin on vain mielipide. Kaikki ihailevat heidän luomisvoimaansa, kättensä tuotoksia, mutta harva arvostaa niitä sen verran että olisi valmis maksamaan. Sellaisia me olemme.

Sepän taonnat uniikkeine ideoineen ei innosta ostopäätökseen asti. Kauppatorin telttakatoksen alla ahjon palo sytyttää ja lämmittää hetken. Mutta mikä työ, mikä valtava panostus pienimpäänkin tuotokseen. Olen omin silmin nähnyt kun seppä työstää rautakuutiosta värisevän ruusun tai hennon kaislikon.

Ihmisen mieli on taikuutta täynnä.
Kirjallisuus vuotaa jo yli äyräitten.

Parnasso kolahtaa.
Postiluukustani muutaman kerran vuodessa.
Kolahduksen väärti, sanoisin.
Ihmisen kokoinen. Lehti. Hiirenkorvasta täyteen mittaan.

Töllöttimen ääressä

Katselen erittäin harvoin telkkaria. Yleensä seiskan tai puoli ysin uutiset. Työpäivät rytmittävät askareita sen verran, ettei jää aikaa ja toisaalta, telkkarista tulee niin vähän sellaista ohjelmaa, joka olisi katsomisen arvoista. Ja jos on, niin lähetysaika on puolenyön molemmin puolin. Olen vakavasti miettinyt luopumista koko toosasta.

Itsenäisyyspäivänä keittiössä kokkaillessani katselin syrjäsilmällä juhlajumalanpalvelusta Helsingin Tuomiokirkosta, Linnan Tuntematonta sotilasta, dokumenttia Grace Kellyn elämästä Hollywood-tähdestä Monacon ruhtinattareksi sekä Tellervo Koiviston haastattelun Tähtelän tuvassa.

Illemmalla istahdimme oikein ruudun ääreen :) Linnan juhlat kaikkine krumeluureineen on The Must. Joopajoo. Viihdeohjelmaa tylsimmillään. Sohvalla katsojalla on oikeus arvostella. Kauniitkaan iltapuvut eivät näytä miltään jos kantaja kävelee hartiat lysyssä tai mennä lenksottaa niin tohkeissaan että unohtaa miehensä tai vaimonsa kättelyjonossa, ympäröivät kamerat ja yleisön sohvien nurkissa. Vain muutama todella kaunis ja tyylikäs puku, loput sellaista yliyritystä - hei kamerat olen tässä, haloo -. Ei mitään sävähdyttävää. Haastattelut kulkivat tuttuja latujaan, ei mitään uutta. Parhaalta näyttivät runsaat ja upeat kahvi- ja boolipöydät. Todella kauniita ja herkullisen näköisiä suolaisia ja makeita kakkuja ja ties mitä.

Juhlajumalanpalvelus on juhlallinen aina. Ulkokohtaisena kuriositeettina kiinnitin huomioni presidentti Halosen monta vuotta vanhaan, päähän sopimattomaan pillerihattuun. Haloo Halonen, kaikella kunnioituksella.

Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta vilkuilin ruuanlaiton lomassa ja pysähdyin erityisesti katsomaan sen kohtauksen, jossa Rokka on kuultavana komppaniapäällikön (Tauno Palo) luona: " Miul' on vaimo ja lapset Kannaksell....ymmärrätteks työ että tääl on puol miljoonaa ukkoo...eikä ne huvikseen tääll'... mie en ruppee teiän polkuloittenne varrell' kiviä kerräämää...Soassa mie teen kaiken, mutta leikkimään en ala !" Tarmo Mannin esittämä rukous korsussa on myös näyttelijätyönä vailla vertaa. Kokonaisuutena elokuva pysähdyttää vuodesta vuoteen uudelleen. Silmänurkat kostuivat monessa kohtauksessa ja viimeistään siinä vaiheessa kun Finlandia-hymni jylähtää ilmoille toiveikkaana sodan tauottua savuavien metsäaukeiden ankeudessa... Ei ole itsenäisyys helpolla meille tullut.

Grace Kelly- dokumentti oli mukavaa ajanvietettä ja ihan kiinnostavaakin dokumentointia jota seurailin puolihuolimattomasti keittiöpuuhien keskeltä.

Tellervo Koiviston haastattelu oli sinällään mielenkiintoinen, mutta kiusallisen hidastempoinen.

