Joulukuun 3. päivä pysähdytti elämän. Monta elämää. Kun esikoinen soittaa suuren surun, lennähdän olevasta olemattomaan. Sanomalehti tipahtaa käsistäni, alkuiltapäivän hiljaisuus mykistyy. Kuuntelet ja puhut mutta et ymmärrä mitä. Toimit ja toimitat. Selkäytimeen koodatuilla ohjeilla. Tämä ei ole totta. On se. Saappaat jalkaan, saappaat jalassa soitan taksin. Puhelun töihin että en ota vastaan puheluja. Lasteni isä on kuollut. En kuule ääntäni kun puhun. En tiedä mihin soittaisin. Soitan Ystävälle Ouluun. Puen takin, tarkistan valot, lieden, avaimet. Suljen oven. Kävelen matkanvarrella olevaan kukkakauppaan. Valkoiset syklaamit esikoiselle ja kuopukselle. Taksi. Tilasinko jo? Soitan siskolleni. Puhumme vielä kun nousen taksiin. En muista kertoa minne matka. Vasta matkan päässä kuulen kuljettajan kysymyksen. Tiedän osoitteen. Kukkapuketit jaloissani istun ja katson pimeää ikkunasta. Seisomme eteisessä. Halaamme sitä mitä ei ole ja vahvasti toisemme. Rakkaus. Rakkaus. Tärkeintä mitä meillä on. Jäljellä.
Ei kuolemaa tunne kukaan. Se vain tulee, on ja vie - jokaisen meistä ajallaan.
Ihminen ei ole kone, mutta erikoinen vekotin se on. Joskus se ei suostu toimimaan - ei millään - ja toisinaan säpsähtää liikkeeseen hipaisusta. Ohutpeltinen raksuttava mikätin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Voi. Tulin juuri kyselemään sinulta mitä sinulle kuuluu. Luen silloin tällöin blogiasi.
Voimia Sinulle menetyksen johdosta!
Me kaikki tulemme vielä kerran maaksi ja maasta kasvaa uusi elämä. Kauniita kukkia. Mikään ei koskaan häviä lopullisesti.
Suosittelen sinulle lohduttavaa zen-kirjaa: Ei kuolemaa, ei pelkoa.
Kaikki, mitä pidämme jotenkin ikuisena, on lopulta äärimmäisen haurasta.
Jaksamista ja kiitos kauniista kirjoituksesta!
Olitpa kuvannut pysähdyttävällä tavalla tapahtunutta, melkein voin kuvitella, miltä on tuntunut. Omituiselta, tyhjältä, epätodelliselta. Ei voi olla itkemättä, tuo sama on joskus edessä, vaikka ei halua ajatella.
Ja mitä se merkitsee tyttärillesi...
Kiitos käynnistäsi ja kommentistasi, Heidir!
Kiitos Allyalias, elämä on ja sitten äkisti ei olekaan. Hyvin sattumanvaraista lopulta, vaikka miten paljon suunnittelisimme. Tärkeintä on aina tämä hetki.
Kiitos Katriina, surun kohtaaminen on hetkiä, viikkoja, kuukausia ja lopulta aina vain hetkiä. Tyttärieni puolesta suren valtavasti.
Sinäkin olet miettinyt kuolemaa.
Ja juuri tuolta tuntuu kun siitä kuulee.
Tärkeintä todella on rakkaus, se mitä on ollut ja vielä jäljelle jäänyt.
Kiitos tästä.
Kiitos, MK. Lasten suru, oma suru erilaiset mutta syvät.
Lähetä kommentti