Linnan juhlat eivät tuoneet suurta lisäarvoa - ainoastaan huvitusta. Käänsinkin mieluusti TV 2:lle, jossa Punainen lanka-ohjelmassa oli Jörn Donner haastateltavana.

Televisiokiintiöni on täynnä taas pitkäksi aikaa.

Tuulta, pilveä, kuutamoa ja tähtiä

Olen aamuihminen.
Heräsin tänään klo viisi. Mies oli jo keittänyt kahvin, varhainen töihinlähtö oli herättänyt hänet ennen minua. Ovenrakovilkutusten ja suudelmien jälkeen sytytin kynttilät keittiössä, avasin joulukalenterin seitsemännen luukun ja lueskelin uunituoretta Parnassoa. Kirjoitan tästä lisää myöhemmin.

Nuuhkin terassilla aamuyön lempeää tuulta, joka oli selvästi laantunut myöhäisillan puuskistaan. Lämpöasteita + 7 Celsiusta. Tuijotin taivaalle ja näin miten korkealla kiertävä täysikuu pujahti pilvien sisään.

Erikoinen taivas. Sininen ja valkoinen. Tähtien täyttämä. Kaula kenossa jäin pohtimaan kumpi niistä kulkee; pilvet vai kuu. Kuun pujahdus pilvien sisään oli siis harhaa. Nopealiikkeiset poutapilven näköiset cumulukset sen saivat aikaan. Molemmat ovat kulkureita. Pilvet ja kuu.

"Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet, sillä kuu mahtuu lampeen vain koska se paistaa niin korkealta" - Fernando Pessoa.


Olen aamuihminen. Olen ollut sitä lapsesta lähtien.

Äitini sisko, joka oli meitä lapsia hoitamassa pian äidin kuoleman jälkeen, muisteli kerran minulle, että pinnasänkyni raoista olin kutitellut hänen jalkapohjiaan ja sirkuttanut iloisesti silloinkin kun toiset olisivat vielä mieluusti jatkaneet uniaan... :) Vähän myöhemmin kun opettelin puhumaan, olin huojunut pinnasängyn kaiteesta kiinni pitäen ja huudellut "eeetttä ja eeepppua", joka tarkoitti "vettä ja leipää". Se oli erään toisen tädin tulkinta jokelluksestani. Miksiköhän vettä ja leipää? Se on minua askarruttanut.

Onnea kotimaalleni

"Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa,

yön uhka karkoitettu on jo pois,

ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa

kuin itse taivahan kansi sois.

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa

sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.



Oi nouse, Suomi, nosta korkealle

pääs seppelöimä suurten muistojen,

oi nouse, Suomi, näytit maailmalle

sa että karkoitit orjuuden

ja ettet taipunut sa sorron alle,

on aamus alkanut, synnyinmaa"



V.A.Koskenniemen sanoittaman ja Jean Sibeliuksen säveltämän Finlandia-hymnin mielenkiintoinen syntyhistoria täällä.

Nettikarhu Niisku

Hämeen Sanomat 29.11.2006:

"Kaksisataakiloinen karhuneitokainen Niisku on hurmannut luonnonystäviä ympäri maailmaa. Talviunille kömpinyttä nettikarhua on käynyt ihailemassa reilut satatuhatta katsojaa lokakuusta lähtien. 14-vuotias Niisku vetää sikeitä Kuusamon suurpetokeskuksessa. Pudasjärveläinen Kotkan Lento-yhdistys asensi kameran Niiskun pesään lokakuun alussa. Marraskuun alkupuolella karhu siirtyi talvipesäänsä."

Hellyttäviä kuvia Niisku-karhuneidosta voit käydä katsomassa täällä!

MUR MUR, sanoisi äitikarhukin.

Maanantai, neljäs joulukuuta

Lomaviikko alkoi hammaslääkärissä klo 8.00. Ei mitään mukavaa, mutta pakollista. Täytyy sanoa, että hammaslääkäreissä on eroa. Minulla on käynyt tsägä, sillä tämä mies on loistava tapaus. Iloinen, elämänmyönteinen, potilaisiinsa ihmisenä suhtautuva. Ammattilainen, joka hoitaa sen mikä pitää. Taitavasti kivut minimoiden, potilaansa huomioiden. Huumorintajuisena kannustaa potilastaan, unohduttaa automaattisesti kivun, pelon tai ikävän olon. Puoli yhdeksältä steppailin lekurilta takaisin kotiin ja nautin ajattomuudesta.

Loma. Onko tosiaankin mahdollista tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään?

Harmaa, sateentihkuinen maanantai. Sama se, loma on lomaa vaikka satais pieniä miehiä. Mistähän tuokin sanonta on kotoisin? Joillekin se on "äkäisiä ämmiä". Sellaisiakin tämä maa päällään kantaa. Miksi ihmeessä? Kiukuttelijoita, katkeria ihmisiä on aika paljon. Ja aivan turhan takia. Elämä on just niin ankaraa, katkeraa, tylsää tai epäoikeudenmukaista kuin itse ajattelet. Kukaan ei rakasta kurjaa niin paljon kuin toinen kurja. Mätä omena mädättää korillisen punaposkisia - jos niikseen. Näivettynyt hakeutuu näivettyneen seuraan. Mistähän se johtuu?

Siispä, katse peiliin: kuka sieltä katsoo takaisin?

Adventtimuistoja

Lapsuuden pappilassa adventtiaika oli hartaampi kuin nykyään. Ensimmäisenä Adventtina oli yksi kynttilä. Ehdottomasti vain yksi sai luvan liekehtiä merkkinä siitä, että Joulun odotus oli alkanut. Lapsen mielessä se oli Joulun odotusta, vaikka kristillinenkin selitys asialle oli tiedossa.
Kirkossa oli saarnastuolin reunalla yksi kynttilä palamassa. Isä sytytti sen ennen kuin aloitti sunnuntaisen saarnansa. Olimmeko joka pyhä kirkossa? En muista. Mutta adventtipyhien aikaan olimme, koska mieleeni on jäänyt yksi, kaksi, kolme ja neljäskin kynttilä. Viimeisen kynttilän syttyessä oli jo kuusessakin valot. Joulu oli tullut. Jännitin aina isän puolesta miten tulitikut toimivat, riittikö tikussa tuli kynttilän sytyttämiseksi. Kaikenlaisia huolia oli pienen tytön mielessä.

Tänä aamuna sytytin yhden kynttilän. Muistelin kotoa opittuja perinteitä, jotka vuosi vuodelta toistuessaan olivat kuin lyhtyjä polkuni varrella. Ne valaisivat ja toivat turvallisen tunnelman. Perinteet ovat vuosien saatossa saaneet uusia muotoja.

Ensi viikolla on Itsenäisyyspäivä omine traditioineen.
Klo 18.00 joka ikkunalla kaksi kynttilää. Ei niitä "pakkopakko"- sinivalkoisia, vaan kauniita, käsinvalettuja.
Tyttärieni mummilla, edesmenneellä anopillani oli tapana leipoa joulun piparkakut Itsenäisyyspäivänä. Kun lapset olivat pieniä, kävimme aina Mannerheimintien mummolassa maiskuttamassa mummin paksuja, meheviä ja maukkaita piparkakkuja. Sitä ennen olimme kierrelleet ihastelemassa kynttilöin valaistuja taloja, vanhassa Eirassa, Töölössä, Kaivopuiston etäisillä kujilla. Kampin Sähkötalon valaistus on jäänyt mieleeni erityisenä professionaalisena performanssina.

Huomenna on 4.12. Lomaviikko on alkamassa.
Tämä ei ole traditionaalista, mutta henkilökohtaista hulvatonta performanssia kylläkin. Mene tiedä.
Tiedän. Menen.

Taviksia ja loosereita

"Polkupyörällä ajamisen taito" - Ron Mc Larty

Lue ja ymmärrä.

Runotorstain haaste

päivä päivältä
muistuttaa itseään
entistä enemmän

Juice Leskinen "Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin". Runotorstain tämänkertainen haaste on runo Juice Leskisen kynästä.

muistuttaa itseään - mistä?
olenko tullut vanhaksi
pitääkö minun muistuttaa itseäni
etten unohtaisi
että muistutan itseäni entistä enemmän

minullahan on ollut monta elämää
lapsuuden sivuaskel
nuoruuden sivuaskel
avioliiton sivuaskel

- pari paalia heinää välissä -

ja nyt tämä Elämä.


Kenen näköinen olen
kun alan muistuttaa päivä päivältä enemmän
itseäni?